Lukuvinkit ekaluokkalaiselle

Meidän perheessämme käydään ahkerasti kirjastossa. Sen sijainti päiväkodin vieressä on mainio ja viikoittain päädymme työ- ja päiväkotipäivän jälkeen sinne ainakin kerran. Esikoinen puolestaan käy kirjastossa lainaamassa uutta luettavaa jo itsenäisesti, mutta tulee aina mielellään mukaan, jos sitä hänelle ehdotan. 

Kirjastoreissujen lisäksi ostamme paljon kirjoja ja ne ovat lahjatoiveita mietittäessä ykkösiä. Mitä sitten ekaluokkalainen lukee? Keräsin esikoisen tällä hetkellä lukemat kirjat vinkiksi myös muille pienten lukijoiden äideille.

Uusin löytömme on Mäkelä Kustannuksen Banaani-sarja, joka tarjoaa eritasoista luettavaa niin aloittelijoille kuin sujuville lukijoillekin. Näitä olemme viime aikoina lainanneet vinoja pinoja, sillä yhden kirjan lukee nopeasti. Siinä missä esikoinen lukee punaisia ja keltaisia kirjoja, on kuopus löytänyt vihreät ja siniset. Niissä on muutamia lauseita per sivu ja aloittelijan keskittymiskyky riittää hyvin kahlaamaan tuollaisen kirjan läpi. Alin kuva on esimerkki sujuvan lukijan "keltainen banaani"-kirjasta.

Tuula Kallioniemen Konsta on klassikko, jota meillä on nyt alettu lukea alusta saakka kronologisesti. Kaksi ensimmäistä kirjaa luettuaan esikoinen ilmoitti suosittelevansa näitä kaikille. Nyt Konstalla on eka luokka takana ja toinen odottaa. Ihan kuin kohta lukijalla itselläänkin. 

Esikoinen oppi lukemaan 5,5-vuotiaana ja aloitti hyvin pian sen jälkeen lyhyiden romaanien lukemisen. Martin Widmarkin Lasse-Maijan etsivätoimisto -sarjaan kuuluu useita jännittäviä teoksia ja nämä olivat ensimmäisiä esikoisen lukemia kirjoja. Hän valitsi itse Akateemisesta itselleen kiinnostavan kirjan ja sen jälkeen sarjan muita osia on ostettu niin uusina kuin käytettyinäkin. Myös kuvia löytyy, ettei liian pitkäveteiseksi käy.

Nopolan sisarusten Risto Räppääjä on myös ykkösluokan luettavaa, jota meillä on luettu iltalukemisina minun toimestani jo ennen kuin lapsi aloitti kirjojen lukemisen itse. Yhteinen suosikkimme taitaa olla Risto Räppääjä ja kauhea makkara, mutta hyviä kirjoja sarjassa riittää paljon.

Andy Stantonin Herra Gummi -kirjoja riittää myös useampia kappaleita. Ostin tämän ensimmäisen Olet ilkimys, herra Gummi lapselle joululahjaksi ja voin suositella lyhyitä lukuja sekä hauskaa tekstiä. Uppoaa ainakin ekaluokkalaiseen poikaan.

Ja sitten on tietysti Timo Parvelan luoma Ella yhdessä kaverinsa Paten ja muiden luokan jäsenten kanssa. Olin onnistunut täysin välttymään Ellalta ennen kuin esikoinen sai kirjan Ella ja kaverit luokkaretkellä lahjaksi kirjastosta ja luimme sen yhdessä. Mitään hauskempaa en ole vähään aikaan lukenut ja nauroin niin, että lukemisen sijaan piti keskittyä hengittämiseen. Myös lapset nauttivat huumorista täysillä!

Veera Salmen Puluboi tuli tutuksi eskarivuotena, kun sitä luettiin lapsille lepohetkien aikaan. Sen jälkeen Puluboi on ollut kovaa valuuttaa myös meidän kotonamme ja näytelmäkin on käyty katsomassa. Puluboin ja Ponin Tsompikirja on uusin tulokas sarjassa.

Olen odotellut aikaa, jolloin esikoinen olisi kypsä kuulemaan Roald Dahlin tarinoita. Nilviöt, Jaakko ja jättipersikka, Matilda sekä luonnollisesti Kuka pelkää noitia ovat kaikki klassikoita. Tätä saa lukea vain silloin, kun kuopus ei ole kuulemassa. En nimittäin halua, että lapsi ihan vielä alkaa aktiivisesti pelätä jokaista hansikkaita käyttävää naista.

Myös Harry Potterit ovat kuopukselta kiellettyjä ja vain esikoinen saa näitä lukea. Rowlingin maailma onkin lumonnut esikoisen täysin. Olisin antanut hänen lukea kolme ensimmäistä kirjaa, mutta lapsi itse halusi jättää kolmannen, eli Azkabanin vangin odottamaan aikaa, kun on hieman vanhempi. Kaksi ensimmäistä, eli Viisasten kivi sekä Salaisuuksien kammio sen sijaan olivat kuulemma kymmenen pisteen kirjoja.

Lopuksi Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Outolan veljekset, eli Tatu ja Patu. En muista päivää, jolloin meillä joku ei olisi Tatua ja Patua selaillut, ne kaikki löytyvät hyllystä Koululaiselle sopivaa lukemista paitsi hauskuuden, myös runsaan kuvituksen ansiosta. Näitä kirjoja voi mainiosti lueskella sieltä täältä.

Bubbling under: Aku Ankka. Aina ja ikuisesti. 

Lapsettomien lauantaista äitienpäivään

Huomenna on äitienpäivä. Päivä, jolloin vedetään siniristiliput salkoon, kiikutetaan äideille valkovuokkokimppuja pienissä tahmaisissa käsissä ja keitetään kahvia salassa sillä aikaa, kun äiti vielä leikkii nukkuvaa. Äitienpäivän viettäminen ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys. Se voi tuoda tullessaan hyvinkin kipeitä ajatuksia ja muistoja asiasta, josta vasta viime vuosina on alettu puhua avoimemmin. Siksi äitienpäivää edeltävä päivä onkin itse asiassa jopa tärkeämpi. Tänään vietetään lapsettomien lauantaita. 

Jokainen tietää ettei lapsia tehdä, vaan saadaan. Jos saadaan. Toisille meistä perheen perustaminen siinä muodossa kuin se yleisesti ymmärretään käy helpommin, toiset joutuvat kulkemaan varsinaisen Via Dolorosan toteuttaakseen unelmansa. Minäkin tiedän asiasta jotain. Meidän lapsemme on nimittäin saatu aikaan nykyaikaisen lääketieteen keinoin ja kassan kautta kävelemällä. Kuulostaako karulta? Sitä se oli.

Se on jatkuvasti mielessä. Jokainen vastaan kävelevä odottaja tuo iholle sen, mikä itseltä puuttuu. Jokainen raskaus- tai vauvauutinen iskee suoraan läpi. Ulospäin hymyilet ja otat vastaan tsemppaukset. Sisältä olet vereslihalla koko ihminen. Vauvanvaateosastolla otat ystävän lapselle lahjaa hankkiessasi varovasti kiinni pienen vaaleansinisen villatakin hihasta. Ehkä joskus, ehkä meillekin? Huokaiset, katsot kelloa. On jälleen ultran aika. 

Näin jälkikäteen mennyttä muistellessani ajattelen, että silloin minulla oli kahdet kasvot. Ulospäin kuten ennenkin, sillä salaisimmat ajatukset ja tunteet säästettiin vain itselle, miehelle sekä asiasta tietäville läheisille. Eikä oikeastaan heillekään, sillä jotenkin sitä suojeli myös läheisiään. Anteeksi etten onnistunut, anteeksi että kroppani ei toimi. "Harmillista, mutta hyvin se vielä menee, tsemppiä seuraavaan kierrokseen, ihan varmasti te onnistutte." Tärkeitä, kalliita, välittäviä sanoja. Mutta entä, jos me emme onnistu? Entä, jos tästä ei tule mitään? Ja kuitenkin uskon yhä, että olisimme eläneet onnellisina mieheni kanssa kahdestaan, jos meistä ei lapsiperhettä olisi tullut. Perhe me olimme jo ennen lapsiakin. Siihen uskominen toi lohtua.

Me pääsimme kuitenkin kahdessa merkittävässä asiassa hyvin helpolla verrattuna niihin, jotka käyvät läpi vuosia jatkuvan pitkien, kalliiden ja kivuliaiden hoitojen tien. Tunsin siitä syyllisyyttäkin, en ole oikea lapsettomuudesta kärsivä. Ensimmäinen oli se, että emme joutuneet yrittämään suositeltua vuotta, lähtemään sen jälkeen tutkimuksiin ja miettimään jatkoa. Aika kuluu ja jokainen kuukausi tai vuosi vie haaveen toteutumista kauemmaksi. Meillä mentiin tässä asiassa takaperoisesti. Tuli leikkaus ja tuli tieto, että kun lapsia haluamme, pitää hoitoihin hakeutua samantien. Me hakeuduimme, sillä olimme samaan aikaan ajatelleet asian olevan ajankohtaista. Hoitojen alkamisen jälkeen selvisi, että edellytykset olivat vielä heikommat kuin alkuun oletettiin. Näin jälkikäteen olen ajatellut, että oli se aikamoinen isku, kun ykskaks yllättäen tuollainen tieto asetetaan hyväksyttäväksi. Mutta minä en olisi minä, ellen olisi ottanut haastetta vastaan ja mennyt tulta päin. Toiminta auttoi, tuli tunne hallinnasta. Tämä asia ei vie minua, vaan minä vien sitä.

Toisekseen meitä pystyttiin auttamaan helposti. Vaikka se kevät hormoneja täynnä ja inseminaatioita toisensa jälkeen läpikäyden oli meille pitkä, oli se kuitenkin oikeasti lyhyt. Emme joutuneet tahkoamaan hoitoa toisensa jälkeen ja siirtymään kevyemmistä hoidoista rankempiin. Me olimme äärettömän onnekkaita. Ja kun esikoinen myöhemmin oli jo olemassa, oli kuopuksen toivominen ja uudelleen klinikalle meno merkittävästi helpompaa. Meillä oli jo yksi lapsi, kaikki paineet olivat poissa ja mahdollinen onnistuminen mieletön bonus jo itsessään onnelliseen elämäämme. Ja kuopushan tuli ensimmäisestä hoidosta, lottovoitto osui toistamiseen perheeseemme.

Sinä ensimmäisenä keväänä neljäs inseminaatio oli tehty, toiveet onnistumisesta mitättömiä ja kesäloma hoidoista edessä. Hoitosuunnitelma syksylle IVF:n myötä oli valmiina odottamassa. Olin koko talven ja kevään kasannut kroppaani hormoneita, joiden myötä en ollut lainkaan oma itseni. Nyt odotin vain kesää, hormonien poistumista ja lepoa ennen syksyä ja uutta vaihetta hoidoissa. Oli lapsettomien lauantai ja join kuoharia ravintolassa ajatellen, että ei ole oireen oiretta, eiköhän tämä ole selvä peli jälleen kerran. 

Tuli seuraava päivä ja äitienpäivän aamu toukokuussa 2007. Raskaustesti näytti positiivista.

Vappujuhlat kuvina

Palataan vielä hetkeksi viime viikonlopun tunnelmiin ennen kuin seuraava juhlapäivä painaa päälle. Meillä oli todella hauska vappu. Oli ystäviä, maistuvaa grilliruokaa, simaa ja munkkeja. Oli ohjelmaa lapsille, ulkoilemista ja hauskanpitoa kavereiden kesken. Kymmenen aikuista ja kahdeksan lasta, kyllä siinä menoa riitti.

Kotona ennen lähtöä napattiin pari kuvaa. Tykkään pikkukundien vaatteista ihan älyttömästi, ne ovat ihan nappiin oman makuni kanssa. Siistiä, mutta rentoa, tyylikästä, mutta helppo olla. Ja esikoisella vähän enemmän preppy kuin kuopuksella. Luonteiden mukaan.

Tennarikausikin avattiin ja minä sujautin jalkaan ballerinat.

Meidän osaltamme vapun juhlinta päättyi jo aikaisin, kun kuopukselle nousi yhtäkkiä kova kuume. Yhtenä hetkenä lapsi oli täysillä mukana menossa, toisena käpertyi isänsä syliin valittaen palelevansa ja halusi kotiin. Sinne mentiin ja mitattiin vajaat 39 astetta kuumetta, ei ihme että oli huono olla. Muutama tunti aiemmin hymy oli vielä herkässä.

Täydellisen aurinkoinen vapunpäivä meni meiltä siis vähän ohi ja suunniteltu Linnanmäen reissu kutistui kotisohvan ja lähikaupan väliseksi oleiluksi. Onneksi on kesäkuntoon laitettu parveke, auringon lämmittämä sohva ja hyvä kirja. Kyllä kelpasi sielläkin sunnuntaita viettää.

P.S. Viikkoa myöhemmin kuopus sairastaa yhä ja oli koko alkuviikon poissa päiväkodista. Maanantain hoiti isänsä, koska sanoin etten enää yksinkertaisesti kehtaa soittaa esimiehelle. Tiistai puolitettiin, kun minä kävin aamulla palaverissa ja tulin sen jälkeen päästämään miehen töihin. Ja sitä rataa. Lääkärissä käytiin ja epäilemäni esikoisen jo sairastama influenssahan se. Yskä tosin on niin karmea, kuten isoveljelläänkin, että harkitsen uutta keikkaa keuhkoja kuunteluttamaan. Kun ei tähän nyt uutta keuhkokuumettakaan kaivattaisi.

#TBT: Luottopakit, eli kasvatusoppaista

Tämä kirjoitus luottopakeista, eli eniten lukemistani lasten kasvatuksen saloihin vihkivistä oppaista on julkaistu blogissani tammikuussa 2014. Paljon on meidän perhe-elämässämme muuttunut parissa vuodessa, mutta hyvät kirjat pysyvät pinnalla vuodesta toiseen.

"Joskus tuntuu, että perhe-elämän dynamiikkaa ja arjen toimintoja voisi verrata urheilumaailmaan. Jos pojat ovat hyökkääjiä, mies maalivahti ja minä itse huoltaja tai valmentaja, puuttuu kuviosta jotain olennaista. Ne luottopakit, joita tarvitaan pelastamaan toisinaan pulasta.

Välillä äitinä kaipaa ja tarvitsee vähän viisaampien ohjeistusta. Kirjahyllystäni löytyykin muutama perusteos, joilla pärjää lastenkasvatuksen pulmakohdissa jo pitkälle. Toki kirjaviidakkoon pätee se, että valtavasta valikoimasta on osattava etsiä ne omiin periaatteisiin ja asenteisiin soveltuvat opukset, sillä lastenkasvatuksessa jos jossain mielipiteitä ja koulukantoja riittää. Tässä muutama kirja, joihin olen palannut kerta toisensa jälkeen.

Jari Sinkkonen on klassikko ja kirjoittanut useita teoksia. Luin kaikki hänen kirjansa jo odottaessani esikoista, onhan tämä tohtori erikoistunut nimenomaan pieniin poikiin. Sinkkosen kirjoista osa käsittelee nimenomaisesti poikalasten maailmaa ja osa on yleisempiä kasvatuskirjoja.  Ostin kirjoja omiksi ja olen lukenut ne uudelleenkin tässä vuosien aikana. 

Sinkkosen opeissa minuun vetoaa ensisijaisesti maalaisjärkisyys ja lapsuuden arvokkuuden puolustaminen. Sinkkonen korostaa sitä, että lapsen on annettava olla lapsi ja lapsen maailman erillään aikuisen maailmasta. Hän on opettanut minut ymmärtämään että pyssyleikit ovat normaali ja tarpeellinen kehitysvaihe pikkupojille ja niitä ei tarvitse pelätä. Ehkä eniten olen saanut uskonvahvistusta näistä kirjoista omaan toimintaani ja siihen, että kun käytän maalaisjärkeä ja uskallan olla lapselle rajat asettava, mutta rakastava aikuinen, päästään pitkälle. 

Minä voin suositella ainakin näitä itse lukemiani: Mitä lapsi tarvitsee hyvään kasvuun, Elämäni poikana ja Pienistä pojista kunnon miehiä. 

Raisa Cacciatoren ja Samuli Koiso-Kanttilan Pelastakaa pojat! jatkaa samanlaisilla teemoilla. Olennaista on ymmärtää tyttöjen ja poikien erilaisuus, joka ei tarkoita sitä, että tyttöjä pitäisi kasvattaa tietyllä tavalla ja poikia toisella. Sukupuolisensitiivisyys on päivän sana ja hyvä niin. Se on erinomainen lähtökohta, kun sukupuolten välisiä rajoja halutaan purkaa kasvatuskysymyksissä. Totuus kuitenkin on, että sukupuoli on meissä hyvin syvälle koodattuna ja kun sukupuolten erityisominaisuuksia ymmärretään ja kunnioitetaan, ymmärretään samalla myös lasta paremmin. Mitään jakoa tyttöjen ja poikien leikkeihin tai toimintoihin tämä kirja ei tarjoa, sitä ei tarvitse pelätä. 

New Toddler Taming vetoaa lasta kunnioittavalla lähestymistavallaan. Se on hyvin vastakkainen opus tällä hetkellä suosiossa olevalle Supernannylle ja hänen jäähypenkki-kasvatusmetodilleen. Toddler Taming katsoo, että opettelemalla jokaisen lapsen erityispiirteet, ottamalla nämä kasvatuksessa huomioon ja käyttämällä niitä apuna voidaan välttää monia raivareita ja jäähyjä. Vanhempia kannustetaan toimimaan hyvin lapsilähtöisesti. Teos on hyvin amerikkalainen, mutta ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Meillä on jäähypenkki tosin yhä käytössä, mutta monia hyviä ideoita tästäkin teoksesta on omaksuttu. "Pick your battles" voimakastahtoisen ipanan kanssa näistä tärkeimpänä.

Malin Alfvén ja Kristina Hofsten ovat kirjoittaneet Uhmakirjan. Se on aivan loistava perusteos, jota lukiessani nyökyttelin useaan otteeseen. Juuri noin ja ai noinkin, huh helpotusta. 

Kirjoittajat valaisevat lukijaa siitä, että uhmakausia on paljon luultua enemmän ja painottavat niiden tärkeyttä kasvun ja kehityksen edistäjinä. Ensimmäiset uhmakaudet koetaan  jo vauvana, sitten parivuotiaana, seuraavat neljä-, kuusi-, yhdeksän-, ja 12-vuotiaana. Vasta sitten alkaa teini-iän uhma. Elämä kulkee vaiheesta toiseen lakkaamatta. 

Yritän itse muistaa ajatella uhman tärkeyttä niilläkin hetkillä, kun lapsi tuntuu aivan mahdottomalta. Sellainen on juuri nyt, kun kuopus mätkäisi esikoista päähän ja huutaa nyt jäähypenkillä karmeaa kohtaloaan. Ei mikään helppo homma, olla kolmevuotias yhteiskunnan sääntöjä ja toisen ihmisen kohtelua opetteleva uhmaikäinen tai tällaisen äiti. Mutta ymmärrystä tämä kirja tuo. Ymmärrystä siihen, että jo ennen tiettyä ikää voi alkaa uhma ja siihen, että tietyt lapset vain ovat toisia herkempiä ja vaativampia. Ei tämä silti mikään silkkihansikas-kirja ole, ei ollenkaan. Lapselle pitää uskaltaa myös suuttua. 

"Jotkut lapset ovat aivan poikkeuksellisen vaativia. He ovat myös poikkeuksellisen täynnä elämää ja voimaa. He ovat luonteeltaan itsepäisiä, intensiivisiä ja voimakastahtoisia ja he ovat usein edellä kehityksessä, älykkäitä ja herkkiä." Nämä kuvatut lapset tulevat sekä vihaisemmiksi että iloisemmiksi kuin muut lapset. Varsinaiset erityislapset ovat silti jotain aivan muuta, sillä "lapsilla, jotka ovat yksinkertaisesti ilmaistuna kilttejä muualla, mutta karmeita kotona, ei ole mitään kehityshäiriötä". Mies luki tämän luvun ja tuli sanomaan minulle, että täällä kirjoitetaan esikoisestamme. Kieltämättä aika tuttu fiilis tuli.

Bubbling Under: Väestöliiton Kiukkukirja, jota kuvaillaan "aggressiokasvattajan käsikirjaksi vauvasta kouluikään". Myös tämä on Raisa Cacciatoren käsialaa ja suosittelen tutustumaan. Olen täältäkin löytänyt paljon tuttua. 

Parhaillaan täällä eletään keskellä kolmevuotiaan "minä tiedän itse mitä haluan tehdä enkä ainakaan tee kuten te pyydätte" -vaihetta ja kuunnellaan raivareita ihan joka ikinen aamu esimerkiksi pukemiseen liittyen. Samaan aikaan syksyllä alkoivat ensimerkit esikoisen eskariuhmasta, jota myös lohduttavasti minimurkkuiäksi kutsutaan. Ei taida olla helpotusta näköpiirissä ihan lähiaikoina siis. Mutta hei, se on vaan vaihe!"

Kodin valitut palat

Kun koti on siisti ja ikkunatkin pesty, tulee vastustamaton halu kaivaa kamera esille. Siispä valittuja otoksia kodistamme, olkaa hyvät.

Makuuhuoneessa silmään pistää autokuvioinen pussilakana. Kuopus se on taas kerran hiipinyt väliin nukkumaan keskellä yötä. Oh well.

Lukulaskurin huhtikuu

Taas on yhden kuukauden lukemiset luettu huhtikuun kääntyessä toukokuuksi ja vuoden lukemisten kokonaissaldo kasvaa. Huhtikuun lukulaskurin saldo näyttää puolet vähemmän kuin edellisissä. Jos maaliskuun kirjat olivat nopealukuisia ja ohuita, on huhtikuussa riittänyt enemmän pureskeltavaa sivumääristä puhumattakaan. 

Huhtikuussa luin siis viisi kirjaa:

Kathryn Stockett: Help

Patricia Cornwell: Depraved Heart

Justin Go: Kadonnut aika

David Lagercrantz: Se mikä ei tapa

Kristiina Vuori: Kaarnatuuli

Kathryn Stockettin Help on suomennettu nimellä Piiat ja kirjasta on tehty myös elokuva. Minulta oli jäänyt kirja kokonaan lukematta, kunnes ystäväni suosituksesta luin sen viime syksynä. Vajaat puoli vuotta myöhemmin luin sen uudelleen, se kertonee jo itsessään paljon. 

Stockettin teos vie meidät Yhdysvaltojen syvään etelään 1960-luvulla, aikaan jolloin Martin Luther King piti puheensa ja Rosa Barks halusi valita itse paikkansa bussissa. Rotuerottelu oli voimissaan ja kirjailijan sanoin mustaihoiset hyväksyttiin hoitamaan valkoihoisten lapsia, mutta ei käyttämään samaa kylpyhuonetta heidän kanssaan. Romaanissa tummaihoisten Minnyn ja Aibileenin näkökulma vuorottelee yhdessä valkoisen Skeeterin äänen kanssa, kun Skeeter ryhtyy omana aikanaan uhkarohkeaan tekoon saadakseen tummien palvelijattarien äänen kuuluville ensimmäistä kertaa. Hieno ja vahva, paikoin jopa kepeä teos kaikessa rankkuudessaan. Tärkeä aihe arjen ja keittiön näkökulmasta.

Patricia Cornwellin kirjat ovat minulle niitä, joita huomaan lukevani puhtaasti tottumuksesta. Poimin uusimman teoksen käteeni aina heti sen ilmestyttyä, sillä henkilöhahmot ovat tuttuja ja haluan tietää mitä heille tapahtuu. Niin tälläkin kertaa, kun sain varaamani Depraved Heart -dekkarin kirjastosta.

Cornwellin teokset ovat muuttuneet huomattavasti sarjan alkupäästä. Nykyään ne tuntuvat toistavan itseään, kun romaanin tapahtuma-aika kattaa tuskin vuorokauden ja kuolinsyyntutkija Kay Scarpettaa lähipiireineen uhkaa superpahis jos toinenkin. Tällä kertaa tulilinjalla on Scarpettan sisarentytär Lucy ja tapaus kytkeytyy Scarpetan tutkimaan nuoren perijättären kuolemaan läheisesti. Luonnollisesti mukana on myös FBI eikä kukaan puhu toisille enempää kuin on pakko, tai ainakaan kerro totuutta mistään. Kirjailija tuntuu haluavan välittää lukijoilleen lähinnä tuokiokuvia, hetkittäisiä otoksia päähenkilöidensä maailmasta. Kaikki jää usein auki ja se ei tällaiselle kauniisti solmittujen loppujen ystävälle ole aina mieleen. 

Poimin Justin Gon esikoisromaanin Kadonnut aika ohimennen käteeni käydessäni lasten kanssa kirjastossa ja ajattelin, että lupaavalta vaikuttaa. Romaani liikkuu kahdella aikatasolla. 1900-luvun alussa perijä ja vuorikiipeilijä Ashley Walsingham tapaa juuri ennen sotaan lähtöään kauniin Imogenin. Romanssi syttyy, mutta matkan varrella eteen tulee ongelmia ja yhteys rakastavaisten keskellä katkeaa. Myöhemmin Ashley menehtyy valloittaessaan Himalajaa englantilaisen retkikunnan kanssa. Hän on jättänyt kaiken testamentissaan Imogenille. Nykyajassa vasta yliopistosta valmistunut Tristan saa kuulla, että hän on mahdollisesti oikeutettu perintöön ja hänellä on muutama kuukausi aikaa löytää todisteet siitä, että hänen isoäitinsä oli Ashleyn ja Imogenin lapsi. Etsintä alkaa.

Romaani toimii periaatteessa hyvin kahdella aikatasolla. Ashleyn ja Imogenin tarina rinnasstuu Tristanin ja tämän Pariisissa tapaaman tytön tarinaan ja kerroksellisuus tuntuu olevan harkittua. Romaania voikin lukea paitsi rakkaustarinana, myös jännityskertomuksena sen suhteen mitä Tristan löytää. Harvoin olen kuitenkaan ollut yhtä ärsyyntynyt teoksen lopetettuani. Mikä ihme oli teoksen loppu? Se oli täysin irrallinen, epälooginen ja omituinen. Erilainen lukija ehkä kokee lopunkin eri tavalla, mutta minusta se vain petti lukijansa satojen sivujen jälkeen. Todellinen antikliimaksi, valitettavasti.

David Lagercrantz valittiin Stieg Larssonin Millennium-trilogian manttelinperijäksi ja kirjoittamaan jatkoa menestysromaaneille. Se mikä ei tapa onkin oikein pätevä romaani, jota lukee ilokseen.

Millennium-lehti on kriisissä uuden rahoittajan myötä ja sama pätee myös Mikael Blomkvistiin. Uusia skuuppeja ei ole syntynyt ja tähtireportterin mahalaskusta juorutaan. Samaan aikaan Lisbeth Salander tekee uhkarohkean hakkeroinnin ja tekoälytutkimuksen pioneeri Frank Balder saa huomata, että häntä ja hänen autistista poikaansa uhkaa vakava vaara. Teos tuntui yhtä aikaa tutulta ja uudelta, kun kaikkien kohtalot alkavat kietoutua yhteen. Sarjan seuraava osa ilmestyy ensi vuonna.

Kristiina Vuoren Kaarnatuuli esittelee meille Valpuri Innamaan, Turussa 1500-luvulla vaikuttaneen vahvan naisen. Romaani seuraa häntä kaksikymmentävuotiaasta nuoresta leskestä nelikymppiseksi läpi kaikkien elämänvaiheiden. Valpuri oli todellinen historiallinen henkilö, joka toimi leskeytensä mahdollistamana niin kauppiaana kuin laivanvarustajanakin. Sen lisäksi hän oli äiti, vaimo ja nainen, joka rakasti syvästi ja vihasi vielä enemmän. Tämä kirja on ehtaa viihdettä kansikuvaa myöten.