Jouluiloa

Ihanaa joulunaikaa kaikille!

Laita lapsi ostoksille

Pojat ovat taas venähtäneet pituutta. Esikoinen on nyt 122 cm pitkä ja vaatteita on otettu esiin jo koossa 128 cm. Kuopus on sentin päälle metrin ja käyttää 104-senttisiä vaatteita. Laiteltuani pieniksi jääneitä vaatteita molempien poikien vaatekaapeista pois tarvittiin tietysti jotain tilalle. Lupasin, että molemmat saavat valita mieluisensa collegepaidat Stockalta ja pari päivää sitten lähdettiin ostoksille. 

Tässä valinnat.

Mites se beige, tummansininen tai raidat? Kaulukselliset pikeet ja kauniit neuleet?

Niin. Näillä mennään. Kun kerran tuli luvattua.

Ikä on vain numero?

Tästä on vaikeaa saada mitään järkevää sanotuksi. Toiset pitävät kaikenlaisia kriisejä ihan huuhaahommina, länsimaisen ihmisen tapana olla tyytymätön aina johonkin. Ajanvietteenä, joka kyllä unohtuu, kun keksii itselleen järkevää tekemistä. Jotkut ovat sitä mieltä, että kriisit ovat oleellinen osa ihmisen kasvua ja kehitystä. Oli miten oli, on ottanut vähän koville.

Kohta vuoden olen nyt vellonut aikamoisen ikäkriisin pyörteissä. Siinä missä vajaa kolmekymppisenä tuli pohdittua joka kantilta työasioita, sitä identiteettiä mikä minulla on ja minkä haluaisin saavuttaa ja miten haluan työasiat elämääni yhdistää, on nyt teemana ollut ihan puhtaasti vanheneminen. Se, että ikää tulee lisää päivä päivältä ja vuosi vuodelta. Minne se aika on mennyt, mitä on vielä edessä.

Sinällään tämä ei ole pahemmin normaaliin jokapäiväiseen elämään vaikuttanut. Olenpahan vain mielessäni asiaa pyöritellyt ja joskus ilmoillekin sanonut, kuinka minä en ole enää ihan kauhean nuori. Toki kaikki on suhteellista, mutta siltä minusta tuntuu. Täytän seuraavaksi 35 vuotta, olen opiskeluni opiskellut ja töitäkin tehnyt. Perhe on perustettu, asunto on ostettu ja pahimmat pikkulapsivuodet alkavat hiljalleen olla takana. Samaan aikaan kun lapset kasvavat, vanhenen minäkin ja samaten omat vanhempani. Tämä yhtälö on vähän vaikeaa kestää. Aika tuntuu nimittäin loppuvan kesken.

Oli aika, kun olimme lapsia ja kahdeksan serkuksen kesken leikimme. Nyt puolella meistä on lapsia ja lisää on tulossa, meidän lapsemme leikkivät nyt tavatessaan. Monta on joukosta poissa. Omat vanhemmat ikääntyvät ja elämän ydinyksikkö on muuttunut lapsuudenperheestä tähän nykyiseen, minun ja mieheni perustamaan perheeseen. Ajatus lapsuudenkodin myymisestä joskus tuntuu luonnolliselta.

Ehkä on tullut aika tehdä jonkinlainen välitilinpäätös, ehkä siihen on muutaman superhektisen vauvavuoden jälkeen taas aikaa. Mitä minä haluan itseltäni ja elämältäni nyt, kun aikaa alkaa taas olla. Samaan aikaan tuntuu siltä, että yhtäkkiä onkin kiire. On kiire toteuttaa kaikki ne ajatukset, unelmat ja haaveet mitä koskaan on mieleen tullut. Yhtenä osoituksena tästä on kesäpaikkaprojekti polkaistu käyntiin, pankissa neuvoteltu ja yhdestä talosta tehty jo tarjouskin. On mielessä siintävä kuva pienestä talosta, jossa viettää vapaa-aikaa. Kuva kauniista puutarhasta, ehkä uima-altaasta, kakkoskodista. Sellaisesta, johon lapsillani on hyvä juurtua, meidän paikasta.

Samaan aikaan on toive elämän jatkumisesta tällaisena. Kun tuskailin muutama viikko takaperin ääneen kuinka äsken olin 25-vuotias ja vasta avioitunut ja nyt kymmenen vuotta vanhempi kahden lapsen äiti ja mietin mihin nämä vuodet ovat menneet, mitä olen tehnyt niiden aikana, totesi kummitätini hyvin viisaasti. Elänyt elämääsi.

Niinhän se on. En vaan voi sille mitään, että tunnen päivien, kuukausien ja vuosien lipuvan sormieni välistä nopeammin kuin toivoisin. Haluaisin pysäyttää ajan, haluaisin olla tässä hetkessä aina.

Mutta en voi. Niinpä luin kirjeestä kuinka koulutulokkaiden vanhempainilta järjestetään heti joulun jälkeen ja mietin miten joulukuussa syntyneelläni alkaa ensi syksynä jo viskarivuosi. Puhuin miehen kanssa, kuinka järjestetään mahdolliset 35-vuotisjuhlat vasta ensi syksynä, kymmenvuotishääpäivän yhteydessä. Kävin postissa. Hain lapset. En jaksanut laittaa ruokaa. Annoin lasten syödä paljon suklaata.

Elin elämääni ja toivoin, että kyllä tämä tästä taas eikä se neljäkymmentä tunnu kolkuttelevan ihan nurkan takana.

Lukemista vapaapäiviksi

Käytiin miehen kanssa hakemassa kustantajalta vähän luettavaa. Ja kun mies vielä toi kotiin ylimääräisenä lahjana saamansa pullon hyvää punaviiniä, niin mikä on ollessa. Kyllä kelpaa joulun saapua tähän osoitteeseen!

Kiitos kun tulit loma, en olisi jaksanutkaan enää yhtään päivää. 

Kuuleeko Pukki?

Kirjoitimme joulupukille muutama viikko sitten toivomuskirjeet. Kuopus on hyvin maltillinen toiveissaan, jotka minä sain kirjoittaa ylös. Hän toivoo muovailuvahaa, puhkeamatonta ilmapalloa ja Dusty-mopoa. Näistä kummitätinsä nappasi kopin muovailuvahatoiveesta, muita ei taida paketeista löytyä. Dusty-mopo on Cittarissa näkemämme taaperolelu, joka hänen kuulemma on ihan pakko saada. Ehkä ei kuitenkaan. Kuopus signeerasi kirjeen, mutta jätti viimeisen kirjaimen nimestään pois. Tätä on jatkunut nyt jonkin aikaa, hän on Mariu. Ookoo.

Esikoisella oli vähän eri meininki. Siinä vaiheessa, kun kaksi sivua tiukkoja toiveita oli täynnä, vihelsin pelin poikki. Ipadista hän katsoi miten vieraskieliset sanat kirjoitetaan oikein.

Ykköstoive, eli Minecraft-kaivos on jo ostettu ja mua naurattaa tuo "aipäd" tuolla toiveiden joukossa. Eivät lapset vielä tiedä, että tulevat molemmat saamaan omat iPadit, ne odottavat tuolla paketoimista. 

Kirjeet jätettiin parvekkeelle, jos tonttu vaikka kävisi ne yön aikana hakemassa. Näin tapahtui ja kuopus oli intoa täynnä, miten hienoa ja jännittävää, nyt ne kirjeet on viety ja tonttu on käynyt! Vaikeinta oli saada esikoinen pidettyä hiljaa, herra kun mutisi toisesta suupielestään, että niinpä niin, onkohan ne kirjeet nyt äidin vai isän vaatekaapissa piilossa. Viisivuotiaana esikoinen totesi, että joulupukkihan on muuten ihan sellainen mielikuvitushahmo vain ja samaa rataa mennään. Mutta pikkuveljen pitää saada uskoa, siitä pidän kiinni. Ja kyllä se esikoinenkin aattona pukin tullessa sisään tulee olemaan aivan täpinöissään, sen verran rippeitä joulun taiasta löytyy vielä. Vaikka kuinka tietäisi homman saduksi ja sepitteeksi, niin kivahan se on vaikka sitten muodon vuoksi leikkiä mukana. 

Pauli-serkku muutti meille

Olin jo pitkään katsellut la case de cousin paul -merkin valosarjoja, niitä joita viimeisen parin vuoden aikana on näkynyt monessa kodissa, lehdessä ja blogissa. Kun ystäväni kanssa Stockalla kierrellessäni silmiin osui tarjous valoista, ei siinä kauaa tarvinnut miettiä. Valosarjat molempien poikien kotiin kannettiin kassalle.

Kuopuksen huoneeseen valitsin vaaleat valot, huone kun on auki olkkariin. Tämän valkoisista, kermanvaaleista ja kellertävistä palloista koostuvan valosarjan nimi on "uyuni". Esikoiselle puolestaan löytyi aivan hänen huoneensa väreihin sopivat pallot ja tämän sarjan nimi on sixty-two. 

Olin vähän ajatellut tästä pientä puuhastelua miehelle, pallot kun pitää itse virittää valoihin leikkaamalla niissä valmiina olevaa reikää suuremmaksi ja sujauttamalla lamppu pallon sisälle. Esikoinen ei kuitenkaan malttanut odottaa ja niinpä päädyin askartelemaan itse. Eipä siinä mitään, suhteellisen helppo homma tuo oli. 

Mitä sanotte, aikamoinen ero yllä olevan kuvan ja tämän alemman välillä, vai mitä. Pallojen sävyt muuttuivat selvästi, kun valot sytytettiin ja sinisen, vihreän ja harmaan lisäksi palloihin tuli violettia. 

Vaaleat sävyt ovat nappivalinta kuopuksen huoneeseen. 

Hyvä että ostin, ovat nimittäin kiva sisustuselementti myös silloin, kun valot eivät ole päällä. Tervetuloa siis meille, Pauli!

Se valtaa sielun ja sydämen

Viime viikolla juhlittiin, ensin koitti kuopuksen joulujuhlan aika. Ensi kertaa juhlimme aamulla ja se olikin oivallinen ajankohta päiväkodin juhlille. Tonttulakit odottivat valmiina pieniä esiintyjiä ja esikoinen tuli tietysti mukaan katsomaan pikkuveljensä juhlia.

Juhlija itse istui esitysten ajan verkkokauppa.comin logo tonttulakista loistaen, tupsu kasvojen edessä. Hän oli ensin kovasti innokas esiintymään, mutta tosipaikan tullessa hyytyi jännityksestä ja päätyi istumaan tuolilla paikoillaan nököttäen. Sen jälkeen oli hyvä syödä monta piparia, kun homma rentoutui. Aivan mieletön tyyppi!

Seuraavana iltapäivänä oli eskareiden juhlavuoro. Ja mikä mieletön esitys se olikaan! Siinä missä nämä pienempien päiväkotilasten juhlat yleensä perustuvat lauluihin ja laululeikkeihin, oli eskareiden esityksessä selvä draaman kaari. Oli tehty revontuliaiheinen seinäkoriste, kirjoitettu yhdessä runo ja juhla käsitti niin laulua ja soittoa kuin tanssia ja sitä runonlausuntaa. Todella hieno juttu, olin aivan vaikuttunut. 

Juhlien päätteeksi oli taas samat piparit ja glögit, mutta pääasia onkin tutustua lasten vanhempiin ja vaihtaa kuulumisia. Normaalisti sitä tulee törmättyä lähinnä aamuisin päiväkodin tuulikaapissa ja samalla olisi todella tärkeää tuntea lapsensa kavereiden vanhemmat. Meidän tapauksessamme kivasti jo tunnetaankin, joten lähinnä meni jutusteluun tuo aika. 

Luonnollisesti annoimme myös muistamisia hoitajille. Esikoisen ryhmän kanssa laitoimme rahamme yhteen ja saimme tulokseksi kunnollisen lahjakortin Stockalle molemmille eskariopettajille. Kuopuksen ryhmän hoitajille puolestaan annoimme miehen kanssa lahjakortit kirjakauppaan. Ja sanallinen kiitoshan se tärkein on, tässä tapauksessa se tuli ihan koko sydämestä. Molemmilla pojilla on ollut onnistunut ja uusia kokemuksia ja elämyksiä täynnä ollut syksy. Kiitos siitä kuuluu omistautuneille hoitajille. Ja vaikka minäkin herkästi sanon pienistä epäkohdista, ovat ne tänä syksynä lopultakin olleet aika pieniä. Suuret linjat ovat toimineet ihan kuten pitääkin ja vielä enemmän.