perjantai 19. toukokuuta 2017

Eskariuhma ja kuinkas sitten kävikään

Viime kesänä kirjoitin siitä kuinka meille oli muuttanut melkoisen kiukkuinen pikkutyyppi. Eskariuhma, myös pikkumurkkuikänä tunnettu tahtokausi oli pamahtanut päälle sopivasti ennen esikoulun alkamista ja siinä sitä taas oltiin. Nyt tuosta kirjoituksesta on kulunut pian vuosi ja kun Project Mama kirjoitti aiheesta aloin pohtia. Missä uhmailijan kanssa tällä hetkellä mennään?

Ihan alkuun voin sanoa, jo valmiiksi kielenkäyttöäni pahoitellen, että onpahan helvetillinen tahtovaihe tuo eskariuhma. Siinä missä itse esikouluvuosi alkaa olla ensi viikon kevätjuhlia vaille taputeltu, on tänne pääseminen vaatinut paljon. Ei siellä esikoulussa itsessään, vaan tuon meidän eskarilaisen kanssa muutoin toimiessa, eritoten kotona. 



Kuten kuvaan kuuluu, on kuusivuotias ihmisten ilmoilla noin yleensä kuin ihmisen mieli. Hän on joustava ja sopeutuvainen, hän keskittyy, kuuntelee ja neuvottelee. Hän on iloinen, hyväntuulinen ja kaikin puolin ihana pieni poika, kunnes tullaan kotiin ja tahti muuttuu. Joustavasta tulee järkähtämätön, kuuntelevasta kovakorvainen ja neuvottelevasta omaa asiaansa jääräpäisesti ajava. Sopeutuvaisuus onkin äkkivääryyttä ja ylipäätään tuntuu kuin lapsella olisi kaksi persoonaa. Epäilen salaliittoa.

Lapsen tahtoikä, tuo kehitykselle tärkeä vaihe, pistää perheen koville. Kuusivuotias on mestariluokkaa siinä miten ajetaan vanhemmat ja siinä sivussa isoveli hulluiksi. Hän huutaa lähinnä kaikesta ja pienikin vastoinkäyminen saa megaluokan mittasuhteet. Kotona eletään ajoittain sellaista arkea, että Dramaten tuossa länsinaapurissa voisi olla meistä kiinnostunut. Harva asia sopii sellaisenaan. Koska miksi syödä mitään muuta, jos on saanut päähänsä haluta mustikoita suoraan metsästä keskellä joulukuuta. Miksi pukea, jos on yhtäkkiä menettänyt kyvyn siihen ja ryhtynyt taas pieneksi. Ja kun julmat, ymmärtämättömät vanhemmat eivät suostu muuttumaan mustikoiksi tai pukemaan lattialla oikosenaan makaavaa lasta, voi hyvin lyödä, potkia tai heitellä tavaroita siinä huutamisen lomassa. Tervetuloa arkeemme jo valmiiksi temperamenttisen tahtoihmisen kanssa!



Ja nyt te ihmettelette että miksi tämän kirjoituksen kuvat ovat näin hymyileviä. Sellainen hän on ja kun pahin on ohitettu, on lapsi yhtä hymyä ja hellyyttä. Voin sanoa suoraan, että on ollut raskasta. Välillä tuntui, että järki lähtee. On ollut päiviä, kun olen jaksanut olla se johdonmukainen kasvattaja, pitänyt kiinni riehuvasta lapsesta ja hokenut, että kiukkuinen saa olla, syli on avoinna, ketään ei saa satuttaa. Ja on ollut päiviä, kun olen kiljunut kilpaa lapsen kanssa, että sinä olet lapsi etkä tässä huushollissa määrää ja yhtä ainoaa esinettä et heitä, sillä minä olen ne ostanut, et sinä. Ja jos ei kelpaa, ole hyvä ja mene muualle. 



Mutta tiedättekö mitä. Nyt ihan viime aikoina on tuntunut siltä, että kyllä tämä tästä taas iloksi muuttuu. Eskarilainen on nimittäin selvästi tasaantunut. Yhä hän kuohahtaa joka päivä, mutta vähemmän ja lyhyemmän aikaa kuin ennen. Hän tuntuu tekevän jonkinlaista kasvua eskarilaisesta koululaiseksi ja luokkajaon selviäminen sekä kavereiden tulo samalle luokalle laukaisi pahinta jännitystä. Eli toivoa on ja nyt se on alkanut pilkahdella tässä taloudessa. 



Ja kun ekaluokkalainen ehkä on syksyllä rauhallisempi, lienee esikoisen aika ottaa ohjat näissä tahtovaiheissa. Hän täyttää seuraavaksi kymmenen, eli eiköhän se olisi jonkinlaisen esiteiniyden vaihe kohta käsillä. Merkkejä on jo saatu hyvän aikaa, odotan mielenkiinnolla. Ja ajattelen, että niin kauan aikaa kun me kaikki osaamme, muistamme ja jaksamme pyytää toisiltamme anteeksi kuohahtelun päälle, on kaikki oikeastaan ihan hyvin. 

torstai 18. toukokuuta 2017

Kymmenen vuotta profiilikuvia

Blogeissa on kiertänyt jonkin aikaa Facebookin profiilikuvia kymmeneltä vuodelta esittelevä sarja. Pidemmittä puheitta, tässä omia kuviani siltä ajalta, kun olen Facebookissa ollut. 

Liityin Facebookiin esikoisen syntymän jälkeen. Olin ajatellut pysytteleväni poissa, mutta sitten sisko muutti Australiaan ja totesin naamakirjan käteväksi tavaksi pitää yhteyttä ja lähettää kuvia vauvasta maailman toiselle puolelle. Tämä kuva on otettu ensimmäisenä oikeana äitienpäivänä, kun pallopääni oli neljä kuukautta vanha. Ai että tuo vauva oli ihana! Tässä vaiheessa maitoallergia oli jo selvillä, tyyppi alkanut syödä ja kasvaa ja palleroitua. Tänä päivänä silmät ovat yhtä siniset edelleen, nenä samanlainen nykerö, mutta tukka on kasvanut päähän.


Vuodelta 2009 ei löytynyt yhtään varsinaista otosta, lienen poistanut nuo profiilikuvat jossain vaiheessa. Tämä on kuitenkin lähellä, se on otettu vuoden 2010 alussa ja pidän sylissäni esikoista, jolla oli muistaakseni tuossa tilanteessa joku kriisi meneillään. Ystävä sanoi myöhemmin luulleensa, että sylissäni on vaatemytty, mutta tarkemmin katsottuaan huomannut minun halaavan lastani.


Tässä kuvassa ollaan juhlimassa. Oli vuoden 2010 syksy, minä odotin kuopusta ja olimme esikoisen kanssa kahdestaan liikenteessä. Kuva on mustavalkoinen, mutta muistan esikoisella olevan tässä vaaleanpunainen kauluspaita päällä. Ihan lempparikuviani, voi tuota lapsen katseen syvyyttä.


Tämä kuva on keväältä 2011. Luottokuvaajamme, joka on ottanut kaksi ylempääkin otosta, otti meistä perhekuvat nelihenkisenä perheenä. Siinä jossain kuvausten yhteydessä on tämäkin kuva taltioitunut muistikortille. Minulla on tähän aikaan ollut selvästi tummemmat hiukset kuin nykyisin. 


Vajaata vuotta myöhemmin, helmikuussa 2012 juhlittiin esikoisen kummien häitä. Tässä ollaan Tuusulan kirkon pihalla ottamassa valokuvia ennen vihkimistä, esikoinen oli mukana morsiuslasten joukossa. Oli superkylmä, sen muistan. Tästäkin kuvasta tykkään paljon ja voisinkin jälleen alkaa käyttää tuota vaaleaa huulikiiltoa.


Tämän kuvan takana oleva tarina naurattaa. Olin ostanut uuden luomivärin, sillä yritin jälleen kerran panostaa vähän itseni laittamiseen. Kokeilin luomiväriä kotona ja yritin ottaa kuvaa, jossa sävy näkyisi oikein tietääkseni sopiiko se minulle vai ei. Samalla onnistuin ottamaan aika kivan kuvan, jonka laitoin sitten profiilikuvakseni. Luomiväriä en ole paljoa käyttänyt. Ja vuosihan on 2013.


Tämän kuvan on ottanut esikoinen kesällä 2014. Olin juuri tullut hammasvalkaisusta ja lapsi halusi kokeilla kameraa. Käännettyään sen minua kohti sai aloitteleva kuvaaja ikuistettua alla olevan otoksen, josta tosin sain kriisin koskien silmänalusryppyjä. 


Syksyllä 2015 vietimme kymmenvuotishääpäiväämme ja molempien alkuvuodesta olleita kolmekymmentäviisivuotispäiviä juhlimalla Kappelin Kellarissa. Kutsuja lähti seitsemällekymmenelle läheisimmälle, heistä paikalle tuli viitisenkymmentä ja meillä oli kiva ilta. Kuva on miehen ottama Esplanadin puistossa ennen juhlien alkua. Minulla oli yli 38 astetta kuumetta tässä, mutta tehokkaalla douppauksella jaksoin illan hyvin. Ja tuo mekko on ihana, täytyykin ottaa taas seuraaviin juhliin käyttöön. 


Tämäkin kuva on otettu äitienpäivänä, vuosi vain on 2016. Tykkään tästä sellaisena arjen nopeana räpsynä, kännykällä kuvattuna ja autossa matkalla. Kuvissani on usein ollut pojat mukana, sillä miksipä ei. Sen sijaan pelkkä lapsen kuva profiilikuvana menee en ymmärrä -kategoriaan.


Ja lapsia löytyy myös nykyisestä. Tämä miehen äitienpäivänä ottama kuva meistä kolmesta on niin kaunis, että halusin laittaa sen nykyiseksi profiilikuvakseni. Usein tällaiset vähän salaa otetut kuvat ovat niitä parhaita, kun tunne näkyy kuvattavien kasvoilta. Niin tässäkin.

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Tietokirjauutuuksia

Olen viime aikoina halunnut lukea yhä enemmän tietokirjallisuutta ja ilahduttavan paljon sitä myös monipuolisesti kustannetaan. Suomen juhlavuoden myötä painotus on erityisesti sadan vuoden takaisessa historiassa, mutta myös muunlaisia tietoteoksia on tänä keväänä julkaistu ja syksyllä julkaistaan. Kokosin tähän muutaman sellaisen tietokirjan, jonka aion itse lukea ja joista ajattelin teidänkin mahdollisesti kiinnostuvan. 

Risto Volanen: Suomen synty ja kuohuva Eurooppa. Millainen oli Suomen tie itsenäiseksi valtioksi osana Eurooppaa. Ranskan vuoden 1789 vallankumouksen jälkeiset murrokset avasivat osaltaan tietä myös Suomen itsenäisyydelle. Otava.

Suomen synty ja kuohuva Eurooppa

Tiina Lintunen: Punaisten naisten tiet. Keitä olivat sisällissotamme naiset? Lintusen teos valottaa punakaartin naisten historiaa paitsi sodan aikana, myös ennen sitä ja sen jälkeen. Otava.

Punaisten naisten tiet

Tuomas Hoppu: Sisällissodan naiskaartit. Kansalaissodassa arviolta 2600 naista tarttui aseisiin ja vain murto-osa heistä taisteli valkoisten puolella. Gummerus.

Sisällissodan naiskaartit

1917. Suomen ihmisten vuosi. Miltä näytti kansa itsenäistymisen kynnyksellä? Kai Häggman, Teemu Keskisarja ja Markku Kuisma luovat katsauksen itsenäistymisemme vuoteen. WSOY.

1917

Simon Sebag Montefiore: Romanovit. Venäjän hallitsijasuvun kiehtova historia 1600-luvulta vallankumoukseen saakka. WSOY.

Romanovit

Olin jo teini-ikäisenä kiinnostunut Romanovin hallitsijasuvusta ja viimeisen tsaarin perheestä. Myös Venäjän historia on aina kiinnostanut, mutta en ole koskaan päässyt Pietariin saakka ihastelemaan Talvipalatsia tai Eremitaasia. Nuo muut kirjat ajattelin lukea ihan yleissivistyksen vuoksi, saadakseni lisää tietoa sadan vuoden takaisista asioista ja niihin johtaneista syistä ja seurauksista. Ja nyt kun punakaartin naisjäsenet selvästi ovat tulleet näkyviksi, haluan lukea myös heistä. Naisten historia kun kiinnostaa aina.

Kaikki kuvat www.adlibris.com.

maanantai 15. toukokuuta 2017

Oi ihana äitiys

Eilen juhlittiin äitejä ja isoäitiä. Myös luonto oli ymmärtänyt pitää lumisateissa taukoa, valkovuokkoja kukki pientareilla ja päivä oli kaunis. Oli kevät. Samaan aikaan ilmassa oli haikeutta. Tämä oli ensimmäinen vuosi, kun emme lähettäneet äitienpäiväkorttia isomummille ja juhlinta rajoittui omaan perheeseen, vanhempiini ja siskooni miehineen. Elämän kiertokulku oli kipeästi läsnä. 


Aamulla kaksi pientä poikaa kiipesi viereeni ja sain kauniita kortteja, halauksia ja suukkoja. Mies oli ostanut kukkia ja lahjan olin ihan itse hankkinut itselleni ja kertonut, että se voi olla äitienpäivän muistaminen vallan hyvin. Ja ettei nyt turhan imeläksi menisi, olin herännyt sairastavan esikoisen kanssa 4.30 ja kortissa vastauksena kysymykseen "mitä äitisi sanoo sinulle usein" luki, että "pese hampaasi". 





Päivä vietettiin isovanhemmilla herkutellen. Joimme samppanjaa, söimme ja viihdyimme pöydän ääressä istuen monta tuntia. Oli hyvä päivä. Siskoni kanssa annoimme äidillemme lahjaksi matkan, lähdemme kolmisin syksyllä Pariisiin.




Oikeastaan äitienpäivän juhlinta alkoi jo viikolla, kun olimme eskarilaiseni kanssa yhdessä aamiaisella päiväkodilla. Aamuhetken huipennukseksi lapset lauloivat niin kauniin laulun etten kestä. Olen kuunnellut saamaani tallennetta useaan kertaan, oma puhelimeni kun teki tenän kesken tallennuksen ja akku loppui. Näissä sanoissa on äitiys puhtaimmillaan. Se, että minä olen täällä pieniäni varten. Olen heistä niin onnellinen etten koskaan voi pukea sitä sanoiksi. Näiden kahden pojan äitinä oleminen on suuri etuoikeus. 

"Kerro äiti mistä sateenkaari värit saa,
kuka kaaren maahan rakentaa?
Miksi kukka kaunein hetkisen vain kukoistaa
ja syksyn tullen lehdet pudottaa?
Mitä kuuluu eläimille, linnuille ja perhosille, 
jaksavatko siivet kotiin asti kannattaa?

Kerro äiti minne öiset tähdet katoaa,
kun taas päivä alkaa sarastaa?
Miksi joskus pilvet iskee maahan salamaa, 
tai sanot kuinka tuulet puhaltaa?
Kuka tietää suloisista, enkeleistä tuhansista,
voiko ihmissilmä nähdä aamuruskan taa?


On ihmeitä niin paljon alla taivaan
ja asioita joista tiedä en.
Sua vaikka kysymyksilläni vaivaan,
niin hymystäsi luen vastauksen.
Sun katseessasi näen rakkauden.


Kerro äiti kuinka lumi on niin valkeaa,
miksi lehdet puihin puhkeaa?
Miten unet ihanimmat oikein muodon saa
ja missä voikaan olla unten maa?
Mitä tiedät joutsenista, erämaista pohjoisista,
miksi nousee aurinko ja kaste kimaltaa?


On ihmeitä niin paljon alla taivaan
ja asioita joista tiedä en.
Sua vaikka kysymyksilläni vaivaan,
niin hymystäsi luen vastauksen.
Sun katseessasi näen rakkauden.
Sun katseessasi näen rakkauden."

lauantai 13. toukokuuta 2017

Äitiyden aakkoset

Kaksplussan verkostosta Vauva-lehden portaaliin siirtynyt Tiitukatriina lanseerasi haasteen, johon kutsui ottamaan osaa kaikki äitibloggaajat. Idea on sama kuin vanhassa kunnon Glorian aakkosissa, joka on muuten suosikkini pitkään jatkuneista kirjoitussarjoista. Tässä siis minun äitiyteni aakkoset huomisen äitienpäivän kunniaksi.

A niin kuin aamupäiväkahvi. En koskaan juo kahvia heti herättyäni, sillä saan siitä varmuudella pään kipeäksi. Sen sijaan muutama tunti heräämisestä on päivän ensimmäisen kahvihetken aika. Vauva- ja taaperoaikoina sen jälkeen voitiinkin alkaa miettiä lounasta ja päiväunia. Ei me ikinä päästy kotoa minnekään ennen puoltapäivää.

B niin kuin banaani. Tämä on helppo, onhan kyseinen hedelmä vakkarievääni ja vauva-aikoina aina laukussa mukana. Kuori pois ja lapsi haukkaamaan, helpoin välipala ikinä.

C niin kuin champagne. Väsyneen äiti-ihmisen eliksiiri ja palkinto, kun perjantai-ilta tulee ja lapset nukkuvat. Aina pitää olla pari pulloa varastossa.

D niin kuin Dinojuna. Esikoisen lemppariohjelma telkkarista, kun lapsi oli pienempi. Osaan tunnarin lisäksi pitkiä pätkiä jaksoista ulkoa yhä. Ylipäätään piirretyt pelastavat monta hetkeä, meillä tv tai sen katselu ei koskaan ole ollut mikään demoni. 

E niin kuin ekaluokkalainen. Yksi kerta lapsen koulunaloitusta on jo takana, joten luulisi sitä olevan konkari asiassa. Mutta kaikkea muuta, vähintään yhtä paljon jännittää tämä toinen aloitus ja yhtä lailla tunnen olevani pikkaisen pihalla käytännöistä.


F niin kuin finanssit. Lapsiperheessä ylimääräinen raha valuu tehokkaasti sormien välistä, kun pitää ostaa uudet urheiluvälineet, isommat välikausikamppeet tai päivittää molempien lasten koko kenkäkaappi kerralla. Kierrätys kunniaan, niin paljon hyvää ja vähän käytettyä tavaraa lastenvaatemarkkinoilla liikkuu. Jää niitä finansseja sitten vähän muuhunkin.

G niin kuin garderobi. Mies ihastelee säännöllisesti sitä miten makeita vaatteita pojiltamme löytyy ja on löytynyt vauvasta alkaen. Oma garderobini kaipaa silloin tällöin päivittämistä, vaikka farkut, neuletakki, ballerinat ja ponnari hyvin toimiva asu ratasväen kanssa huidellessa olikin. Nykyään kukaan ei enää pyyhi suutaan ruokailun jälkeen housuihini tai puklaa olkapäälle, joten vaatetuksessakin voi käyttää muita kuin pese ja pidä -kappaleita.

H niin kuin Hauvan iltapuuhat. Esikoisen lempikirja vauvana ja taaperona. Luettu arviolta puolitoistatuhatta kertaa. Menee heittämällä ulkoa yhä.

I niin kuin isi. Toinen lasten maailman tärkeimmistä ihmisistä. Ei äidin pikku apulainen, vaan täysivertainen toinen vanhempi. Pojat sanovat isi, minä kutsun omaani nimityksellä iskä. Ja pikkupojille isoisänsä on ukki. Paras ukki onkin mitä olla voi.

J niin kuin jälkikirjoitus. Työkuvioissa tuntuu monesti, että jotain jäi sanomatta ja olisi jälkikirjoituksen paikka. Niin myös äitiydessä. Miten monta kertaa saman asian näkee eri valossa, kun sitä katsoo vähän myöhemmin. Pätee myös oman toiminnan arviointiin. 


K niin kuin kuivaksi opettelu. Molemmat kundit olivat asiassa hyvinkin ajoissa, mutta oma hermo kesti n. kuusi tuntia. Siispä mies hoiti, kun äiti ei kyennyt.

L niin kuin Lontoo. Vanhempien lempikaupunki, johon olemme tehokkaasti tutustuttaneet myös jälkikasvua. Syyslomalla ajateltiin mennä taas. Äitiyden ihania hetkiä on päästä ulkomaille pois kotiympyröistä.

M niin kuin meidän perheen miesten alkukirjain. Emme suunnitelleet erityisesti poikien nimien alkamista juuri M-kirjaimella, mutta niin vaan kävi.

N niin kuin napanuora. Inhoan vertauksen käyttämistä kuvaamaan äidin ja lapsen suhdetta sen jälkeen, kun lapsi on syntynyt. Mutta jos sitä nyt halutaan käyttää, niin venyy venyy, vuosi vuodelta.

O niin kuin oma aika. Elintärkeää jokaiselle vanhemmalle. Pikkulapsiaikoina tuntui ettei sitä ole koskaan tarpeeksi ja siitä piti ottaa aina kaikki irti. Nyt sitä on vaikka ja kuinka. Parasta on olla yksin kotona ihan jopa yön yli.


P niin kuin perhe. Se tärkein yksikkö, jonka jäsenten hyvinvoinnissa kaikki mitataan.

Q niin kuin quickstep. Muumi-tietokoneen antama sana kirjaimelle q. Myös meidän pyrkimyksemme päästä kahdestaan tanssikurssille. Vielä ei ole onnistunut.

R niin kuin rutiinit. Toiselle perheelle elintärkeät, toiselle ahdistusta aiheuttavat. Minun äitiydessäni enemmän tuota jälkimmäistä, vaikka päivästä toiseen toistuvia rutiineja toki löytyy vaikak millä mitalla. Lounas voidaan kuitenkin syödä lennossa puistonpenkillä ja rattaissa on hyvä käydä iltaunille. Joustavuus kunniaan tietyssä mittakaavassa, ei olisi esimerkiksi tullut mieleenkään istua lomilla hotellihuoneessa kello kahdeksalta, koska lasten pitää päästä nukkumaan. 

S niin kuin siivous. En koskaan siivonnut lasten nukkuessa päiväunia, kotihommat ovat hoituneet ihan muutenkin siinä normielon ja olon ohessa. Joka ilta kerätään tavarat paikoilleen ja siivotaan keittiö, jotta aamulla on kiva herätä. Kerran viikossa tehdään viikkosiivous ja vaihdetaan lakanat. Ihan perussettiä. Siivoaisin mielelläni joka päivä loppuelämäni ajan, jos ei tarvitsisi tehdä ruokaa.

T niin kuin taisteluleikit. Olen omin silmin todennut, että kaksi poikaa saa leikkitappelun aikaiseksi millä tahansa risuilla. Siispä meidän pojilla on erilaisia pyssyjä ja miekkoja, mutta raja menee siinä etten osta liian aitoja kopioita. Puiset kelpaavat hyvin ja pyssyleikkejä saa leikkiä.


U niin kuin unisex. Meidän pojistamme on usein kertavilkaisulla nähnyt jo vauvoina, että poikia ovat. Vaaleansininen oli väreistä suosituin mitä kundien vaatekaappeihin tulee. Ei siksi, että siinä olisi piillyt joku taka-ajatus, vaan koska se on kaunis. Ja vaikka vaatteet eivät unisexiä olekaan, ei yleisesti ottaen ole olemassa tyttöjen ja poikien juttuja.

V niin kuin valokuvaus. Minulle on tärkeää dokumentoida niin arkea kuin juhlaa itse ja toisten linssin läpi.

W niin kuin Wilma. Koululaisen äidin toiseksi tärkein tiedotuskanava, jota pitäisi käydä lukemassa päivittäin. Muuten voi mennä tiedote kuin toinenkin ohitse, sanon vaan. Tärkein tieto puolestaan tulee saman asuinalueen muilta äideiltä.

X niin kuin XmasJoulukuussa syntynyt kuopus sai tuon vuoden parhaan juhlan tuntumaan entistäkin taiaomaisemmalta. Vuoden parhaita aikoja on joulunodotus.

Y niin kuin ystävät. Niin aikuisten kuin lastenkin ystävät, tärkeitä ja aina tervetulleita kylään. Olemme onnekkaita, kun meillä on niin paljon hyviä ystäviä kaikilla.


Z niin kuin zzz. Olen saanut kohta kymmenen vuoden ajan liian vähän unta. Pojille riittää vajaat 10 tuntia vuorokaudessa, on riittänyt jo pitkään. Äidille ei.

Å niin kuin Åhlens. Jää nykykäynneillä aina NK:n varjoon, valitettavasti.

Ä niin kuin ärsytyskynnys. Ajoittain todella matalalla. Kadehdin lehmänhermoisia kasvattajia. 

Ö niin kuin "ö aapisen laidalla". Säännöllisesti sitä tuntee olevansa kuin ö aapisen laidalla, oli sitten kyse uusista kehitysvaiheista tai lapsen kulloisistakin kuvioista. Tällä hetkellä meillä muun muassa ragetaan, ollaan nuubeja, lähdetään haneen ja halutaan lisää massia. Eipä muuta kuin googlaamaan.

perjantai 12. toukokuuta 2017

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär. 496 s. Otava 2017. Kirja saatu arvostelukappaleena Otavalta.

Enni Mustosen mainio Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja on edennyt viidenteen osaansa ja samalla myös kerronnan fokus muuttunut ajan kuluessa ja tarinan edetessä. Siinä missä tähän saakka olemme saaneet seurata paimentytöstä oman talon omistajaksi ja täysihoitolan pitäjäksi kohonneen Idan Erikssonin tarinaa, on tämän romaanin pääosassa Kirsti, eli Ruokarouvan tytär.


Sisällissodan kuohut ovat laantuneet ja nyt eletään iloista 1920-lukua. Ida on mennyt naimisiin Eliaksen kanssa ja asuu Albergan huvilassaan kaksospoikien äitinä. Kirsti puolestaan on ylioppilas ja opiskelee yliopistossa yhdessä kasvattisisarensa Allin kanssa. Kutsumus ja taidot ohjaavat kuitenkin ulkoluvun sijaan vahvasti käsillä tekemisen suuntaan ja Kirsti viettääkin paljon aikaa ystävänsä ompelimossa auttaen tätä.

Mustosen romaanisarjan hienous piilee siinä miten kirjailija yhdistää fiktiivisen tarinankerronnan kansakuntamme kulttuurihistoriaan. Paimentytössä tapasimme Topeliukset ja Pikkupiiassa Sibeliuksen perheen. Emännöitsijänä Ida kestitsi taiteen kultakauden tekijöitä ja Ruokarouvan täysihoitolassa vierailivat niinikään monet kulttuurihenkilöt. Kirstin ja yliopistomaailman myötä kerronnan keskiössä ovat tällä kertaa muun muassa Tulenkantajat, joiden sisäpiirissä Kirsti ja Alli viettävät aikaa ennen kuin elämän suunta äkisti muuttuu. 


Se elementti, mikä teki Mustosen kirjasarjan kolmesta ensimmäisestä teoksesta poikkeuksellisen kiinnostavia, puuttuu uudesta romaanista. Enää ei kurkistella saliin kyökin ovenraosta tai kuvata aiemmista osista tutulla tavalla palvelijoiden ja herrasväen elämäntapojen eroavaisuuksia. Ennen kirjan lukemista olinkin skeptinen. Pystyisikö Kirstin tarina ja tapahtumien sijoittuminen Pariisiin kiinnostamaan lukijaa yhtä paljon kuin aiemmat kirjat?

Vastaus on kyllä ja juuri Pariisi on tässä kirjassa parasta. Siksi onkin harmi, että Kirsti pääsee sinne vasta kirjan puolivälin jälkeen, sillä alkupuolen ylioppilaselämän kuvaukset kalpenevat Pariisiin sijoitettuihin kohtauksiin nähden. Erityismaininnan ansaitsee tunnelmallinen kuvaus Pariisin joulunvietosta. Ylipäänsä aika Coco Chanelin ateljeessa, asuminen vinttihuoneessa ja koko sen ajan pariisilaisen elämäntyylin kuvaus on mielenkiintoista ja mukaansatempaavaa luettavaa. 

Mielenkiintoista on myös se, että Kirsti alkaa tässä osassa saada elämältä vinkkejä syntyperästään. Toivonkin todella, että Ruokarouvan tyttären tarina jatkuu vielä ja saamme lukea lisää siitä mihin Kirsti lopulta päätyy ja miten totuus isästä kenties hänelle selviää. 


keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Koulutulokkaan perheestä päivää!

Toukokuu, tuo koulutiensä aloittavan lapsen äidin kuukausista jännittävin ennen elokuuta. Tammikuussa on jo ilmoittauduttu kouluun, merkitty ylös kaveritoiveet ja täytetty kielirikasteiseen opetukseen hakeutumisesta oma kaavakkeensa. Kevät on kulunut odotellessa, mutta vapun jälkeen tuo odottelu on toden teolla alkanut olla vaivalloista. Mikä luokka, kuka opettaja ja ovatko ne kaverit sillä samalla luokalla vaiko eivät. Tule jo tieto!


Sinällään asiaa ei ehkä olisi tarvinnut niin kovasti jännittää, olihan koulutulokkaiden infossa kerrottu yhden kaverin saamisen samalle luokalle olevan vähän niin kuin selviö. Ja silti kuulin eilen, että näin ei erään lapsen kohdalla olekaan. Lieneekö pelkkä inhimillinen erehdys vai mitä, mutta kurjaa yhtä kaikki. Toisaalta lapsia on seitsemän ekaluokallista, eli on siinä ollut sumpliminen ja sijoittelu, että saatiin kaikki palikat paikalleen elokuuta varten.


Tuossa se koulutulokkaalle ja äidilleen osoitettu kirje nyt komeilee pöydällä. Ja kun vähän oli kyselty ja kuulosteltu eskarikavereiden äideiltä, oli helpotus niin suuri, että avasin viime perjantaina pullon samppanjaa ihan sen kunniaksi. Kuopus saa syksyllä samalle luokalle ei yhden tai kaksi, vaan monta hyvää kaveria esikoulusta. Itse asiassa suurin osa näistä pojista ja tytöistä on aloittanut päivähoitotaipaleensa samaan aikaan. Siellä he istuivat vierekkäin vaipat jalassa, tutit suussa ja lappoivat puuroa suuhunsa aamupalapöydässä, vajaa kaksivuotiaita taisivat olla suurin osa aloittaessaan. Lapsesta itsestään huomaa myös helpotuksen, kun luettelin kaikki kaverit, jotka samalle luokalle tulevat. On taas vähän luottavaisempi fiilis ajatella tulevaa, onhan kuopus jännittänyt koulun aloitusta jo pitkän aikaa.


Opettaja tulee olemaan meille kaikille uusi tuttavuus, hän aloittaa syksyllä työt koulussa. Vähältä piti ettei yhteistyömme esikoisen nykyisen opettajan kanssa olisi jatkunut lapsen vain vaihtuessa, sillä esikoisen opettaja siirtyy yhden ensimmäisen luokan opettajaksi. Minulle tämä olisi kyllä käynyt ihan hyvin, mutta koen silti nykyisen luokan ja uuden opettajan olevan kuopukselle parempi vaihtoehto. Siinä missä esikoinen on tullut opettajansa kanssa hyvin toimeen ja oppinut valtavasti, on kuopus mahdollisesti hyvin erilainen koululainen. Sitä me emme tiedä millainen oppija hänestä vielä tulee, mutta ei ehkä olisi kiva aloittaa koulutaivalta leimallisesti pikkuveljenä. Nyt hän saa olla alusta saakka oma itsenäinen tyyppi, ei toisen lapsen, isoveljensä toisinto. 


Entä tuleva kolmasluokkalainen sitten? Hänellä pysyy luokka samana, mutta opettaja vaihtuu. Tulevat kolmoset ottaa hoteisiinsa miesopettaja ja luokkatila vaihtuu samalla. Vieraana kielenä alkaa espanja ja koulunkäynti taitaa muutenkin olla kolmannella jo hieman tavoitteellisempaa kuin ensimmäisellä ja toisella luokalla. Esikoinen odottaa syksyä hyvillä mielin, vielä tämän kuun aikana pääsemme tutustumaan uuteen opettajaan ja luokkaan. 


Hyvä tästä tulee, molemmille pojille.