Vai rullaako sittenkään? Se arki siis.

Kuopuksen lääkitys on nyt lopetettu kokonaan ja kivut ovat poissa. Huomenna tulee kaksi viikkoa leikkauksesta, eli eiköhän tämä ollut tässä. Viikonloppuna lapsi pääsee tivoliin palkinnoksi kaikesta. 

Tasapaino meillä kyllä säilyy, sillä esikoinen on kuumeessa. Että mitähän ja sitä rataa. Ja voihan väsymys, mies tuli yöllä työmatkalta ja kuumeinen potilas oli tietysti hereillä läpi yön. Kiitos taas kerran kahvin keksijälle.

Tänään voisi kaupassakäynnin ohella sulattaa pakastimen. Arki.

Arki rullaa radallaan

Aikaisin viime lauantaiaamuna, kahdeksantena päivänä leikkauksen jälkeen, kuopus heräsi kesken unien itkien. Kurkkuun koski niin paljon, että lapsi itki aivan lohduttomana ja minä kävin hakemassa pari päivää aiemmin lopetettuja Tramal-tippoja keittiöstä. Onneksi ne auttoivat nopeasti ja kuopus rauhoittui hiljalleen syliin. Minä sen sijaan ajattelin, että tätä se olisi voinut olla koko ajan ja olemmepa päässeet helpolla.

Olisivatko peitteet alkaneet tuolloin irrota ja sen myötä aallonpohja koettu, en tiedä. Kipukohtauksen jälkeen jatkettiin joka tapauksessa jälleen pari päivää ilman vahvempia lääkkeitä ja kymmenennen päivän aamuna lapsi heräsi kivuttomana. Sen jälkeen olen antanut lääkettä vain yöksi ja sekin varmuuden vuoksi. Tänään ajattelin, että kokeillaan ensi yö ilman mitään. Näyttää nimittäin siltä, että pahin olisi ohitsse ja lapsi toipuu, nielukin on oikein siisti ja kurkkuun tai korviin ei ole koskenut lainkaan viimeiseen kolmeen päivää. Eilisen päivän ruokalista sisälsi jo puuroa, makkarakeittoa ja kananmunia ja tämä päivä aloitettiin paahtoleivällä. Jokohan uskaltaisin sanoa, että voiton puolella ollaan.

Tähän sairausloman toiseen viikkoon on kuulunut kotihommien lisäksi muun muassa hammaslääkäriä, siivousta ja  pientä ulkoilua. Eilen olimme siivoojien tieltä poissa aamiaisella vanhempieni luona ja lounastimme siskon kanssa vasta avatussa sushipaikassa. Hyvin rennosti tässä on siis otettu, mitenköhän ollenkaan osaan asennoitua ensi maanantaina alkavaan työarkeen takaisin! Vielä muutama päivä armonaikaa nukkua yhdessä ipanan kanssa päiväunia ja sotkea olohuonetta, jossa suurin osa hereilläoloajasta vietetään. 

Ja koska on kevät, niin on myös autokuume. Olemme viimeiset viikot pyöritelleet vaihtoehtoja ja nyt päätös on tehty. Auto vaihtuu, merkki pysyy, mutta malli on paluuta vanhaan. Vaihdamme leasingiin ja laitamme oman automme myyntiin. Tämä onkin muuten ensimmäinen kerta, kun alle tuleva auto on ihka uusi. Pojat olisivat halunneet X4:n, mutta valitettavasti heillä on nihkeä äiti. Toimitusaika on kolmesta neljään kuukautta, joten kesä taitaa kulua sijaisauton ratissa riippuen siitä miten nopeasti saamme oman automme myytyä. 

Omasta autosta vapautuvilla varoilla on tarkoitus kunnostaa kesäpaikkaa pidemmälle ja putkimies on nyt kutsuttu remppamiesten ja sähkärin lisäksi antamaan arvionsa vesiputkien vetämisestä saunalle tai vaihtoehtoisesti suihkun rakentamisesta taloon. Helatorstaina aloitetaan, kun jätelava tulee pihaan, perhettä ja ystäviä talkoisiin ja purkuhommat käynnistyvät. Suunnitelmat meillä ovat aika lailla selvillä suurten linjojen myötä, mutta tarkentunevat pikku hiljaa. Valkoista, valoista ja siistiä. Ai että, kahden vuoden kesät tähän näyttää kuluvan, mutta sen jälkeen ei mitään suurta ole enää lähiaikoina tehtävänä. Hyvä me!

Tänään ohjelmassa on mennä lasten kanssa ulos puistoilemaan. En tykkää siitä yhtään, leikkipuistoissa notkuminen on ehdottomasti yksi äitiyden miinuspuolista unenpuutteen lisäksi. Siitä saa parhaimmillaankin siedettävää, jos on hyvää aikuista juttuseuraa mukana. Mutta nyt ei auta, toipilasta on vietävä saamaan vähän happea. Harkitsin kyllä avaavani ainoastaan parvekelasit. 

Tytöt lähti Tallinnaan

Kuusi vuotta takaperin juhlimme tyttöporukalla kolmekymppisiämme Tallinnassa ja viime viikonloppuna reissuun lähdettiin 35-vuotispäiviä juhlimaan. Vuoden verran myöhässä, mutta mitä pienistä! Menomatka alkoi luonnollisesti kuoharilla. Ja kahvilla. Yksi sana: lapset. 

Tässä porukassa osa on tutustunut toisiinsa jo pikkulapsina tai viimeistään ala-ateella, minä liityin joukkoon lukion alkaessa. Olen siis tuntenut nämä naiset kaksikymmentä vuotta. Viikonloppu olikin sitä mitä se parhaiden ystävien kanssa on. Täynnä naurua, yhdessäoloa ja rentoutumista. 

Me olemme kaikki kuusi melko erilaisia tyyppejä. Olemme erilaisia ihmisiä, äiteinä erilaisia ja reagoimme ja suhtaudumme asioihin monesti aivan päinvastaisella tavalla. Eikä se haittaa mitään, sillä jokaisen mielipiteitä arvostetaan ja jokainen voi olla juuri sellainen kuin on. Ja toisaalta mikään muu ei edes onnistuisi, koska niin hyvin toisemme tunnemme. Parin päivän aikana kävimmekin monta mielenkiintoista keskustelua ja ainakin minä sain taas uusia näkökulmia asioihin. Näistä reissuista saa kyllä niin valtavasti voimaa eikä nauruterapian osuutta voi todellakaan vähätellä. 

Tallinna kuuluu itselläni niihin "ihan kiva"-kohteisiin. Kohde ei ollutkaan tällä reissulla pääasia ja oli mukava kävellä kauniita katuja vanhassa kaupungissa, käydä ostoksilla ja luuhata kahviloissa kuoharilla tai smoothieilla. Lounastaa hyvässä ravintolassa ja hoitaa iltaruokailu enemmän mättötyylisesti. 

Sunnuntaina aamulla muut lähtivät kylpylän puolelle, kun itse jäin mieluummin lukemaan kirjaa huoneeseen ja iltapäivällä tehtiin vielä ahkerasti ostoksia. Toin miehelle vaatteita ja pojille leluja, itse ostin kahdet kengät. Sekä Clarksin nudet korkkarit että Dieselin ballerinat löytyivät -60 prosentin alepöydältä, joten en miettinyt hetkeäkään.

Seuraavaksi treffataan lasten ja aikuisten vappukemuissa, mutta neljän vuoden kuluttua otetaan tyttöjen reissu uudelleen. Silloin voitaisiin tosin lähteä vähän pidemmälle. Vaikka Tukholmaan!

Ensimmäinen viikko nielurisaleikkauksen jälkeen

Kuopuksen leikkauksesta tulee tänään kuluneeksi viikko ja puolet sairauslomasta on takana. Tässä vaiheessa toipilasaikaa vaikuttaa oikein hyvältä. 

Leikkaus meni aivan valtavan hyvin, kuten jo aiemmin kerroin. Menimme Mehiläiseen puoli tuntia ennen operaation alkua, lapsi sai kipulääkettä esilääkitykseksi ja vartti siitä olimme jo salissa hengittelemässä nukutuskaasua ja lukemassa kirjaa sylikkäin. Nostettuani nukkuvan lapsen pupunsa kera leikkauspöydälle lähdin itse syömään sushia läheiseen ravintolaan ja se lounas tuli tarpeeseen. Tulin takaisin reilut puoli tuntia lähtöni jälkeen ja hyvin pian lapsonen vietiin jo heräämöön. Leikkaus kesti itsessään 40 minuuttia ja toisen samanlaisen pätkän hän veteli vielä unta siihen päälle. Vähän vähän vajaa puolitoista tuntia leikkauksen alkamisen jälkeen pieni poikanen availi silmiään heräämössä ja minä pääsin hänen luokseen. Operaatiossa ei ollut tullut eteen mitään ongelmia, se oli sujunut helposti. Risat itsessään olivat hyvin arpiset monien tulehdusten seurauksena. 

Ipana itse oli hieman ihmeissään heräämisensä jälkeen, mutta saatuaan lisää sekä kipu- että pahoinvointilääkettä otti vielä vartin jatkounet. Herättyään uudelleen lapsi kysyi saako jo mennä leikkimään. Sitä ei ihan vielä tehty, vaan kirjoitettiin reippaustodistusta, valittiin lelupalkintoja ja siirryttiin yksityishuoneen puolelle. Siellä maistui niin jäätelö kuin mehujää, luimme kirjaa ja odottelimme lääkäriä tulevaksi. Tasan neljä tuntia leikkauksesta soitin taksin ja lähdimme kotiin kohti siellä odottavaa esikoista ja isovanhempia. Mieskin oli ehtinyt töistä kotiin juuri ennen kotiutumistamme ja lähti samantien apteekkiin hakemaan lapselle lääkettä.

Olin varautunut toipilasaikaan kaikin keksimäni keinoin. Meillä oli uusia dvd-leffoja ja voin kertoa osaavani Hotel Transylvania ykkösen ja kakkosen ihan pian ulkoa. Esikoinen oli halunnut ostaa veljelleen lahjaksi pienen legopaketin ja kuopus sai sen heti kotiuduttuamme. Jääkaappi ja pakastin oli täytetty kaikella mahdollisella ja mahdottomalla ja minulla oli muovikassin pohja täynnä erilaisia pieniä reippauslahjoja. Olin nimittäin varautunut siihen, että lapsen kurkku on niin kipeä, että lääkkeen ottaminen on yhtä tuskaa ja itkua. Olin väärässä.

Ensimmäisen illan ipana vietti sohvalla peiton alla katsellen piirrettyjä. Seuraavana päivänä hän alkoi leikkiä legoilla ja piirrellä, mutta lepäsi myös aina niin pyytäessäni. Ainoastaan yhtenä päivänä ovat päiväunet maistuneet, muuten hän on nukkunut yöt läpeensä kymmenen tuntia putkeen, ollut hyvällä tuulella ja hieman väsähtänyttä ja kalpeaa olemusta lukuun ottamatta aivan oma itsensä. Hän on ollut niin hyvävointinen, että olen jatkuvasti pelännyt pahinta alkavaksi hetkellä millä hyvänsä ja ihmetellyt miten hän voi olla niin ok. Olen taipuvainen toteamaan, että kaiken salaisuus on paitsi kipulääkitys, myös leikkaukselle ja siitä toipumiselle sopiva ikä, onhan toipuminen huomattavasti helpompaa lapsena kuin vaikkapa kouluikäisenä aikuisesta puhumattakaan. 

Kipulääkityksenä hänelle on mennyt alusta saakka yhdistelmänä Panadol ja Tramal, kellontarkasti ja riittävin annoksin. Uusi satsi on annettu jo ennen edellisen loppumista niin ettei kipu pääsisi koskaan päälle. Olin varautunut herättämään lapsen ottamaan lääkkeen myös yöllä, mutta ei ole ollut tarvetta. Hän on nukkunut yönsä ja vasta aamulla kertonut kurkun ja korvien olevan kipeät. Aamun ensimmäinen lääkeannos on vienyt kivun nopeasti pois. Viisi ensimmäistä päivää käytössä ollut Tramal on myös jätetty pois ja yhdistelmä Panadolia ja Buranaa riittää. 

Mitä hän sitten on syönyt? Kymmeniä mehujäitä, pakettikaupalla jäätelöä, muutamia jogurtteja ja mehua. Siinä ensimmäisten päivien ruokavalio. Parin päivän kuluttua pillimehut vaihdettiin kannuun tehtävään sekamehuun ihan kustannus- ja jätesyistä ja myös vettä lapsi on pyytänyt juotavaksi. Hän on koko ajan juonut reilusti eikä ongelmaa ole sen kanssa tullut. Myös jäämurskaa on ollut hauska imeskellä. Sen sijaan hedelmäsoseet, vanukkaat ja kasvissosekeitto ovat jääneet täysin koskematta.

Maanantaina, kolmantena päivänä leikkauksen jälkeen lapsi söi ensimmäisen kerran kunnollista ruokaa, eli keitettyä spaghettia ja kinkkusuikaleita. Kaksi lautasellista myöhemmin oli kuulemma yhä kova nälkä, se kirjaimellisesti kasvoi syödessä. Tiistain ruokavalio oli samanlainen lisättynä pienillä pehmeillä paahtoleivän palasilla ja voilla. Keskiviikkona upposi ensin lounaaksi pastaa, myöhemmin päivälliseksi löysäksi jätettyä perunamuusia ja nakkeja ilman kuoria. Eilen nakkeja ei enää kuorittu. Kaikki syötiin haaleina tai viileinä, mitään kuumaa ei kurkkuun ole laitettu. 

Tiistaina, neljäntenä päivänä leikkauksen jälkeen lähdimme ensimmäistä kertaa ulos kotoa, kun kävimme apteekissa ostamassa lisää särkylääkettä ja kaupassa hakemassa mehujäitä ja jäätelöpuikkoja. Suunnitelmissa on tehdä pieni kävelylenkki vaikkapa korttelin ympäri joka päivä tästä eteenpäin, toki lapsen voinnista riippuen. Mutta vähäinenkin ulkoilu tekee varmasti hyvää ja lapsi saa happea ja raitista ilmaa sohvalla makoilun vastapainoksi. Ja vaikka päiväunia ei olekaan nukuttu, on lapsi päivälevolla maannut rauhassa peiton alla ja kuunnellut, kun olen lukenut kirjan toisensa jälkeen ja alusta uudelleen. Piirtäminen on ollut myös hyvää ja lapsen paikoillaan pitävää ajanvietettä.

Nyt, toisen toipilasviikon käynnistyessä, olen alkanut odotella peitteiden lähtemistä ja lapsen tuloa mahdollisesti kipeämmäksi. Päivä kerrallaan mennään ja tarvittaessa otetaan taas vahvemmat kipulääkkeet käyttöön. Kaiken kaikkiaan olen aivan ällikällä lyöty siitä miten helppo kulunut ensimmäinen viikko on ollut. Kuopus on ollut esimerkillinen pieni potilas, joka kyllä ottaa rauhallisesti heti, kun häntä siitä muistuttaa. Pala- ja lautapelit ovat olleet ahkerassa teossa ja istualtaan on leikitty Hulkin ja Venomin hurjia taisteluita. Nyt alkaa tosin jo olla tekeminen siinä, että saan lapsen pidettyä poissa hyppimis- tai juoksemisleikeistä. Hän olisi omasta mielestään jo aivan valmis miekkailutaisteluihin tai pieniin juoksupyrähdyksiin.

 Pelkäsin siis paljon paljon pahempaa. Ja urhea reippausmestarini on ollut superpotilas. Toivottavasti toinenkin viikko kuluu yhtä hyvin ja toivottavasti tämä kaikki tuottaa meille paljon aikaisempaa terveemmän lapsen. 

Uudet Wondersit

Vähän muuta tähän sairastelujuttujen väliin. Olen monta vuotta käyttänyt vain Wondersin ballerinoja kaiken sen ajan, minkä Suomen säässä nyt ylipäätään voi kevyitä kenkiä käyttää. Ostan yleensä joka kevät yhden uuden parin, joka seuraavana vuonna on vielä hyvässä kunnossa ja siitä vuoden, parin päästä enää hiekkalaatikkokäytössä ennen poisheittämistä. Kenkiä eri kehitysvaiheissa siis! 

Mustat, tällä hetkellä työpaikan sisäkenkinä käyttämäni simppelit nudet sekä toiset vähän koristeellisemmat samanväriset kengät saivat täksi kesäksi kaverikseen sinistä käärmettä.

Suosittelen kokeilemaan Wondersin kenkiä, mikäli et vielä ole niin tehnyt. Ihan kuin ei kenkiä olisikaan.

Leikkauspotilaan äidin mietteitä

Olen aina ollut one tough cookie mitä tulee lasten sairasteluihin. Oli kyseessä sitten nuhakuume, kurkunpääntulehdus hengitysvaikeuksineen, korvien putkitus ja kitarisan poisto tai lapsen kolmeksi vuorokaudeksi osastolle vienyt virus, minä olen ollut paikalla. 

Kun esikoiselta katkesivat etuhampaat leikkipuisto-onnettomuuden myötä, totesin että nyt on siis näin ja ajoin meidät kuopus turvakaukalossa takapenkillä ensin Lastenklinikalle suupieltä tikkaamaan ja sieltä hammaslääkäriin. Kun esikoinen sairastui rotavirukseen ja kuivui pahasti puolitoistavuotiaana, en suostunut poistumaan huoneesta toimenpiteiden ajaksi. Sanoin hoitajille, että lapsi tarvitsee äitiään sen verran paljon, että on aivan sama miten pahalta joku nenämahaletkun laittaminen minusta näyttää. Kolme seuraavaa yötä vietin istuen nojatuolissa, sillä lapsi rauhoittui nukkumaan vain syliin. Noista öistä muistan tippaletkujen asettelun, hirvittävän huonon nojatuolin, yöhoitajan myötätuntoiset kurkistukset eristyshuoneeseemme ja Millennium-trilogian, jota toisella kädellä luin. Putkitukset tai muut pienen nukutuksen vaativat toimenpiteet ovat olleet läpihuutojuttuja, perustaudit vesirokosta keuhkoputkentulehdukseen aivan peruskauraa. En tunne sympatiakipua, kun lapsiltani otetaan verinäytteitä. Koska kaikki tapahtuu heidän parhaakseen. Se on vähän sama asia lääkkeiden ottamisen kohdalla. Ne otetaan ja piste.

Olen ongelmatilanteissa äärettömän rationaalinen järki-ihminen, vaikka muuten niin tunteilla käyvä tyyppi. Haluan tietoa ja otan asioiden hyvät ja huonot puolet selville. Niiden perusteella teen nopeita päätöksiä. Inhoan vatvomista ja olen sitä mieltä, että jos ei ole aikeissa muuttaa asioita, kannattaa lopettaa myös niistä valittaminen.

Kuopuksen nielurisaleikkauksesta päätettäessä tuntui jokin olevan alusta saakka toisin. Ensimmäisenä yönä päätöksen jälkeen heräsin painajaiseen, jossa koko operaatio meni niin pieleen kuin mennä voi. Tuleva on ollut tietona takaraivossa koko sen puolentoista viikon ajan, jotka leikkausta odoteltiin. Ei oikeasti pitkä aika verrattuna julkisen puolen jonoihin ja pääsiäinenkin sattui siihen väliin. Vaikka aika oli lyhyt, olivat päivät ja etenkin yöt kuitenkin välllä todella pitkiä.

Minusta on tullut herkkis. Olen aina ollut sellainen yleisesti, mutta en lasteni asioissa. Tämä oli uutta, niin ihminen muuttuu. Kuinka monta kertaa mietinkään teinkö oikean päätöksen. Tietääkö lääkäri mitä tekee ja onko tämä varmasti kaiken toipumiskivun ja kunnollisen anestesian arvoista. Tietysti se on, mutta näin sitä järki-ihmiselläkin tunteet lyövät läpi, kun on lapsesta kyse. Vatsaa on vääntänyt, koko olo on ollut voimaton. Sen jälkeen kun löysin tietoa leikkauksesta ja toipumisesta niin lääkärin ja sairaalan puolesta kuin vertaistukena saman operaation kokeneilta, lopetin googlaamisen itseäni säästääkseni. Pyysin myös, että kauhukertomukset kerrottaisiin vasta, kun operaatio on ohitse. Toki ehdin kuitenkin nähdä otsikon, jossa lapsi kuoli nielurisaleikkaukseen. Pisteet itselleni siitä, etten kuitenkaan klikannut uutista auki.

Joka tapauksessa leikkaukseen mentiin sovitusti. Ja kun soitimme taksin ja istuimme takapenkille, oli jännitys tiessään. Sanoin miehelle myöhemmin, että myös tämä on minulle hyvin ominaista. Odottaminen on aina se pahin vaihe ja kun päästään toimintaan, kun asiat alkavat ratketa, lopetan minä myös murehtimisen. Olin taas oma itseni, lapseni vahva tuki ja turvallinen syli. 

Minulla ei ole muuta kuin hyvää sanottavaa Mehiläisestä, niin heidän leikkauspuolestaan kuin sairaalan vuodeosastosta. Olimme ainoat leikkausosastolla ja kohtelu oli lämmintä, lapsen huomioivaa ja asiantuntevaa. Nostin nukkuvan lapsen turvallisin mielin leikkauspöydälle ja lähdin itse kehotuksesta syömään lounasta lähistölle. Vajaat puolitoista tuntia myöhemmin heräämöstä peiton alta löytyi heräilevä potilas ja siirryimme vielä lopuksi tarkkailuajaksi sairaalan puolelle yhden hengen huoneeseen. Myös siellä henkilökunta oli aivan timanttista ja he huolehtivat niin lapsen kuin äitinsä tarpeista viimeisen päälle. Olin ennakkoon miettinyt kovasti myös sitä, että toiset lääkärit suosittelevat leikkausta ainoastaan julkisella puolella niin, että mahdollisten komplikaatioiden osuessa kohdalle tehohoito on nopeammin käsillä. Tässäkin oli taas pakko luottaa kahdeksan vuoden ajan poikiamme hoitaneeseen leikkaavaan lääkäriin, joka totesi ettei siihen ole mitään tarvetta. Hän voisi kirjoittaa lähetteen julkiselle mikäli haluamme, mutta voi myös leikata vakuutuksen turvin yksityisellä. Nyt on helppo taas todeta, että häneen kannatti luottaa.

Huomenna on kolmas leikkauksen jälkeinen päivä ja toipilaamme on alusta saakka ollut niin hyvävointinen, että en voi uskoa tätä todeksi. Kunhan toipuminen jatkuu ja päästään pidemmälle, kerron leikkauksesta ja paranemisprosessista enemmän. Päivä kerrallaan eteenpäin.

Lukulaskurin maaliskuu

Maaliskuu jäi taakse, eli on aika katsoa mitä luin tuon ensimmäisen kevätkuukauden aikana. Yksi viikonloppu oli täysin kirjaton, kun Netflixiin ilmestynyt House of Cardsin neloskausi syrjäytti lukemiset täysin. Ahmittuani koko kauden kahden vuorokauden aikana pystyin jälleen keskittymään lukemishommiin. Iso osa kuukauden aikana kahlatuista teoksista oli todella nopelukuisia ja lyhyitä. Silti kummastuin kuinka monta kirjaa luin. Sairauslomat kuopuksen potiessa toki auttoivat. 

Maaliskuussa luin siis seuraavat kirjat:

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän
Ulla-Lena Lundberg: Leo
Ulla-Lena Lundberg: Suureen maailmaan
Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen
Ian McEvan: Rannalla
Kaari Utrio: Paperiprinssi
Mary Higgins Clark: Laulun loppu
Outi Pakkanen: Marius
Antto Terras: Stockmann Yard
Tess Gerritsen: Joka tulella leikkii
Harper Lee: Kaikki taivaan linnut

Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän on yli kymmenen vuotta vanha kirja, jolle ilmestyy ensi viikolla jatko-osa Palatkaa perhoset. Itkosen uutuutta olen odottanut siitä lähtien, kun huomasin sen olevan tekeillä ja muistin virkistämiseksi luin edellisen uudelleen. Suosittelen toimimaan näin, sillä Anna minun rakastaa enemmän on paitsi huippuluokan kirjallisuutta, myös alku Suvi Vaahteran, eli Summer Maplen ja Antin tarinalle. Myös epäluotettavan kertojan tematiikka miellyttää.

Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkittu romaani Jää on niitä teoksia, jotka jäivät kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa. Kun huomasin työpaikan taukohuoneessa kaksi Lundbergin aikaisempaa teosta uusina painoksina, otin ne samantien luettavaksi. Leo ja Suureen maailmaan vievät lukijansa 1800- ja 1900-lukujen Ahvenanmaalle suurten purjelaivojen aikaan. Siihen elämään, jossa meri antoi elannon ja mahdollisti nousun yhteiskuntaluokasta toiseen, mutta myös otti paljon. Eskilsin ja Simonsin sukujen kohtalot kietoutuvat yhteen näissä taidokkaissa merenkulkuromaaneissa, joita ei voi lukea nopeasti. Ne ansaitsevat tulla luetuksi hitaasti, nauttien ja sisäistäen. Teossarjan kolmas osa Mitä sydän halajaa on sekin vasta ilmestynyt uusintapainoksena.

Punaisen muistikirjan nainen oli sellaista kevyttä sairauslomalukemista, jonka imaisee nopeasti ja unohtaa yhtä pian. Eräänä iltana Pariisissa naiselta varastetaan laukku, jonka sattumalta paikalle osunut mies seuraavana aamuna löytää ja lähtee laukusta löytyvien esineiden kautta jäljittämään laukun omistajaa. Antoine Laurainin teos kertoo elämän sattumanvaraisuudesta, jossa romantikko kuitenkin voi nähdä ripauksen kohtaloa vaikuttamassa kaiken taustalla. Olennaista on ihmisen mahdollisuus ottaa elämänsä omiin käsiinsä. 

Ian McEwanin Rannalla on niitä nykykirjallisuuden pieniä helmiä, jotka vain ovat aina jääneet lukematta. Nyt korjasin tilanteen ja tartuin eteen osuneeseen romaaniin eräällä kirjastokäynnillä. Edward ja Florence viettävät hääyötään pienessä viehättävässä rannikkohotellissa vuonna 1962. Yön aikana he kuvittelevat kohtaavansa toisensa, mutta tosiasiassa kumpikaan ei pysty olemaan toiselle rehellinen. Aamulla kaikki on toisin. Teos siitä, miten muutama sanottu tai sanomatta jäänyt sana ja tekemättä jäänyt teko voi muuttaa loppuelämän.

Seuraavat kirjat olivat kaikki sellaisia, jotka olisi voinut jättää lukemattakin. Kaari Utrion Paperiprinssi on yksi samankaltainen tarina lisää Utrion teosvalikoimaan. Tällä kertaa ollaan paperitehtaalla, on rampa mies ja tavallista pidempi nainen, on vastoinkäymisiä ja lopussa rakkaus voittaa. Se tavallinen tarina, tiedättehän. Henkilöiden ja titteleiden määrä uuvutti lukijan jo puoliväliin mennessä. 

Mary Higgins Clarkin uusin romaani Laulun loppu tarjoilee lukijalle kevyttä jännitystä, jonka tuntee lukeneen lukuisia kertoja aiemminkin. Rahoja kavaltanut miljonääri menehtyy veneonnettomuudessa, vai onko kaikki sittenkin vain huijausta? Entä onko miljonäärin silkoinen poika mukana isänsä oletetussa petoksessa, vai onko hän juuri niin täydellinen kumppani kuin uusi naisystävä olettaa saattaa? Mikä on naapurin agentin rooli ja kuka saa lopussa naisen? Peruskamaa.

Outi Pakkasen Marius puolestaan on todennäköisesti kirjailijan heikoin teos. Pidän Pakkasen Helsinkiin sijoittuvista kevyistä dekkareista valtavasti, mutta tämä oli yksinkertaisesti huono. Eikä ihme, alunperin lehden jatkokertomukseksi tehty ja siitä laajennettu kirjavon selkeä välityö. Jos haluat kuitenkin lukea mitä Mauri "Marius" Leppäselle kävi, tee se omalla vastuulla.

Kuulin radiosta Antto Terraksen haastattelun hänen kirjansa Stockmann Yard ilmestyttyä. Tässä kirjassa Stockmannin myymäläetsivä lupaa paljastaa kaiken. Tunnustan, että kahlasin viimeisen kolmanneksen sujuvasti kiinnostuksen lopahdettua.

Tess Gerritsenin uuden romaanin Ken tulella leikkii otin töistä pääsiäisloman lukemiseksi. Kävi kuitenkin niin, että aloitettuani romaanin kiirastorstain iltana olin lukenut sen seuraavana aamuna loppuun saakka. Tässä kirjassa ei tavata Rizzolia ja Islesia, vaan viulisti Julia Ansdell, joka löytää lomamatkallaan salaperäisen sävellyksen nuotit. Soittaessaan teosta tapahtuu jotain pahaa ja Julia lähtee etsimään sävellyksen alkuperää selvittääkseen johtuvatko tapahtumat teoksesta ja sen kirotusta mahdista. Sävellyksen juuret kietoutuvat Venetsian juutalaisyhteisöön ja heitä toisen maailmansodan aikana kohdanneeseen vainoon. Myös Julia itse joutuu vaaraan etsiessään totuutta.

Mutta sitten sain eteeni sensaatioteoksen, josta kirjoitettiin sen löytyessä paljon. Harper Leen Kaikki taivaan linnut, mikä upea, hieno, kaunis kirja! Se on yhtä aikaa rosoinen ja epätäydellinen, selkeästi viimeistelyä vaille oleva luonnos, mutta epätäydellisyydessään jo hämmentävän hieno kuvaus ihmisluonnosta ja yhteisön muutospaineista. Tässä itse asiassa jo ennen Kuin surmaisi satakielen -klassikkoa kirjoitetussa teoksessa tapaamme Jean Louisen, hänen isänsä Atticuksen ja koko kuvitteellisen Maycombin kaupungin kaksikymmentä vuotta klassikon tapahtumien jälkeen, kun Scout, kuten häntä lapsena kutsuttiin, tulee New Yorkista lomalle kotikaupunkiinsa. Kuin surmaisi satakielen ei ihastuttanut koskaan minua niin, miten se monia muita on ihastuttanut. Koen sen olevan ihan ok, mutta ei enempää. Tähän kirjaan sen sijaan rakastuin kaikista sen luonnosmaisista puutteista ja hivenen köykäisestä lopusta huolimatta. 

Näkemisen raamatullinen tematiikka pysyy läpi teoksen alkaen jo romaanin alkuperäisestä nimestä Go Set a Watchman, joka on suora lainaus Raamatusta. Vanhan ja uuden maailman kohtaaminen, Jeanin värisokeus suhteessa kaupungin asukkaiden suhtautumiseen mustaan väestöön ja aikuiseksi kasvaminen, jokaista näistä Lee käsittelee romaanissaan hienosti ja väkevästi. Jokaisen yksilön on tehtävä kuvitteellinen isänmurha kasvaakseen juuri sellaiseksi kuin on tulossa ja jotta uutta voi kasvaa, on hylättävä vanha. Ja miten ajankohtainen nykypäivän maailmassa onkaan romaanin teema yksilön oikeuksista ja velvollisuuksista ihonväristä tai kansallisuudesta riippumatta. Lukekaa tämä, vaikka muuta ette lukisi.