Ihanaa juhannusta!

Rentouttavaa keskikesän juhlaa kaikille! 

Maitokannu kukkamaljakkona jäänee ainoaksi kosketukseksemme maalais- tai mökkijuhannukseen, vietämme viikonlopun nimittäin taas tiiviisti kaupunkimaisemissa. Toivotaan hyvää säätä, jottei tarvitse sisällä istua koko aikaa.

Lomalaiset

Arvatkaa keillä alkoi kesäloma! Tästä elokuulle otetaan löysin rantein, esikoinen iloitsee erityisesti siitä ettei aamulla tarvitse mennä päiväkotiin ja saa olla vaan rauhassa kotona. Sama täällä. En vielä tiedä milloin lopettelemme lomailua, heti päiväkodin avautuessa elokuun neljäntenä päivänä vai vasta eskarin alussa. Saa nähdä, nyt nautitaan ohjelmattomuudesta ja siitä, että voidaan tehdä mitä huvittaa. Vielä kun viikon kuluttua saadaan mies mukaan lomajoukkoihin, on juttu bueno!

Olimme miehen kanssa luvanneet pojille, että jos käytös viikolla on kaunista, saavat he säästämillään rahoilla ostaa Lego-pakkaukset loman alkamisen kunniaksi. Niinpä suunta otettiin kohti Stockaa heti, kun oltiin kannettu auton takakonttiin jättimäinen kassillinen päiväkodissa majaillutta tavaraa varavaatteista piirustuksiin ja hyvästelty hoitajat ja kaverit kesän ajaksi. 

Esikoisella kävi tuuri, kun iso Super Heroes -alus löytyi alennuspöydästä ja normaalisti satasen maksavan paketin lähes saikin hänen rahoillaan. Isänsä sitten sponsoroi loput.

Kuopus valitsi Lego juniors -sarjaa itselleen omalla kaksikymppisellään.

Tämä ilta onkin sitten mennyt kokoamishommissa. Mieheltä siis, itse tein meille loman kunniaksi pitsat ja sympatiseerasin lattialla näpertelevää lasteni isää. Lopulta tuli valmista ja esikoinen nukkuu nyt uudet legoukot unikavereinaan. 

Kuopuksen kanssa me käytiin ostamassa juhannusruoat jo eilen. Neljä täyttä ostoskassia varmistanee sen, että nälkää ei tulla näkemään. Herneiden osalta me kaksi hernehakkia varmistimme myös, että ei lopu kesken!

Mitäpä olette housuistani mieltä? Vähän luulen, että nämä yhdessä niiden vaaleanpunaisten pöksyjen kanssa menevät ikäkriisin piikkiin. Mutta eivät ne nyt niin hulluilta näyttäneet tummansinisen topin ja harmaan neuletakin kanssa. Ehkä. 

Niin ja ne perinteiset jätskit sinä päivänä, kun päiväkoti kevään osalta on takana. Kaivopuisto vaihtui ensin parvekkeeseen ja lopulta ihan sisätiloihin. Jestas mikä jääkausi ulkona vallitsee ottaen huomioon, että juhannus on käsillä. 

Nyt yllättäen futista telkkarista ja iltapalaksi vesimelonia, nektariineja ja niitä herneitä!

Futiskundi(t)

Tätä meidän touko- ja kesäkuumme on ollut ja elokuussa jatkuu. On nappikset ja shortsit, futissukat ja juomapullo.

On paitoja jos jonkinlaisia.

Ennen kaikkea on iloinen mieli ja onnellinen poika. Tänään ovat viimeiset treenit ennen kuin jäämme kesälomalle.

Hän on ihan puolustaja mieleltään, ei suinkaan ryntää ensimmäisenä pallon perään tavoitteenaan tehdä maali. Sen sijaan hän katselee ja etsiytyy pallon alle valmiiksi. Yksi maalikin on tosin tullut jo tehtyä. Maalivahdiksi hän on aina valmis, se on lempipuuhaa. Ja kun tulee onnistunut torjunta tai voitettu harjoituspeli, se ilo kantaa koko joukkuetta. Epäonnistumisista opitaan yhdessä. Ja se ilo, se kantaa myös äitiä siellä kentän laidalla. Olen nimittäin huomannut, että siellä onkin aika kivaa. 

Myös hänet löytää treenaamasta pelialueen ulkopuolelta.

Synttärijuhlijat

Kävimme eilen koko perhe juhlimassa Rouva S:n kuusivuotiasta sankaria. Päälle puettiin pikeekauluksista paitaa ja siistejä farkkuja. 

Minulle raitoja kera ballerinojen.

Perussettiä siis! Ja kivaa oli, kuten aina!

Lauantai-illan huumaa...sort of...

Idea:

Toteutus:

Rauhallista luku- ja karkkihetkeäni ihan hivenen häiritsee eräs pikkutyyppi, joka veti unta palloon koko automatkan Lahdesta Helsinkiin. 

Että ei mulla muuta. 

Yöpöydällä nyt: Säkenöivät hetket

Katja Kallion uusin romaani, jo viime vuonna ilmestynyt Säkenöivät hetket, on kuvaus kolmen sukupolven naisista, kolmesta elämästä ja kolmesta kohtalosta yrityksineen ja erehdyksineen. Se on tuttua Kalliota, tyyliltään samaa kuin hänen aikaisemmatkin kirjansa. Tämä on odottanut sopivaa lukuhetkeä hyllyssä jo joulusta saakka ja nyt nappasin sen vihdoin käsiini.

Inga, Elly ja Beata ovat isoäiti, äiti ja tytär. Elly on vuonna 1914 tullut äitinsä Ingan kanssa Hangon Bellevue-kylpylän asiakkaaksi, nauttimaan kesästä ja hoidoista. Epäonninen sattuma kääntää kuitenkin Ellyn elämän päälaelleen yhden päivän ja yön kuluessa, eikä sen jälkeen mikään ole kuten ennen. Maailmansodan pyörät ovat aloittelemassa pyörimistään ja koko maailma muuttumassa Ellyn ympäriltä. Vanha yhteiskuntaluokka ja elämäntapa jää taakse ja Ellyn itsensä on muututtava mukana.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Elly on perheenäiti, jonka keskimmäinen tytär Beata on samanikäinen kuin Elly itse oli tuona kaiken muuttaneena kesänä. Siinä missä Elly itse on joutunut pakon edessä pärjäämään, on Beata vapaa, epäsovinnainen sielu ja vertautuu valinnoissaan isoäiti Ingaan. He tekevät molemmat rohkeita ratkaisuja ja ajattelevat ennen kaikkea itseään. Samalla tavalla on Elly aikanaan toiminut, mutta myöhemmin hän on osoittanut rohkeutensa pärjäämällä ja huolehtimalla perheestään mahdottomissa oloissa. Sellaisissa, joista Beatalla ei ole aavistustakaan. 

Kirjassa jätetään monia jäähyväisiä. Elly jättää ne entiselle elämälleen, Beata sille mitä toivoi elämästään tulevan. Mutta koti pysyy, arki ja tavallinen elämänmeno kulkee taustalla lakkaamatta, päivästä toiseen. Elly huomaa voivansa olla tyttärensä tukena aivan kuten itse tukeutui toiseen vaikeina hetkinä. Sitä ennen Ellyn on kuitenkin opeteltava lukemaan tytärtään voidakseen lopultakin vapauttaa niin itsensä kuin tyttärensäkin.

Kolme sukupolvea, kolme tarinaa, maisemana kesäinen Hanko. Kolme vahvaa, pelkäämätöntä ja yhteisön ennakkoluuloista piittaamatonta naista. Kolme naista, joista kaksi anteeksiannon myötä vihdoin vapautuu menneisyyden painolastista ja oppii, että suurinta rakkautta elämässä ovat pienet asiat. Kuten se, että opettaa miten takut poistetaan lapsen hiuksista hellästi.

Vatsakipuilijan tunnustuksia

Nythän on niin, että allekirjoittaneella on vatsahaava. 

Pari kuukautta takaperin minulla oli yhtäkkiä kummallisia kovia vatsakipuja. Ne menivät lopulta ohitse, mutta muutaman päivän ajan vatsa oli todella arka ja täynnä ilmaa. Olin niin turvoksissa keskivartalosta, että olisin kevyesti käynyt raskaana olevasta. Kolme viikkoa sitten alkoivat päivittäiset, jatkuvat kivut. Ensin ajattelin, että minulla on jokin versio vatsataudista, mutta nopeasti huomasin olevani väärässä. Kivut nimittäin eivät loppuneetkaan muutaman päivän päästä, kuten oletin.

Parin viikon ajan särki päivisin ja särki öisin. Heräsin yöllä valvomaan kipukohtauksen kanssa ja mikään ei auttanut. Söin särkylääkkeitä ja joskus onnistuin nukahtamaan kivuista huolimatta. Päivisin vatsaa kalvoi ja poltti, sitä jäyti tylppä kipu. Kun söin, sattui. Kun en syönyt, sattui. Minä nappasin pari särkylääkettä lisää ja ajattelin, että tuntuu samalta kuin ennen sappileikkausta, kummallista.

Mies patisti lääkäriin ja viime viikolla kävin gastroenterologin vastaanotolla. Lukuisten verikokeiden ja tutkimuksen jälkeen diagnoosi oli lääkärin mukaan melkoisen ilmeinen. Vatsakatarri tai alkava vatsahaava.  

Aina kuulee sanottavan että stressaamalla saa itselleen vatsahaavan. Olen ajatellut, että se on vain sanonta, mutta sehän onkin totisinta totta. Stressi ja työkuormitus lisävät suolahapon eritystä vatsalaukussa ja se puolestaan liuottaa mahan limakalvoa. Olen ennenkin sanonut, että viime vuosi on ollut minun elämässäni kamalin tähänastisista ja stressikertoimet ovat huidelleet jossain taivaissa. Eipä tämä alkuvuosikaan nyt mitenkään ihmeellisen leppoisa ole ollut, kun olen muun muassa painiskellut jäätävän ikäkriisin kourissa ja kalenteri on näin jälkeenpäin katsottuna ihan täynnä erilaisia merkintöjä. Kun tähän yhdistetään kymmenen viime vuonna syötyä lääkekuuria ja kuorrutetaan koko komeus helmasynnilläni Buranalla, on ihme että vatsastani on mitään jäljellä. Tietyt ruoka-aineet, kahvi ja alkoholi ovat avainasemassa myös, mutta lääkärin mukaan Burana on klassikko, jolla ihmiset pilaavat vatsansa. Minä olen syönyt sitä jo vuosia kuin leipää, lähes päivittäin. Tulos näkyy tässä.

Nyt olen lääkekuurilla, joka on onnekseni auttanut jo selvästi. Jos näin ei olisi, odottaisivat minua laajemmat tutkimukset. Keliakian vuoksi olen käynyt kahdesti tätä ennen tähystyksessä ja voin sanoa, että vältän sitä  niin kauan kuin vain voin. Tietysti, jos on mentävä, niin sitten on mentävä. Mutta ensin kokeillaan lääkkeillä, siitä olimme lääkärin kanssa yhtä mieltä. 

Olen istunut tämän päivän yöpuku päällä kotisohvalla. Otan nähkääs rennosti. Vatsaa mahdollisesti ärsyttäviä ruoka-aineita pitää tämän hoidon jälkeen kokeilla yksi kerrallaan ja rauhassa kuulostella mitä vatsa sanoo. Onnekseni olen jo vuosia juonut vain tummapaahtoista kahvia ja yleensä vain yhden kupin päivässä. Tätä tapaa tuskin tarvitsee kokonaan jättää pois. 

Minä olen mestari vähättelemään asioita. Ei tässä nyt mitään akuuttia ole ja ei elämä nyt oikeasti mitenkään kovin stressaavaa ole ollut. Kävimme tänään miehen kanssa yhdessä hakemassa lapset päiväkodista ja sanoin tästä ajatusmallistani hänelle. Juttelimme, kuinka olen tässä alkuvuonna töiden, kodin ja lastenhoidon lisäksi surrut jouluna menehtynyttä isoäitiäni, juossut lasten vanhempainyhdistyksen järjestelyissä kuin pieni orava ja yrittänyt suorittaa täydellistä elämää. Saatan päättää, että en ota mitään ylimääräistä ja seuraavaksi kuulen itseni sanovan, että juu juu, kyllä minä hoidan. Tiedättehän, jos itse tekee, tulee tehtyä silloin kuin pitää, siten miten pitää. En myöskään uskalla luvata mitään radikaalia muutosta, sillä minä nyt vain olen tällainen. Mutta vanhempainyhdistyksestä jäin lomalle. Ja kohta on kesäloma. 

Että ehkä se tästä. Tänään kävin serkkuni luona kylässä yhdessä kuopuksen kanssa ja huomenna lounastan kera äidin ja siskon. Perjantaina on vain esikoisen hammaslääkäri, lauantaina taas lastensynttärit. Ja tätä rataa. Rauhassa.

Edit. Luin tätä uudelleen ja viimeisen kappaleen kohdalla hymähdin ääneen. Huomaatteko kuinka rauhassa otan, kun jokaiselle päivälle on vain yksi ohjelmoitu meno. Niiden välissä voi sitten vaikka pestä vähän pyykkiä tai kuurata sormenjälkiä ovista. Mutta ei kai sitä voi elämättä jättää, vaikka vähän vaivoja olisikin?