Äitiyden aakkoset

Kaksplussan verkostosta Vauva-lehden portaaliin siirtynyt Tiitukatriina lanseerasi haasteen, johon kutsui ottamaan osaa kaikki äitibloggaajat. Idea on sama kuin vanhassa kunnon Glorian aakkosissa, joka on muuten suosikkini pitkään jatkuneista kirjoitussarjoista. Tässä siis minun äitiyteni aakkoset huomisen äitienpäivän kunniaksi.

A niin kuin aamupäiväkahvi. En koskaan juo kahvia heti herättyäni, sillä saan siitä varmuudella pään kipeäksi. Sen sijaan muutama tunti heräämisestä on päivän ensimmäisen kahvihetken aika. Vauva- ja taaperoaikoina sen jälkeen voitiinkin alkaa miettiä lounasta ja päiväunia. Ei me ikinä päästy kotoa minnekään ennen puoltapäivää.

B niin kuin banaani. Tämä on helppo, onhan kyseinen hedelmä vakkarievääni ja vauva-aikoina aina laukussa mukana. Kuori pois ja lapsi haukkaamaan, helpoin välipala ikinä.

C niin kuin champagne. Väsyneen äiti-ihmisen eliksiiri ja palkinto, kun perjantai-ilta tulee ja lapset nukkuvat. Aina pitää olla pari pulloa varastossa.

D niin kuin Dinojuna. Esikoisen lemppariohjelma telkkarista, kun lapsi oli pienempi. Osaan tunnarin lisäksi pitkiä pätkiä jaksoista ulkoa yhä. Ylipäätään piirretyt pelastavat monta hetkeä, meillä tv tai sen katselu ei koskaan ole ollut mikään demoni. 

E niin kuin ekaluokkalainen. Yksi kerta lapsen koulunaloitusta on jo takana, joten luulisi sitä olevan konkari asiassa. Mutta kaikkea muuta, vähintään yhtä paljon jännittää tämä toinen aloitus ja yhtä lailla tunnen olevani pikkaisen pihalla käytännöistä.

F niin kuin finanssit. Lapsiperheessä ylimääräinen raha valuu tehokkaasti sormien välistä, kun pitää ostaa uudet urheiluvälineet, isommat välikausikamppeet tai päivittää molempien lasten koko kenkäkaappi kerralla. Kierrätys kunniaan, niin paljon hyvää ja vähän käytettyä tavaraa lastenvaatemarkkinoilla liikkuu. Jää niitä finansseja sitten vähän muuhunkin.

G niin kuin garderobi. Mies ihastelee säännöllisesti sitä miten makeita vaatteita pojiltamme löytyy ja on löytynyt vauvasta alkaen. Oma garderobini kaipaa silloin tällöin päivittämistä, vaikka farkut, neuletakki, ballerinat ja ponnari hyvin toimiva asu ratasväen kanssa huidellessa olikin. Nykyään kukaan ei enää pyyhi suutaan ruokailun jälkeen housuihini tai puklaa olkapäälle, joten vaatetuksessakin voi käyttää muita kuin pese ja pidä -kappaleita.

H niin kuin Hauvan iltapuuhat. Esikoisen lempikirja vauvana ja taaperona. Luettu arviolta puolitoistatuhatta kertaa. Menee heittämällä ulkoa yhä.

I niin kuin isi. Toinen lasten maailman tärkeimmistä ihmisistä. Ei äidin pikku apulainen, vaan täysivertainen toinen vanhempi. Pojat sanovat isi, minä kutsun omaani nimityksellä iskä. Ja pikkupojille isoisänsä on ukki. Paras ukki onkin mitä olla voi.

J niin kuin jälkikirjoitus. Työkuvioissa tuntuu monesti, että jotain jäi sanomatta ja olisi jälkikirjoituksen paikka. Niin myös äitiydessä. Miten monta kertaa saman asian näkee eri valossa, kun sitä katsoo vähän myöhemmin. Pätee myös oman toiminnan arviointiin. 

K niin kuin kuivaksi opettelu. Molemmat kundit olivat asiassa hyvinkin ajoissa, mutta oma hermo kesti n. kuusi tuntia. Siispä mies hoiti, kun äiti ei kyennyt.

L niin kuin Lontoo. Vanhempien lempikaupunki, johon olemme tehokkaasti tutustuttaneet myös jälkikasvua. Syyslomalla ajateltiin mennä taas. Äitiyden ihania hetkiä on päästä ulkomaille pois kotiympyröistä.

M niin kuin meidän perheen miesten alkukirjain. Emme suunnitelleet erityisesti poikien nimien alkamista juuri M-kirjaimella, mutta niin vaan kävi.

N niin kuin napanuora. Inhoan vertauksen käyttämistä kuvaamaan äidin ja lapsen suhdetta sen jälkeen, kun lapsi on syntynyt. Mutta jos sitä nyt halutaan käyttää, niin venyy venyy, vuosi vuodelta.

O niin kuin oma aika. Elintärkeää jokaiselle vanhemmalle. Pikkulapsiaikoina tuntui ettei sitä ole koskaan tarpeeksi ja siitä piti ottaa aina kaikki irti. Nyt sitä on vaikka ja kuinka. Parasta on olla yksin kotona ihan jopa yön yli.

P niin kuin perhe. Se tärkein yksikkö, jonka jäsenten hyvinvoinnissa kaikki mitataan.

Q niin kuin quickstep. Muumi-tietokoneen antama sana kirjaimelle q. Myös meidän pyrkimyksemme päästä kahdestaan tanssikurssille. Vielä ei ole onnistunut.

R niin kuin rutiinit. Toiselle perheelle elintärkeät, toiselle ahdistusta aiheuttavat. Minun äitiydessäni enemmän tuota jälkimmäistä, vaikka päivästä toiseen toistuvia rutiineja toki löytyy vaikak millä mitalla. Lounas voidaan kuitenkin syödä lennossa puistonpenkillä ja rattaissa on hyvä käydä iltaunille. Joustavuus kunniaan tietyssä mittakaavassa, ei olisi esimerkiksi tullut mieleenkään istua lomilla hotellihuoneessa kello kahdeksalta, koska lasten pitää päästä nukkumaan. 

S niin kuin siivous. En koskaan siivonnut lasten nukkuessa päiväunia, kotihommat ovat hoituneet ihan muutenkin siinä normielon ja olon ohessa. Joka ilta kerätään tavarat paikoilleen ja siivotaan keittiö, jotta aamulla on kiva herätä. Kerran viikossa tehdään viikkosiivous ja vaihdetaan lakanat. Ihan perussettiä. Siivoaisin mielelläni joka päivä loppuelämäni ajan, jos ei tarvitsisi tehdä ruokaa.

T niin kuin taisteluleikit. Olen omin silmin todennut, että kaksi poikaa saa leikkitappelun aikaiseksi millä tahansa risuilla. Siispä meidän pojilla on erilaisia pyssyjä ja miekkoja, mutta raja menee siinä etten osta liian aitoja kopioita. Puiset kelpaavat hyvin ja pyssyleikkejä saa leikkiä.

U niin kuin unisex. Meidän pojistamme on usein kertavilkaisulla nähnyt jo vauvoina, että poikia ovat. Vaaleansininen oli väreistä suosituin mitä kundien vaatekaappeihin tulee. Ei siksi, että siinä olisi piillyt joku taka-ajatus, vaan koska se on kaunis. Ja vaikka vaatteet eivät unisexiä olekaan, ei yleisesti ottaen ole olemassa tyttöjen ja poikien juttuja.

V niin kuin valokuvaus. Minulle on tärkeää dokumentoida niin arkea kuin juhlaa itse ja toisten linssin läpi.

W niin kuin Wilma. Koululaisen äidin toiseksi tärkein tiedotuskanava, jota pitäisi käydä lukemassa päivittäin. Muuten voi mennä tiedote kuin toinenkin ohitse, sanon vaan. Tärkein tieto puolestaan tulee saman asuinalueen muilta äideiltä.

X niin kuin Xmas. Joulukuussa syntynyt kuopus sai tuon vuoden parhaan juhlan tuntumaan entistäkin taiaomaisemmalta. Vuoden parhaita aikoja on joulunodotus.

Y niin kuin ystävät. Niin aikuisten kuin lastenkin ystävät, tärkeitä ja aina tervetulleita kylään. Olemme onnekkaita, kun meillä on niin paljon hyviä ystäviä kaikilla.

Z niin kuin zzz. Olen saanut kohta kymmenen vuoden ajan liian vähän unta. Pojille riittää vajaat 10 tuntia vuorokaudessa, on riittänyt jo pitkään. Äidille ei.

Å niin kuin Åhlens. Jää nykykäynneillä aina NK:n varjoon, valitettavasti.

Ä niin kuin ärsytyskynnys. Ajoittain todella matalalla. Kadehdin lehmänhermoisia kasvattajia. 

Ö niin kuin "ö aapisen laidalla". Säännöllisesti sitä tuntee olevansa kuin ö aapisen laidalla, oli sitten kyse uusista kehitysvaiheista tai lapsen kulloisistakin kuvioista. Tällä hetkellä meillä muun muassa ragetaan, ollaan nuubeja, lähdetään haneen ja halutaan lisää massia. Eipä muuta kuin googlaamaan.

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär. 496 s. Otava 2017. Kirja saatu arvostelukappaleena Otavalta.

Enni Mustosen mainio Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja on edennyt viidenteen osaansa ja samalla myös kerronnan fokus muuttunut ajan kuluessa ja tarinan edetessä. Siinä missä tähän saakka olemme saaneet seurata paimentytöstä oman talon omistajaksi ja täysihoitolan pitäjäksi kohonneen Idan Erikssonin tarinaa, on tämän romaanin pääosassa Kirsti, eli Ruokarouvan tytär.

Sisällissodan kuohut ovat laantuneet ja nyt eletään iloista 1920-lukua. Ida on mennyt naimisiin Eliaksen kanssa ja asuu Albergan huvilassaan kaksospoikien äitinä. Kirsti puolestaan on ylioppilas ja opiskelee yliopistossa yhdessä kasvattisisarensa Allin kanssa. Kutsumus ja taidot ohjaavat kuitenkin ulkoluvun sijaan vahvasti käsillä tekemisen suuntaan ja Kirsti viettääkin paljon aikaa ystävänsä ompelimossa auttaen tätä.

Mustosen romaanisarjan hienous piilee siinä miten kirjailija yhdistää fiktiivisen tarinankerronnan kansakuntamme kulttuurihistoriaan. Paimentytössä tapasimme Topeliukset ja Pikkupiiassa Sibeliuksen perheen. Emännöitsijänä Ida kestitsi taiteen kultakauden tekijöitä ja Ruokarouvan täysihoitolassa vierailivat niinikään monet kulttuurihenkilöt. Kirstin ja yliopistomaailman myötä kerronnan keskiössä ovat tällä kertaa muun muassa Tulenkantajat, joiden sisäpiirissä Kirsti ja Alli viettävät aikaa ennen kuin elämän suunta äkisti muuttuu. 

Se elementti, mikä teki Mustosen kirjasarjan kolmesta ensimmäisestä teoksesta poikkeuksellisen kiinnostavia, puuttuu uudesta romaanista. Enää ei kurkistella saliin kyökin ovenraosta tai kuvata aiemmista osista tutulla tavalla palvelijoiden ja herrasväen elämäntapojen eroavaisuuksia. Ennen kirjan lukemista olinkin skeptinen. Pystyisikö Kirstin tarina ja tapahtumien sijoittuminen Pariisiin kiinnostamaan lukijaa yhtä paljon kuin aiemmat kirjat?

Vastaus on kyllä ja juuri Pariisi on tässä kirjassa parasta. Siksi onkin harmi, että Kirsti pääsee sinne vasta kirjan puolivälin jälkeen, sillä alkupuolen ylioppilaselämän kuvaukset kalpenevat Pariisiin sijoitettuihin kohtauksiin nähden. Erityismaininnan ansaitsee tunnelmallinen kuvaus Pariisin joulunvietosta. Ylipäänsä aika Coco Chanelin ateljeessa, asuminen vinttihuoneessa ja koko sen ajan pariisilaisen elämäntyylin kuvaus on mielenkiintoista ja mukaansatempaavaa luettavaa. 

Mielenkiintoista on myös se, että Kirsti alkaa tässä osassa saada elämältä vinkkejä syntyperästään. Toivonkin todella, että Ruokarouvan tyttären tarina jatkuu vielä ja saamme lukea lisää siitä mihin Kirsti lopulta päätyy ja miten totuus isästä kenties hänelle selviää. 

Koulutulokkaan perheestä päivää!

Toukokuu, tuo koulutiensä aloittavan lapsen äidin kuukausista jännittävin ennen elokuuta. Tammikuussa on jo ilmoittauduttu kouluun, merkitty ylös kaveritoiveet ja täytetty kielirikasteiseen opetukseen hakeutumisesta oma kaavakkeensa. Kevät on kulunut odotellessa, mutta vapun jälkeen tuo odottelu on toden teolla alkanut olla vaivalloista. Mikä luokka, kuka opettaja ja ovatko ne kaverit sillä samalla luokalla vaiko eivät. Tule jo tieto!

Sinällään asiaa ei ehkä olisi tarvinnut niin kovasti jännittää, olihan koulutulokkaiden infossa kerrottu yhden kaverin saamisen samalle luokalle olevan vähän niin kuin selviö. Ja silti kuulin eilen, että näin ei erään lapsen kohdalla olekaan. Lieneekö pelkkä inhimillinen erehdys vai mitä, mutta kurjaa yhtä kaikki. Toisaalta lapsia on seitsemän ekaluokallista, eli on siinä ollut sumpliminen ja sijoittelu, että saatiin kaikki palikat paikalleen elokuuta varten.

Tuossa se koulutulokkaalle ja äidilleen osoitettu kirje nyt komeilee pöydällä. Ja kun vähän oli kyselty ja kuulosteltu eskarikavereiden äideiltä, oli helpotus niin suuri, että avasin viime perjantaina pullon samppanjaa ihan sen kunniaksi. Kuopus saa syksyllä samalle luokalle ei yhden tai kaksi, vaan monta hyvää kaveria esikoulusta. Itse asiassa suurin osa näistä pojista ja tytöistä on aloittanut päivähoitotaipaleensa samaan aikaan. Siellä he istuivat vierekkäin vaipat jalassa, tutit suussa ja lappoivat puuroa suuhunsa aamupalapöydässä, vajaa kaksivuotiaita taisivat olla suurin osa aloittaessaan. Lapsesta itsestään huomaa myös helpotuksen, kun luettelin kaikki kaverit, jotka samalle luokalle tulevat. On taas vähän luottavaisempi fiilis ajatella tulevaa, onhan kuopus jännittänyt koulun aloitusta jo pitkän aikaa.

Opettaja tulee olemaan meille kaikille uusi tuttavuus, hän aloittaa syksyllä työt koulussa. Vähältä piti ettei yhteistyömme esikoisen nykyisen opettajan kanssa olisi jatkunut lapsen vain vaihtuessa, sillä esikoisen opettaja siirtyy yhden ensimmäisen luokan opettajaksi. Minulle tämä olisi kyllä käynyt ihan hyvin, mutta koen silti nykyisen luokan ja uuden opettajan olevan kuopukselle parempi vaihtoehto. Siinä missä esikoinen on tullut opettajansa kanssa hyvin toimeen ja oppinut valtavasti, on kuopus mahdollisesti hyvin erilainen koululainen. Sitä me emme tiedä millainen oppija hänestä vielä tulee, mutta ei ehkä olisi kiva aloittaa koulutaivalta leimallisesti pikkuveljenä. Nyt hän saa olla alusta saakka oma itsenäinen tyyppi, ei toisen lapsen, isoveljensä toisinto. 

Entä tuleva kolmasluokkalainen sitten? Hänellä pysyy luokka samana, mutta opettaja vaihtuu. Tulevat kolmoset ottaa hoteisiinsa miesopettaja ja luokkatila vaihtuu samalla. Vieraana kielenä alkaa espanja ja koulunkäynti taitaa muutenkin olla kolmannella jo hieman tavoitteellisempaa kuin ensimmäisellä ja toisella luokalla. Esikoinen odottaa syksyä hyvillä mielin, vielä tämän kuun aikana pääsemme tutustumaan uuteen opettajaan ja luokkaan. 

Hyvä tästä tulee, molemmille pojille. 

Makuuhuoneen uudistus

Jo jonkin aikaa olen katsellut sängynpäätyämme sillä silmällä. Se hankittiin aikoinaan muuton yhteydessä vähän sillä ajatuksella, että ihan kiva ja kelpaa kyllä. Halusimme pehmeän päädyn ja Ikeasta sellaisen sai helposti ja edullisesti. Ja ihan kivahan se on ollutkin jo viiden vuoden ajan, vaikka harmaanruskea sävy ei ehkä ihan nappivalinta ollut eikä päällinenkään ole pestävä. Nyt kuitenkin vanha pääty on saanut passituksen kesäpaikan makuuhuonetta koristamaan ja meille on saapunut uusi hieno sängynpääty makkariimme.

Lähdin koluamaan nettikauppoja ilman sen suurempia speksejä. Pehmustettu pääty oli yhä toiveissa, mutta väri, nappien määrä tai päädyn korkeus selviäisi sitten, kun sopiva löytyisi. Halusin myös kotiinkuljetuksen, jotta painavaa ja isoa pakettia ei tarvitsisi noutaa mistään. 

Valinta osui Huippukalusteen "Chesterfield" -päätyyn, jota on saatavilla eri kokoisena ja eri väreissä. Meidän ostamamme pääty on hivenen sänkyä leveämpi, eli 165 cm ja korkeutta sillä on 120 cm. Pääty on väriltää musta, mutta päätyä on saatavilla myös ruskean ja harmaan sävyissä. Päädyn mukana toimitetaan ruuvit, mikäli sen haluaa kiinnittää sänkyyn kiinni. Meillä pääty on vain sängyn ja seinän välissä, aivan kuten edellinenkin oli, ilman sen kummempia kiinnityksiä. 

Muutoin makuuhuone on ennallaan, vaikka olenkin miettinyt uusien valaisimien hankintaa yöpöydille. Vanhat menisivät jälleen kesäkodille, jossa meillä ei vielä ole yöpöytiä saatikka niihin valaisimia. Sänky sentään löytyy keskeneräisen yläkerran kaveriksi! Olen vähän pyöritellyt mielessäni hopeanvärisiä lampunjalkoja, mutta katsotaan. 

Nappaan yleensä yhden oksan ostamastani kukkakimpusta makuuhuonetta koristamaan. Tällä kertaa isoäidin maljakkoon löysi tiensä vaaleanpunainen lilja.

Uusi pääty sopii hyvin Sandbergin tapetin mustiin raitoihin ja hyvin näyttävät nuo edelliseen kotiin teettämäni tapettitaulutkin kokonaisuuteen sointuvan. 

Kirjavinkkejä II

Nyt kun Netflixiä on tuijotettu tarpeeksi, on lukeminen taas maistunut. Seuraava satsi kirjavinkkejä tuleekin tässä. Tällä kertaa esittelyssä on jännityksen lisäksi muutama rohkea nainen, italialaista perhedynamiikkaa sekä Ranskan vallankumouksen aaltoja. 

Elena Ferranten maailmalla suuren suosion saanutta Napoli-sarjaa on vastikään alettu suomentaa ja ensimmäinen sekä toinen osa löytyvät nyt kotimaisella kielellä. Luin sarjan aloittavan romaanin Loistava ystäväni, mutta en ole vielä ehtinyt tarttua seuraavaan osaan. Loistava ystäväni esittelee meille erilaiset ystävykset Lilan ja Elenan sekä heidän naapurustonsa perheet. Romaani kuvaa 1950-luvun sodanjälkeisen Italian ja Napolin työväenkortteleiden elämää tyttöjen katsomana ja tulkitsemana. Väkivalta on arkea ja yhteiskuntaa hallitsevat miehet. Jos tartut tähän romaaniin, valmistaudu lukemaan myös muut, sillä ainakin ensimmäinen osaa jää kesken. 

Katja Kallio on mestari pienten tuokioiden kuvaamisessa ja tunnelmakuvien välittämisessä. Kallion uusi romaani Yön kantaja kertoo irtolaisena elävän Amandan tarinan korkeuksista takaisin alas, Pariisista Seilin mielisairaalasaarelle saakka. Kallio kertoo mitä tapahtuu mielelle, kun vapautta rajoitetaan. Romaanilla on myös todellinen esikuva, Amanda Aaltonen, joka joutui Seilin vankilasaarelle vuonna 1891.

Terhi Törmälehdon romaanissa Vaikka vuoret järkkyisivät eletään vuoroin takaumien kautta ahdasmielisessä Kainuussa ja vuoroin värejä, tuoksuja ja tunteita täynnä olevassa Kolumbiassa. Elsa kaipaa nuoruudessaan jotain enemmän ja löytää etsimänsä helluntailaisuudesta, jossa jokainen voi saada kielillä puhumisen lahjan. Nuorena aikuisena hän asuu Bogotassa ja joutuu punnitsemaan kaiken omaksumansa ja totena pitämänsä uudelleen.  

Virpi Hämeen-Anttilan Villa Speranza on pieni kertomus muutamasta päivästä, joiden aikana menetystään Italiaan pakeneva toimittaja Silja kohtaa julkisuutta kaihtavan oopperadiivan ja kokee tämän huvilassa unohtamiksi luulemiaan tunteita. Romaani sekoittaa romantiikkaa ja jännitystä, mutta lukijalle jää pintariipaisun maku. Silti Hämeen-Anttila on niitä kirjailijoita, joiden tuotantoon tarttuu uskollisesti jokaisen uuden kirjan myötä.

Geir Tangen on kirjoittanut esikoisdekkariinsa Maestro ennalta aikomuksistaan ilmoittavan sarjamurhaajan, sähköpostilla tiedon murhista saavan ongelmaisen toimittajan ja sosiaalisesti kömpelön poliisin. Ja hyvin onkin kirjoittanut, vaikka lähtöasetelma ennalta kliseiseltä kuulostaakin. Maestrolla on missio ja poliisi yrittää pysäyttää hänet ajoissa. Hyvää jännitystä lajityypin ystävälle.

Leena Lehtolaisen Tiikerinsilmä jatkaa Henkivartija-trilogiaa ja Hilja Ilveskeron tarinaa. Tällä kertaa yhdeksänkymppinen tekstiilialan miljonääri Lovisa palkkaa Hiljan suojelemaan itseään ja tiedossa on perinteitä kunnioittava suljetun paikan mysteeri rouvan kartanossa. En ole pahemmin välittänyt Lehtolaisen Ilveskero-teoksista, mutta tämä romaani on hyvä, olkoonkin että lopussa langat vedetään yhteen vähän turhan nopeasti. 

Shari Lapenan Hyvä naapuri on maailmanmenestys, jonka lukemista odotin kovasti. Anne ja Marco jättävät vauvansa kotiin nukkumaan ja lähtevät naapuriin illallisille käyden puolen tunnin välein katsomassa vauvaansa. Kun he aamuyöllä lopulta tulevat kotiin, on pinnasänky tyhjä. Mitä on oikeasti tapahtunut, kuka näki vauvan viimeksi ja salaako joku jotain, tätä kaikkea selvitetään poliisien ja pääparin toimesta. Tätä lukiessa tuli monessa kohtaa mieleen Paula Hawkinsin Nainen junassa. 

Milja Kaunisto kirjoittaa hyvin ronskia ja ruumiillista kieltä, se ensivaroitukseksi. Purppuragiljotiini-trilogia on saanut Luxuksen jälkeen toiseksi osakseen romaanin Corpus, jossa Kauniston kieli on ennallaan eikä asioita pahemmin piilotella. Ranskan vallankumous on edennyt, kuningas mestataan ja Markiisi de Saden kurtisaanien talo Maison de Luxe taistelee olemassaolostaan. Aivan samoin on pyövelin oppipojan Isidorin sekä entisen kreivittären Mariannen laita. Vallankumouksen pyörteissä vain vahvimmat ja ovelimmat säilyvät hengissä. 

Stefan Ahnhemin kolmas dekkari Arton grader minus jatkaa Fabian Riskin tarinaa kaksi vuotta ensimmäisen kirjan tapahtumien jälkeen. Ahnheimin kirjojen järjestys onkin erikoinen, sillä toinen dekkari kertoo tapahtumista, jotka puolestaan johtivat ensimmäisen kirjan tapahtumiin. Tällä kertaa Helsingborgin poliisilaitos on tiukan paikan edessä paitsi erikoisen rikostapauksen, myös tutkijoiden henkilökohtaisen elämän haasteiden myötä. Tanskan puolella aiemmista osista tuttu Dunja Hougaard tekee omia tutkimuksiaan. Lopun avoimet kysymykset jättävät odottamaan seuraavaa osaa.  

Minun täytyy sanoa, että vaikka juoni kirjassa on vallan mainio ja monisyinen, oli lukeminen välillä vähän vaivalloista. Syy tähän on kirjan henkilöhahmoissa, joista turhan moni on yksinkertaisesti epämiellyttävä tyyppi. Fabian Risk säntäilee sinne tänne sanomatta muille sanaakaan ja Dunja Hougaard puolestaan ei osaa alkeellisimpiakaan käytöstapoja mitä tulee muiden ihmisten kohtaamiseen. Lisäksi Fabian ja Sonja Risk eivät kovin kummoisia vanhempia ole. Lasten olemassaolo muistetaan silloin harvoin, kun ei ole muuta tärkeämpää tekemistä. Kuten vaikka työtä. 

Ahnhemin romaani on jo suomennettu nimellä Miinus kahdeksantoista astetta.

#TBT: Oliko toinen vauvavuosi samanlainen kuin ensimmäinen?

Toissa vuonna olen pohtinut ensimmäisen ja toisen vauvavuoden eroja ja yhtäläisyyksiä. Vastaus otsikon kysymykseen saadaan jo ensimmäisessä lauseessa.

"No kaikkea muuta! On aivan uskomatonta millaisen varmuuden yhden lapsen kokemus mukanaan tuo. Kaikki esikoisen vauvavuodelta tuttu epävarmuus oli poissa ja kuopus solahti arkeemme ongelmitta. Minä olin jo äiti eikä sellaiseksi tarvinnut enää kasvaa. Kahden lapsen äitiys oli ensihetkistä alkaen hyvin luonnollista. 

Tästä se kaikki lähti. Esikoinen ilmestyi katsomaan veljeään tämän ollessa muutaman tunnin ikäinen ja huudahti jo ovelta: "Pikkuveli on syntynyt! Voi ihme! Voi ihana!" Esikoinen suhtautui siis veljeään kohtaan alusta lähtien hienosti, mutta oli meitä vanhempiaan kohtaan aivan kamala ensimmäiset kolme viikkoa. Välillä mietin vakavissani onko lapseeni muuttanut riivaaja, mutta kun miehen isyysloma aikanaan päättyi ja arki palasi talouteemme, helpotti myös esikoisen kriisi. 

Mies jatkoi matkustusta vaativaa työtään vielä puoli vuotta kuopuksen syntymän jälkeen. Esikoinen kävi päiväkodissa kolmena päivänä viikossa ja muut päivät olimme sitten yhdessä kotona tai missä milloinkin. Jatkoimme reissulassearkea ja tuplarattaat olivat hyvä ostos. Olin aluksi ehdottomasti niitä vastaan, mutta valtavat lumihanget yhdistettynä seisomalaudalta mielenosoituksellisesti valahtelevaan ja ojiin makoilemaan jäävään kolmevuotiaaseen muuttivat mielen aika nopeasti. 

Alusta saakka nämä kaksi olivat parhaat ystävät. Minun arkeni oli tietysti täyttä ja vauhdikasta, mutta koskaan ei tarvinnut miettiä uskaltaako esimerkiksi jättää kuopusta sitteriin olohuoneeseen esikoisen kanssa, kun kävin itse suihkussa. En myöskään ole onnekkaana joutunut kokemaan sitä, etteikö ehtisi syödä lämmintä ruokaa tai juoda kuumaa kahvia päivän aikana. 

Hyvin nopeasti kävi ilmi, että kuopuksemme on sellaista vikkelämpää sorttia. Kaksikuisena oli ihan pakko päästä kääntymään selältä vatsalleen, joten niin kauan ipana ähisi, että onnistui. 

Muuten hän oli tyytyväinen saadessaan katsella sylistä tai sitteristä ympäröivää maailmaa ja isoveljen leikkejä. Temperamenttia tosin löytyi kyllä ja jos maito ei ollut hollilla sillä sekunnilla, kun nälkä ensimmäisen kerran vatsassa pisti, oli täysi huuto ainoa oikea reagointitapa. Kun hänellä oli asiat hyvin, ne olivat tosi hyvin. Kun ne olivat huonosti, se kyllä kuultiin. 

Pienin oli yhtä hymyä suurimman osan ajasta, eli aina kun ei syönyt tai nukkunut. Hän todellakin nukkui, ihan pienenä lähemmäs parikymmentä tuntia vuorokaudessa ja sen jälkeenkin yhdellä-kahdella herätyksellä yöt. Toki niitäkin öitä oli, jolloin valvoimme yhdessä useamman tunnin, mutta harvemmin ja tuolloinkin hän oli tyytyväinen saadessaan vain olla hiljaa sylissäni. Aivan ääreishelppo vauva tämä toisemme, jos esikoinenkin oli ihan iisi. Esikoinen uhmaili säännölllisesti jonkun verran, mutta karkeasti ottaen arki rullasi ja oli mukavaa. 

Me jatkoimme ahkeraa kyläilyä ja kaupungilla hengailua. Oli helppo viedä lapset syömään kaupungille ja yleensä esikoisen kotipäivinä olimmekin menossa. Ne päivät, jotka esikoinen oli hoidossa kuusi tuntia kerrallaan, olimme monesti kuopuksen kanssa kotona ja nukuimme pitkät päiväunet, esikoinenhan oli jättänut päiväunet juuri pikkuveljen syntymän tienoilla pois. Olo pelkän vauvan kanssa tuntui lähes omalta ajalta. Ja kun mies oli joskus yhdeksänkin päivää putkeen matkoilla, huomasin pärjääväni aivan mainosti kahden kanssa. Olin mieluiten omassa kodissa kolmisin poikien kanssa, omien rutiinien parissa kaikki sujui helpoiten.

Vikkelä vieteri lähti ryömimään kuusikuisena ja konttaamaan seitsenkuisena, kun oli pakko päästä isoveljen perään ja leikkeihin. Tästä aiheutuikin kolmannen maailmansodan kaltainen kriisi, kun esikoinen tajusi lelujensa olevan pahasti uhattuna. Muutaman kuukauden jälkeen homma tasaantui ja rauhanomainen rinnakkaiselo oli saavutettu. 

Kahdeksankuisena kuopus seisoi jo ilman tukea ja yhdeksänkuisena alkoi kävellä tukia pitkin. Pelkäsin tosissani ipanan alkavan kävellä ja juoksennella ennen kuin olisi ehtinyt kasvattaa itselleen aivot. 

Aloin myös saada hyvää käsitystä siitä millaista elo kahden taaperon perheessä parhaimmillaan ja pahimmillaan on. Tässä seuraavassa kuvassa molemmat on laitettu huoneeseensa päivälevolle. Hyvin meni, kuten näkyy. Oli päiviä, jolloin olin aivan puhki iltaisin. Ja oli päiviä, jolloin kaikki oli helppoa ja vaivatonta. Paljon auttoi se, että joka ilta laitettiin lelut ja tavarat paikoilleen ja päivän mittaan tein kotihommia. Iltaisin poikien nukahdettua sain vain olla. 

Yhdeksänkuinen kuopus oli aivan valloittava. Hän oli vastikään lopettanut nukkumisen ja katseltuamme sitä hillumista kuuden kuukauden iästä toteutimme unikoulun kotona. Lopputulos oli sama kuin veljellään aikanaan, sama rytmi, ja minä jatkoin aamuöisiä heräämisiä tämänkin lapsen kanssa.

Tässä vaiheessa oli myös käynyt selväksi, että kuopuksemme oli paitsi herkästi tulistuvaa myös äärettömän vilkasta tyyppiä. Hän ehti ja meni kaikkialle, kiipeili ja temppuili vaikka ei edes vielä kävellyt. Kun selkänsä käänsi, oli ipana ehtinyt esimerkiksi kiivetä alas syöttötuolista ja tie vei valjasostoksille. Ja aina hän vain hymyili valloittavasti. Elämä oli ihanaa hänen kanssaan!

Myös ulkoilu oli isoveljen vanavedessä tullut hyvissä ajoin tutuksi. 

Sitten koitti tälläkin kertaa se päivä, kun vauvasta oli kasvanut taapero. Hän oli muutamaa päivää aiemmin alkanut kävellä kunnolla pitkiä matkoja ja rauhallisesta vauvasta oli kasvanut temperamenttinen menijä. Aivan ihana!"

Muistelen aikaa pienten ihmisten kanssa hyvillä mielin. Samalla huokaan helpotuksesta joka päivä, ihanaa kun ovat jo niin isoja!

Syksyn kirjauutuudet osa II

Viime kerralla esittelin Otavan ja WSOY:n kirjauutuuksia syksylle ja nyt siirrytään Tammen ja Gummeruksen kirjojen kimppuun. 

Tammi:

Peter Franzen: Särkyneen pyörän karjatila. Romaanissa juhlitaan isoäidin syntymäpäivää koko suvun voimin, mutta mahdetaanko koskaan päästä kakkuun saakka? Franzenilla huumori ja vakavat asiat käyvät käsikynkkää tässä yhdenpäivänromaanissa.

Leena Lehtolainen: Viattomuuden loppu. Maria Kallio selvittää seksuaalirikosta ja saa tiimiinsä kaksi uutta työtoveria.

Ruotsista tulee taas uusia dekkarikirjailijoita, kun Ninni Schulmanin Tyttö lumisateessa esittelee lukijoille toimittaja Magdalena Hanssonin. Tämä muuttaa takaisin Värmlantiin ja paitsi työskentelee kotikaupunkinsa paikallislehden toimituksessa, myös avustaa poliisia  kuusitoistavuotiaan tytön surmaajan löytymisessä.

Elly Griffiths: Januksen kivi. Arkeologi Ruth Galloway joutuu mukaan murhatutkintaan. Sarjan ensimmäinen osa ilmestyi vastikään suomeksi nimellä Risteyskohdat.

Gummerus: 

Tuomas Vimma: Vasen ranta. Pariisissa räjähtää ja sitten kaikki onkin sekaisin.

Camilla Läckberg: Noita. Kuusitoistavuotias tyttö katoaa maatilalta, josta 30 vuotta aikaisemmin katosi myöhemmin kuolleena löytynyt nelivuotias. Aviopari, poliisi Patrik Hedman ja kirjailija Erika Falk tutkivat.

Katriina Ranne: Miten valo putoaa. Lala asuu Lontoossa, siivoaa työkseen ja vaalii kaikessa kauneutta. Aaro on eläkkeelle jäänyt fyysikko, joka yrittää selvittää selvittämätöntä. Lalan ilmoitustaululle jättämä lappu muuttaa molempien elämän.

Kaikki saatavilla olevat kuvat www.adlibris.com.