Jää

Tapahtui maaliskuussa, kun vihdoin sain Ulla-Lena Lundbergin palkitun romaanin luettavakseni. Kirja oli olohuoneen pöydällä ja minä tein jotain keittiön puolella. Sitten kuulin esikoisen äänen kysyvän seuraavasti. "Äiti, jos tuossa on kirjaimet jii, ää ja ää, niin lukeeko siinä sitten "jää?" Hetkiä, jotka muistat ikuisesti, sellainen tuo oli, ja voi sitä iloa ja riemua myös lapsen kasvoilla. "Mä taidan alkaa pikkuhiljaa oppia lukemaan" totesi lapsi hymyillen. No niin alat pienoiseni, niin alat.

Suhtauduin romaaniin aluksi ristiriitaisin tuntein. Halusin ehdottomasti lukea sen, mutta minulla ei ollut asian suhteen mikään kiire. Uskoin sen olevan varmasti hyvä kerronnaltaan, mutta olisiko se sitten ihan minua varten. Tämä ajatus jatkui lähes romaanin puoleenväliin saakka, sitten tapahtui jotain.

Jää kertoo pappi Petter Kummelista, joka vaimonsa ja lapsensa kanssa saapuu syrjäiseen saaristoseurakuntaan Luodoille aloittaakseen seurakunnan uutena pastorina. Häntä on odotettu ja hänen tuloonsa liittyy lupaus uudesta, hänen mukanaan tulee toivo. Sota on ohitse, eletään jälleenrakennuksen aikaa ja uutiset kulkevat myös syrjäisille saarille Posti-Antonin veneen välityksellä. Pastorin tuloon on valmistauduttu viimeisen päälle ja häntä odotetaan laiturilla. Petter Kummel vastaa odotukseen.

Perheen elämää ja yhteisön sosiaalisia suhteita seurataan useana vuodenaikana. Elämä on kovaa ja työtä riittää, mutta yhteisö toimii omien lakiensa mukaan. Pastorin ja vaimonsa Monan välillä vallitsee rakkaus vahvana kuin saariston kesässä kukkimaan pystyvät kasvit. Kesän ja alun avoimuuden jälkeen tulee kuitenkin talvi ja eri luotojen väliset kiistat tulevat myös nuoren pastorin tiettäväksi. Elämä on luovimista, niin ihmisten kanssa kuin merellä. Kaiken yllä on kuitenkin ilon ja riemun, yhdessä tekemisen ja uudelleen rakentamisen, uuden luomisen aura.

Kun kerran luodoilla ollaan, on meri koko elämän ja sen kulun määrittäjä. Posti-Anton toimii yhteytenä Luotojen ja muun maailman välillä ja tietää merestä kaiken. Ennen kaikkea hän tuntee sen voiman ja suhtautuu kunnioittaen näkymättömiin auttajiinsa. Heihin, jotka auttavat matkaajaa pääsemään ehjänä perille. 

"Kun meri jäätyy, on pidettävä korvat auki ja oltava silmä kovana. Miten jää makaa, missä virtapaikat ovat. Mistä tuuli käy. Mustat läikät sulaa, vihreät sileää jäätä, maidonsininen kuin sokean silmää peittävä kalvo, sitä on muistettava varoa. Itsestään selviä asioita. Jäänaskalit täytyy aina pitää mukana ja puukko vyöllä. Kuuntele, millä tavalla jää natisee. Älä pelkää, sillä silloin et selviä minnekään. Älä ole uhmakas, sillä silloin sinun käy huonosti. Meri on kylmä, paina se mieleesi, ja syvä."

Kirjan puolivälissä tapahtui jotain. Siihen saakka tarina ei ollut mielestäni edennyt, kunnes yhtäkkiä huomasin pelkääväni sen loppumista. Lundbergin kerronta oli vienyt lukijansa mukanaan Luotojen elämään ja ihmiskohtaloihin niin huomaamatta, että viimeisiä sivuja halusikin säästellä. Että saisi vielä hetken viipyä Luodoilla, käydä Kummeleilla kylässä tai kuulla pastorin saarnaavan auringonnousuun. Loppua kohti Posti-Antonin mielessä alussa häivähtäneet ennustukset alkoivat toteutua ja lopulta oli aika jättää jäähyväiset niin Luodoille kuin Kummeleillekin. 

Luettuani kirjan ymmärsin kaksi asiaa. Ensinnäkin Lundberg on mestarillinen, kypsä kirjoittaja, jonka kyky tehdä hahmoistaan lukijalle läheisiä ja inhimillisiä on ehdottomasti palkitsemisen arvoinen. Hänen lämpönsä tuota lähes alkukristillistä pientä yhteisöä ja sen paimenta kohtaan välittyy lukijalle saakka kuitenkin ilman turhaa kohottamista ja korottamista. Henkilöt ovat inhimillisiä.

Toisen ymmärryksen koin luettuani lehdestä, että Kummelin perheen tarina on suoraan kirjailijan omasta elämästä. Nuori pastori oli hänen isänsä, pastorin uuttera rouva äitinsä ja hän itse se pieni tyttö, joka Luodoille oli syntynyt. Romaanin loppu tuntui tämän jälkeen aivan erilaiselta. Siinä missä ensin olin lukenut kirjan loppuun erään tarinan päätöksenä, jouduin nyt lukemaan sen uudelleen ja kertasin mielessäni monta päivää. Sillä eihän se siihen loppunut, ei lainkaan. Elämä jatkui, ihan jokaisen, jotka aikanaan joutuivat Luodot jättämään. 

Käsittämättömän hieno kirja, joka muuten on jonkinlaista jatkoa Lundbergin edelliselle teokselle Marsipaanisotilas. Jää on teos, jossa voit mielessäsi haukkua henkilöä hänen hölmöydestään, iloita iloitsevien ja surra surevien kanssa. Pieni yhteisö, pieni pala elämää. Mutta ratkaisuja, jotka vaikuttavat kauas seuraaviin sukupolviin saakka.