Kaksi koululaista perheessä

Nyt meidän perheessämme on sitten kaksi koululaista, kun kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna vietettiin koulun päättäjäisiä kirkon ja todistustenjaon merkeissä. Samassa yhteydessä päättyi eskarikin virallisesti, päivähoito toki jatkuu vielä lomaamme saakka. Mutta tuntuupa hurjalta, kaksi koululaista! Samaan aikaan olen niin valmis tähän elämänvaiheeseen.

Päättäjäispäivänä kello herätti seitsemältä ja puolta tuntia myöhemmin lähdin kohti koulua ja vanhempainyhdistyksen kahviomeininkejä. Mies kävi poikien kanssa kevätkirkossa ja minä liityin mukaan todistustenjaon ajaksi. Lapset saivat todistuksensa, opettaja kukat ja luokan muistamisen ja sitten takaisin myymään mokkapaloja ja kahvia. 

Esikoisen kanssa oli aamulla käyty pientä keskustelua vaatetuksesta, mutta supertyylikkäänä kundi kuitenkin kirkkoon saatiin. Mikäli olisi ollut lämmin ja aurinkoinen päivä, olisi kauluspaitaan ja pikkutakkiin yhdistetty shortsit, nyt mentiin pitkillä lahkeilla. Luokan ympäristöagentti pokkasi toiminnastaan todistuksen ja se varsinainen lukuvuositodistus jatkoi entistä linjaa. Koulu sujuu hienosti ja olemme erittäin ylpeitä hänestä.

Olen miettinyt tässä kesäloman kynnyksellä paljon sitä, kuinka helppoa meidän on iloita lapsen koulumenestyksestä. Hänen kanssaan ei koskaan ole ollut oikeita, suuria ongelmia, vaikka kerran jos toisenkin on käyty keskusteluja siitä pitääkö läksyt tehdä huolella vai sinnepäin, pitääkö lukuläksy oikeasti lukea joka päivä ja mitä väliä, jos kirjaimista ei saa selvää. Lienee tuttua vähän jokaiselle vanhemmalle. Esikoiselle koulu on kuitenkin ollut alusta saakka siinä mielessä helppoa ettei esimerkiksi matematiikan tai äidinkielen kanssa ole jouduttu tekemään normaalia enempää töitä. Tässä suhteessa olemme siis päässeet vähällä.

On helppo laittaa Facebookiin status siitä miten ylpeä on lapsensa todistuksesta ja miten taas on pokattu stipendi siitä tai tästä. Miltä se sitten tuntuu siitä vanhemmasta, jonka jälkikasvulle koulumaailma tuo enemmän haastetta arkeen. Viime vuonna kirjoitin siitä kuinka kivan kaverin tunnustusta pidetään enemmän arvossa kuin ns. akateemisista taidoista saatua ja samaa mieltä olen yhä. Ei pidä arvottaa toista toisen edelle ja toisaalta, koulunkäynti ja sitä myöten se hyvän oppilaan stipdeni on meille iso juttu. Odotamme lastemme panostavan oppimiseen, tekevän läksyt joka päivä ja hoitavan koulun ongelmitta. Me voimme näin tehdä, sillä heillä ei ole tiedossa haasteita ajoittaista lorvikatarria lukuunottamatta. On aivan eri asia, jos lapsi painiskelee vaikkapa keskittymisvaikeuksien tai lukihäiriön kanssa. Ja tällaisissa taitoskohdissa tämä ilmiö koulutaipaleen erilaisuudesta korostuu, kun yksi sen kummemmin miettimättä kehuu lapsensa koulusaavutuksia toisen pohtiessa miten ensi vuosi ikinä saadaan räpiköityä läpi.

Entä tämä eskarin päättänyt tuleva koululainen sitten? On olemassa eräs yllättävän usein kuultu lause, jota inhoan ja se liittyy siihen miten koulu on lähtenyt sujumaan. "Meidän Petteri nyt osasi jo lukea kouluun mennessään, joten tietysti se tylsistyy siellä". Jos Petteri osaa lukea, on oivallinen hetki harjoitella paikallaan istumista ja työrauhan antamista muille. Toisaalta lukeminen on yksi pieni osanen koko ensimmäistä luokkaa, jonka aikana kasvetaan koululaisiksi. 

Kuopus alkoi kirjoittaa neljävuotiaana, lukea heti täytettyään viisi ja tykkää tehdä esimerkiksi sanaristikoita ja lasten sudokuja. En silti ajattele, että voi kun koulusta tulee hänelle tylsää ja helppoa. Jo muutos päiväkodin tarjoamasta hoivasta itsenäisemmäksi koululaiseksi on iso, samaten on aivan eri asia lukea silloin tällöin kotona kuin opetella sujuvaa lukemista ja oikeinkirjoitusta tavoitteellisesti. Voin sanoa suoraan, että odotan kuopuksen olevan samanlainen kuin veljensä siinä miten koulunsa hoitaa ja millaisia kokeita kotiin kiikuttaa. Se taas on aivan eri asia miten se pulpetissa istuminen sujuu, kun joulukuussa syntyneellä tuntuisi monella tavalla olevan vielä leikit kesken olkoonkin, että esikoulusta kouluun lähteneessä leopsissa kuvaillaan lapsen hallitsevan hienosti kaikki asiat kuuntelemisesta kaverisuhteisiin. 

Kuopus on kysynyt jo monta kertaa autanko minä varmasti häntä läksyissä iltapäivisin. Autan, ihan joka kerta kun hän niin haluaa. Niin minä olen istunut esikoisenkin vierellä, hänen toiveestaan, kunnes nykyään enää saanut tarkistaa hommat niiden valmistuttua. Muutoinkin olen pyrkinyt välittämään kuopukselle positiivista suhtautumista tulevaan koulumaailmaan. Hän onneksi odottaa tulevaa itsekin iloisena ja innokkaana, vaikka jännittää. 

Viime viikolla kävimme terveydenhoitajan luona kouluuntulotarkastuksessa ja saimme kuulla lapsen kasvaneen joulusta sentin per kuukausi. Huima kasvu pituudessa antanee osviittaa siitä millaista henkisen puolen kasvaminen tulee syksyn mittaan olemaan. 

Poimintoja Pomp de Luxin kesäalesta

Pomp de Luxin nettikauppa aloitti tämän kesän alennusmyynnit jo hyvissä ajoin ennen juhannusta, kun eilen sähköpostiin tipahti ilmoitus asiasta. Koko nettikaupan valikoimasta saisi nyt vähintään puolet, osin enemmänkin pois. Tänään kävin klikkailemassa ostoskorin kautta kotiin perusvaatteita 50-70 prosentin alennuksella.

Kuopukselle ostin harmaan hupparin odottamaan seuraavassa koossa, nykyinen saman mallin tummansininen versio on kokoa 122 cm. Vaate on ollut sen verran mieluinen, että myös koon 128 hupullinen arkivaate pääsee aikanaan käyttöön.

Olen miettinyt jo näin hyvissä ajoin mitä housuja kuopus koulussa käyttää. Esikoisella on ollut nyt kahden vuoden ajan farkut useimpina päivinä, liikuntatuntien aikaan sitten collegehousut. Nämä pehmeät farkut yhdistäisivät molemmat vaatteet, joten kokeillaan mitä kuopus näistä tuumaa. 119 senttiä pitkälle lapselle otin koon 122.

Tällainen paita meillä on jo vaaleansinisenä ja koska paita on pehmoinen ja kuosi kiva, tilasin nyt myös syvemmän sinisen version. Nämä menevät kaksoiskokojen mukaan, eli meille sopiva on 122/128.

Myös esikoinen sai hupparin ja itse asiassa aivan samanlaisen kuin nytkin on käytössä. Tuo pieni rintatasku on oivallinen, kun sinne voi ulos lähtiessä sujauttaa kotiavaimen. Esikoinen on lähes 140 cm pitkä ja käyttää Pompin vaatteista samaa kokoa. Tämä nyt tilattu on sitten kokoa 146 cm.

Myös tämä farkkupaita on meillä nyt käytössä ja jatkossa toivottavasti myös. Vaate on ollut niin minun kuin lapsen suosikkeja, materiaali pehmeä ja paita kivannäköinen. Farkkupaita käy hyvin niin siistimpään menoon kuin ihan kouluun.

Collegeshortseja tarvitsee niin pieni kuin isompikin poika joka kesä. Näitä sai nyt ihan superedullisesti, joten tilasin kahdet. 

Ja lopuksi vielä yksi kesäpyjama, nämä kestävät oman kokemukseni mukaan myös hyvin käyttöä ja pesua. 

Verkkokauppa näyttää jo melko tyhjää mitä osaan vaatteista tulee junior- ja young -kategorioissa, mutta kyllä sieltä vieläkin hyviä löytöjä voi tehdä. Tyttöjen puolta tai pienten poikien vaatteita en kurkannut, joten en tiedä miten paljon tai vähän siellä vielä vaatteita löytyy. Kannattaa joka tapauksessa kurkata!

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki. 252 s. Otava 2017. Kirja saatu arvostelukappaleena Otavalta ja arvostelu julkaistu Suomen Kuvalehdessä. 

Kirjoittamisen kauneus ja kauheus

Anita on viisikymppinen kirjailija ja nyt hän on päättänyt kuolla. Tämä päätös sysää tapahtumat liikkeelle Anna-Leena Härkösen uudessa romaanissa Valomerkki.

Kirjan kirjoittaminen on Anitalle tuskallista, sillä se tarkoittaa taas yhden masennusjakson alkamista. Kun Anita sitten syntymäpäivillään tiedustelee ystäviltään kuka auttaisi häntä tappamaan itsensä, sysää makaaberi kysymys tapahtumat käyntiin ja läheiset pois mukavuusalueeltaan. Myös Anitan, vaikka hän siellä uskookin seisovansa.

Työstäessään uutta romaania Anita käy läpi elämäänsä. Masennus on aina odottanut nurkan takana ja isän kuolema sekä tyttären itsenäistyminen tuovat ikääntymisen iholle. Kun mieskin saa ruokaa eteensä ilman Anitaa, on tämä selvästi tarpeeton. Kelpaanko minä, kelpaavatko kirjani, hän kysyy.

Anitan henkilöhahmo on kaikessa suoruudessaan ja lakonisuudessaan herkullinen. Eikä tarvita kummoistakaan päättelykykyä ymmärtääkseen, että hahmossa on paljon Härköstä itseään. Anitan kautta tämä näyttää lukijalle mitä kirjailijan työ parhaimmillaan ja pahimmillaan on ja millaista kamppailua luovan työn tekijä monesti itsensä kanssa käy. Onko ikääntyvällä naiskirjailijalla enää mitään annettavaa?

Härkösen teksti on parhaimmillaan pienissä osuvissa oivalluksissa. Romaanin kieli on napakkaa ja dialogi oivallista. Valomerkissä on myös avainromaanin piirteitä, kun Anita eräässä palkintojenjaossa tapaa karikatyyrimaisesti luonnehdittuja henkilöitä ja kertoo mielipiteensä niin kriitikoista kuin kustantamon väestäkin. Sen kirjoittaminen on taatusti ollut vapauttavaa.

Eräänä päivänä lukija tiedustelee milloin uusi teos ilmestyy ja Anita päättää muistaa kysymyksen vielä seuraavanakin päivänä, ahdistuksen lyödessä jälleen ylitse. Sillä kuoleminen, se on vain viimeinen oljenkorsi johon nojautua silloin, kun kirjoittaminen tuntuu olevan liikaa.

Tutustumassa Suomen suurimpaan HopLopiiin

Suomen suurin HopLop avautui kesäkuun ensimmäisenä päivänä Espoon Suomenojalla. Me poikien kanssa pääsimme tutustumaan tuohon uuden sukupolven HopLopiksi luonnehdittuun sisäleikkipuistoon heti avajaispäivänä ja kuten etenkin kuusivuotiaan kasvoista näkee, into oli kova ja odotukset katossa!

Suomenojan HopLop sijaitsee hyvien kulkuyhteyksien varrella Kauppakeskus Merituulessa, jossa entisen Kodin Ykkösen tilat on nyt valjastettu pienten leikkijöiden käyttöön. Lääniä siis riittää niin lapsille kuin vähän vanhemmillekin! Me tulimme paikalle autolla ja pihalla on reilusti maksuttomia pysäköintipaikkoja. Sitten ei muuta kuin rannekkeet käteen ja menoksi!

Suomenojan HopLop on sisustettu viidakkoteemaisesti, aivan kuten esimerkiksi Ruoholahdessa sijaitseva samanlainen leikkipaikka. Uudesta sisäleikkipuistosta löytyy muun muassa värikäs tulivuoriliuku, pomppulinna, trampoliineja ja poleteilla toimiva autorata. Koko paikan halkovassa seikkailulabyrintissa pääsee kulkemaan tilan päästä päähän maanpinnan yläpuolella. Eri puolille puistoa on myös ripoteltu sohvia ja pieniä pöytiä, joiden ääressä vanhemmat voivat istuskella tai tehdä töitä elleivät halua seurata lapsiaan labyrintin sokkeloihin. Myös perheen pienimmille on oma leikkialueensa.

Suomenojan puisto on rakennettu HopLopin uuden konseptin mukaisesti, jossa tarkoituksena on tukea perheitä viettämään yhteisiä liikuntahetkiä arjen keskellä. Niin jätin minäkin kirjan ja kahvikupillisen sikseen ja kävin lasten johdattamana kiertelemässä paitsi ympäriinsä, myös labyrintin sisällä. 

Kahvilapuolelta löytyy jokaiselle jotakin. Pöytiä on reilusti, eli istumapaikkoja riittää. Kaikkialla oli myös hyvin siistiä. Paikka on toki aivan uusi ja sitä myöten viimeisen päälle kunnossa, mutta toivoisin paikkojen pysyvän yhtä hyvässä kuosissa ja ennen muuta puhtaina myös jatkossa. 

Kahvilan lista yllätti positiivisesti. Mikäli perhe haluaa syödä terveellistä lounasta leikkimisen lomassa, se onnistuu täällä. Toki myös herkkuja löytyy niitä kaipaaville, mutta yleisesti ottaen täällä ei todellakaan tarvitse tilata vain nakkeja ja ranskalaisia.

Meidän poikamme ovat jo jonkun aikaa halunneet järjestää synttärit HopLopissa. Täällä siihen löytyy neljä erilaista teemaa ja synttärihuonetta joista valita, halusipa sitten pitää merirosvo-, prinsessa-, avaruus- tai discojuhlat. Minä lupasin jo kuopukselle, että ensi joulukuussa juhlitaan hänen seitsenvuotissyntymäpäiviään täällä.

Suomenojan uusi HopLop lunasti siis meidän 9- ja 6-vuotiaiden testaajiemme odotukset hienosti ja uutta vierailua suunnitellaan jo. 

Rannekkeet saatu kutsun myötä.

Kesäkausi ja remontin eteneminen

Päättäjäisviikonlopun sunnuntaina lähdimme vanhempieni keralla kurkkaamaan remontin etenemistä. Parin viikon takaiseen verrattuna kesä taisi vihdoin olla alkanut.

Ruoho oli kahdessa viikossa kasvanut roimasti, raparperi puskenut vihdoin ulos maasta ja omenapuutkin olivat osin kukassa. Puista löytyi tosin vielä paljon nuppuja eivätkä sireenit tai unikot kukkineet lainkaan, mutta kyllä se tästä. Oli voikukkien aika ja isoäiti taiteili kundeille seppeleitä. 

Ruohonleikkuuta, tikanheittoa ja niitä seppeleitä. Naapurin kanssa juttelemista, trampalla pomppimista ja nikkarointia puuvajassa. Raivaussuunnitelmia kaikelle ennen vihreälle ja nykyisin kuolleelle. Istuksimista terassin laidalla vain katsellen ja kuunnellen. On tuo aika ihana paikka, vaikka itse sanonkin. 

Yläkerta on lattioita vaille valmis. Katto on mdf-paneelia, seinät kauttaaltaan valkovahattua lautapaneelia. Sähkömiehelle ei mies ole vieläkään ehtinyt soittaa, mutta ehtiihän sen. 

Tuosta muurin vasemmalta puolelta purettiin komero ja tilalle saatiin pieni syvennys. Siihen voisi laittaa toisen sängyn pääty syvennystä vasten tai vaikkapa lipaston. Koko talo on enemmän tai vähemmän vinksallaan, kuten paneloinneista hyvin näkee. Täytyy ajatella sitä tsehovilaista huvilatunnelmaa, tuskin sielläkään kaikki oli vaaterissa. Ja pysyypähän talo terveenä, kun nurkista vetää huolella.

Lattialautojen asennus on alkanut ja tavoitteena on olla valmiina perjantaihin mennessä, kaksi työmiestä siellä urakoi hommaa valmiiksi. Osa laudoista kannettiin sisälle jo sunnuntaina, kyseessä on kaunis vaalea mäntylauta.

Olen koko ajan ollut varma siitä, että yläkerran lattiat maalataan ja miettinyt sävyä alakerran lattioiden väriin sopivaksi. Tuollaista harmahtavaa sinistä, joka sopisi hyvin myös punaisen, meidän makkariin siirtyvän maton kanssa. Nyt olen kenties tullut toisiin ajatuksiin. Tuo vaalea puu on niin kaunista, että en taida raaskia maalata sitä, en ainakaan vielä. Jos se saisikin olla nyt ensialkuun tuollaisena ja maalaamista miettisi sitten myöhemmin, jos se tuntuu tarpeelliselta. Minut tuntien rykäisen homman jossain vaiheessa pakettiin, mutta ei vielä tänä kesänä, ei ehkä seuraavanakaan. 

Juhannusta ja aurinkoista kesää odotellessa!

Pieni laukkuostos

Olen monta vuotta käyttänyt pienen laukun tarpeeseen Vuittonin Evaa. Vaikka yleensä häärään arjessa tuon kaiken mahdollisen tarpeellisen ja tarpeettoman vetävän ison veskani kanssa, on pienellä laukulla paikkansa. Nyt olin jo jonkun aikaa miettinyt toisen laukun hankintaa ruskean monogram-kuosisen Evani oheen. Juhlaan minulla kyllä on clutcheja, mutta nyt halusin arkilaukuksi jonkun ihan erilaisen, helposti crossbodyna käytettävän tilaihmeen. 

Tässä se nyt on, Mulberry Small Bayswater Shoulder Bag. Tuo sininen väri ihastutti heti ja kun tavaraa mahtuu kaikki tarpeellinen, tein ostopäätöksen. Parasta on, että myös tämä, aivan kuten äitienpäivän huivihankintani, on käytettynä ostettu. Sanoinkin siskolleni, että tässä maailmassa on niin paljon uudenveroista ja vähän käytettyä hyvää tavaraa kaupan, että miksi ostaisin uutena. Pätee niin kesäpaikan sisustukseen kuin asustehankintoihinkin.

Laukku on hyvässä kunnossa ja todistetusti aito. Hihna yltää hyvin crossbodyksi tai sitten laukkua voi käyttää olalla. Sisällä on kaksi osastoa ja pieni erillinen tasku esimerkiksi puhelinta varten. Sisälle ei tarvitse tunkea tai asetella tavaraa, asia joka hieman häiritsee toisen pienen laukkuni kohdalla. Hopeanväriset metalliosat tuovat laukun ilmeeseen raikkautta.

Tuo väri on kyllä se kuuluisa kirsikka kakun päällä, yhtä aikaa klassinen, mutta ei lainkaan tylsä. Tätä laukkua tulen käyttämään vielä kauan. 

Jenni Linturi: Jälleenrakennus

Jenni Linturi: Jälleenrakennus. 232 s. Teos 2017. Romaani saatu arvostelukappaleena Teokselta ja arvio julkaistu alkujaan Suomen Kuvalehdessä.

Jälleenrakennettuja ihmiskohtaloita

Jenni Linturi kirjoitti alustuksen uudelle romaanilleen Jälleenrakennus jo edellisessä teoksessaan Malmi 1917.  Nyt ollaan 1940-luvulla ja sodat ovat jättäneet jälkensä kaikkiin.

Veljekset Kalevi ja Olavi yrittävät jatkosodan päättymisen jälkeen saada otteen elämästä. Siinä missä näennäisen vahva Olavi elää muista piittaamatta, joutuu herkkä ja taiteellinen Kalevi potilaaksi mieliparantolaan. Veljesten äiti Ingeborg on poikien lapsuudesta asti asettanut oman uransa ja toiveensa etusijalle, mutta joutuu nyt kipuilemaan äitiytensä kanssa. Ingeborgin katkeroitunut sisar Lettu puolestaan halveksii siskoaan ja kantaa huolta perheen maineesta.

Linturi on kertonut kirjoittavansa sukunsa tarinaa näkyväksi. Romaanissa tosi ja kuviteltu kulkevatkin käsitysten ja yksittäisissä ihmiskohtaloissa Linturi piirtää oivaltavasti kuvaa epätäydellisistä yksilöistä, joista jokainen on omalla tavallaan särkynyt. Ingeborg tietää olleensa huono äiti, mutta toteaa, että hänelläkin oli oikeus rakastaa. Lettu puolestaan ei usko sisarensa edes osaavan tuntea rakkautta. Kaikkein koskettavimmin on hahmoteltu vähäpuheinen Kalevi, joka ainoin toistuvin lausein pyytää tupakkaa tai ”makiaa” pysyäkseen elämän syrjässä kiinni.

Romaanin kieli on kirjailijalle ominaiseen tapaan tiivistä. Hallituin lausein Linturi luo kuvan siitä todellisuudesta, jossa ihmiset romaanin nimen mukaisesti rakentavat uudelleen omaa olemistaan yhdessä kansakunnan jälleenrakennuksen kanssa.

Kirjassa kysytään myös kenellä on oikeus tehdä toista ihmistä koskevia päätöksiä ja kuinka pitkälle menneisyydessä tapahtuneet teot tai tekemättä jättämiset meitä määrittävät. Kalevin trauma on kenties saanut alkunsa jo ennen sotaa, mutta sota sinetöi tämän kohtalon.

Lopulta jokainen yrittää ennen kaikkea tehdä itsensä onnelliseksi siinä onnistumatta. Sillä kuten Ingeborg tietää, ”jollakin se piti täyttää. Elämä.”

***

Suosittelen lukemaan Linturin teokset, niin ensimmäisen Isänmaan tähden kuin seuraavat Malmi 1917 ja tämän uuden Jälleenrakennus. Linturi on tämän hetken ehdottomasti parhaita nuoria kirjailijoita.