Viime kesänä kirjoitin siitä kuinka meille oli muuttanut melkoisen kiukkuinen pikkutyyppi. Eskariuhma, myös pikkumurkkuikänä tunnettu tahtokausi oli pamahtanut päälle sopivasti ennen esikoulun alkamista ja siinä sitä taas oltiin. Nyt tuosta kirjoituksesta on kulunut pian vuosi ja kun Project Mama kirjoitti aiheesta aloin pohtia. Missä uhmailijan kanssa tällä hetkellä mennään?
Ihan alkuun voin sanoa, jo valmiiksi kielenkäyttöäni pahoitellen, että onpahan helvetillinen tahtovaihe tuo eskariuhma. Siinä missä itse esikouluvuosi alkaa olla ensi viikon kevätjuhlia vaille taputeltu, on tänne pääseminen vaatinut paljon. Ei siellä esikoulussa itsessään, vaan tuon meidän eskarilaisen kanssa muutoin toimiessa, eritoten kotona.
Kuten kuvaan kuuluu, on kuusivuotias ihmisten ilmoilla noin yleensä kuin ihmisen mieli. Hän on joustava ja sopeutuvainen, hän keskittyy, kuuntelee ja neuvottelee. Hän on iloinen, hyväntuulinen ja kaikin puolin ihana pieni poika, kunnes tullaan kotiin ja tahti muuttuu. Joustavasta tulee järkähtämätön, kuuntelevasta kovakorvainen ja neuvottelevasta omaa asiaansa jääräpäisesti ajava. Sopeutuvaisuus onkin äkkivääryyttä ja ylipäätään tuntuu kuin lapsella olisi kaksi persoonaa. Epäilen salaliittoa.
Lapsen tahtoikä, tuo kehitykselle tärkeä vaihe, pistää perheen koville. Kuusivuotias on mestariluokkaa siinä miten ajetaan vanhemmat ja siinä sivussa isoveli hulluiksi. Hän huutaa lähinnä kaikesta ja pienikin vastoinkäyminen saa megaluokan mittasuhteet. Kotona eletään ajoittain sellaista arkea, että Dramaten tuossa länsinaapurissa voisi olla meistä kiinnostunut. Harva asia sopii sellaisenaan. Koska miksi syödä mitään muuta, jos on saanut päähänsä haluta mustikoita suoraan metsästä keskellä joulukuuta. Miksi pukea, jos on yhtäkkiä menettänyt kyvyn siihen ja ryhtynyt taas pieneksi. Ja kun julmat, ymmärtämättömät vanhemmat eivät suostu muuttumaan mustikoiksi tai pukemaan lattialla oikosenaan makaavaa lasta, voi hyvin lyödä, potkia tai heitellä tavaroita siinä huutamisen lomassa. Tervetuloa arkeemme jo valmiiksi temperamenttisen tahtoihmisen kanssa!
Ja nyt te ihmettelette että miksi tämän kirjoituksen kuvat ovat näin hymyileviä. Sellainen hän on ja kun pahin on ohitettu, on lapsi yhtä hymyä ja hellyyttä. Voin sanoa suoraan, että on ollut raskasta. Välillä tuntui, että järki lähtee. On ollut päiviä, kun olen jaksanut olla se johdonmukainen kasvattaja, pitänyt kiinni riehuvasta lapsesta ja hokenut, että kiukkuinen saa olla, syli on avoinna, ketään ei saa satuttaa. Ja on ollut päiviä, kun olen kiljunut kilpaa lapsen kanssa, että sinä olet lapsi etkä tässä huushollissa määrää ja yhtä ainoaa esinettä et heitä, sillä minä olen ne ostanut, et sinä. Ja jos ei kelpaa, ole hyvä ja mene muualle.
Mutta tiedättekö mitä. Nyt ihan viime aikoina on tuntunut siltä, että kyllä tämä tästä taas iloksi muuttuu. Eskarilainen on nimittäin selvästi tasaantunut. Yhä hän kuohahtaa joka päivä, mutta vähemmän ja lyhyemmän aikaa kuin ennen. Hän tuntuu tekevän jonkinlaista kasvua eskarilaisesta koululaiseksi ja luokkajaon selviäminen sekä kavereiden tulo samalle luokalle laukaisi pahinta jännitystä. Eli toivoa on ja nyt se on alkanut pilkahdella tässä taloudessa.
Ja kun ekaluokkalainen ehkä on syksyllä rauhallisempi, lienee esikoisen aika ottaa ohjat näissä tahtovaiheissa. Hän täyttää seuraavaksi kymmenen, eli eiköhän se olisi jonkinlaisen esiteiniyden vaihe kohta käsillä. Merkkejä on jo saatu hyvän aikaa, odotan mielenkiinnolla. Ja ajattelen, että niin kauan aikaa kun me kaikki osaamme, muistamme ja jaksamme pyytää toisiltamme anteeksi kuohahtelun päälle, on kaikki oikeastaan ihan hyvin.
