Sophie Hannah: Suljettu arkku

Sophie Hannah: Suljettu arkku. 324 s. WSOY 2016. Kirja saatu arvostelukappaleena WSOY:ltä. 

Aloitetaan tärkeimmästä. Sophie Hannahin toinen Hercule Poirot -mysteeri on merkittävästi parempi kuin ensimmäinen. 

Superluokan Agatha Christie -fanina odotin pari vuotta takaperin jännityksellä Hannahin ensimmäistä teosta. Mietitytti miten ikoninen päähenkilö esitetään ja millä tavalla Hannah ottaa koko konseptin haltuunsa. Eikä se ihan sitä ollut mitä toivoin, siitä voit lukea täältä. 

Suljettu arkku sen sijaan toimii mainiosti. Tapahtumat alkavat, kun varakas kartanonrouva, lady Athie Playford, kutsuu Poirotin sekä Scotland Yardin etsivän Edward Catchpoolin luokseen viikonlopuksi. Ensimmäisenä iltana emäntä kertoo tehneensä muutoksen testamenttiinsa ja jättävänsä valtaosan omaisuudestaan kuolemansairaalle sihteerilleen. Ilmoitusta seuraa tyrmistynyt hiljaisuus ja pian tapahtuu murha. Poirotin harmaita aivosoluja tarvitaan jälleen.

Siinä missä Hannahin ensimmäinen mysteeri Nimikirjainmurhat oli hieman sekava ja liian täynnä yksityiskohtia, sivuhenkilöitä ja juonikoukeroita, on tämä dekkari jotain aivan muuta. Suljettu paikka ja rajattu joukko epäiltyjä Christien klassisimpien mysteerien henkeen luovat kehykset kaikelle ja kas, heti alkaa toimia.

On todettava, että yhä vieläkään Poirot ei minusta tunnu siltä belgialaisetsivältä, johon olen Christien kirjoissa tottunut. Tämä on toki luonnollista eikä Sophie Hannah ole edes halunnut imitoida esikuvaansa, vaan luoda oman versionsa Herculesta. Poirotin hahmo jää kuitenkin monella tapaa sivuosaan omaa nimeään kantavissa kirjoissa ja vähintään yhtä paljon esillä on tarinan kertoja Edward. Kertoessaan lukijalle mitä oikein tapahtuu hän tuo elävästi mieleen Sherlock Holmesin klassisten kertomusten muistiinmerkitsijän tohtori Watsonin. Poirotille Edward kuitenkin on ennen kaikkea avustaja, samaten kuin kapteeni Hastings tahollaan.  

Suljettu arkku on nopealukuinen ja koherentti kokonaisuus. Teoksen selkeä kappalejako rajaa tapahtumat tehokkaasti ja helpottaa muistin virkistämistä, jos jotakin pääsee unohtumaan tapahtumien edetessä. Jos tämä teos oli jo selkeä parannus Hannahin ensimmäiseen, odotan ilolla mitä toivottavasti vielä joskus ilmestyvä kolmas uusi Poirot-mysteeri tuo tullessaan. 

Lukulaskurin syyskuu

Syyskuu oli huikean hyvä lukukuukausi, täynnä uusia odotettuja tuttavuuksia sekä vanhoja ystäviä, historiaa ja nykypäivää, jännitystä ja modernia kirjallisuutta. Syyskuun aikana luin seuraavat yksitoista teosta:

Julian Fellowes: Belgravia
Agatha Christie: Seitti
Gillian Flynn: The Grownup
Tuomas Juntunen: Tuntematon lapsi
Virginia Woolf: Mrs Dalloway
Agatha Christie: Salomonin tuomio
Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma
Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia
Michael Cunningham: Tunnit
Miriam Gebhardt: Ja sitten tulivat sotilaat- saksalaisnaisten kohtalo toisen maailmasodan voittajien käsissä
Sophie Hannah: Suljettu arkku

Julian Fellowesin Belgraviaa suositellaan lääkkeeksi akuuttiin Downton Abbey -puutteeseen ja tähän se toimii varmasti juuri eikä melkein, itse en tosin ole sarjaa katsonut. Palkitun käsikirjoittajan romaani sijoittuu 1840-luvun Lontooseen, mutta esinäytös näytellään jo vuonna 1815 Brysselissä, jonne Britannian yläluokka on siirtynyt. Waterloon taistelun aattona pidetyissä tanssiaisissa ovat mukana myös toisiinsa rakastuneet aatelinen Edmund ja syntyperältään vähäisempi Sophie Trenchard ja kohtaamisen vaikutukset näkyvät kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin muuttaen monen elämän kulun. 

Agatha Christien Seitti on alkujaan näytelmä, joka kirjaksi sovitettunakin toimisi varmasti paremmin näyttämöllä. Clarissa on diplomaatinrouva, jolla on ongelma. Ruumis olohuoneesta pitäisi saada piilotettua pian ennen kuin aviomiehen tärkeät vieraat tulevat. Ja sitten mennään! Nautittavaa jännitystä Christien ystäville. 

Gillian Flynnin teos The Grownup on oikeastaan novelli ja sen lukee yhdeltä istumalta. Mukana on Flynnille ominaiseen tapaan vinksahtaneita ihmiskohtaloita ja vikaan menneitä suhteita, kun erilaisia pieniä petoksia tehtaileva nainen päättää ryhtyä ennustajaksi ja kohtaa epätoivoisen asiakkaan. Mutta kuka puhuu totta ja kuka ei? Lue, niin saat tietää. 

Tuomas Juntusen Tuntematon lapsi on koruttoman koskettava kuvaus lapsen kuolemasta. Kirjailija vaimoineen menettää tyttärensä Martan muutaman päivän ikäisenä. He ovat vanhempia ilman lasta, tuntemattoman lapsen lähimmäisiä. Juntunen kuljettaa tarinaa monella eri aikatasolla kertoen tapahtumista ennen ja jälkeen menetyksen. Jotkut asiat ovat liian suuria sanottavaksi ääneen ja silti juuri niistä on tärkeää ja rohkeaa puhua. Kun Martta kuoli, isä lauloi hänelle tuutulaulua. Samaa laulua olen lukemattomat kerrat itse laulanut lapselleni.  

Jälleen Dame Agathan teos, tällä kertaa pääosissa etsiväpariskunta Tommy ja Tuppence. Salomonin tuomio on jännittävä vakoilutarina, jossa selvitetään vakoojan ja murhaajan henkilöllisyyttä pienessä rantakaupungissa sodan aikaan. 

Riikka Pulkkisen uutuudesta Paras mahdollinen maailma löydät arvion täältä.

Joël Dickerin toisesta romaanista Baltimoren sukuhaaran tragedia myöhemmin lisää. 

Tähän väliin luin hieman sotahistoriaa. Miriam Gebhardtin Ja sitten tulivat sotilaat kertoo kaunistelematta siitä millaista saksalaisten naisten elämä oli toisen maailmansodan miehittäjien ja valloittajien käsissä. Siinä missä monia sodan aikaisia julmuuksia on myöhemmin pyydetty anteeksi, on naisten kohtalo jäänyt täysin käsittelemättä. Niin kauan kuin tosiasioita ja esimerkiksi hurjia raiskauslukuja ei tunnusteta, ei traumaa voida myöskään käsitellä. Unohtaa sitä ei tarvitse eikä voi, sillä osa uhreista on vielä elossa. 

Sophie Hannahin uusi Poirot-mysteeri Suljettu arkku tulee myös esitellyksi omassa postauksessaan. 

Nämä kaksi teosta pitää esitellä yhdessä, sillä yhteen ne kuuluvat. Virginia Woolfin Mrs Dalloway on ensimmäisiä kirjoja, joita aikanaan tuoreena kirjallisuudenopiskelijana luin ja siitä saakka sillä on ollut vakiopaikka kirjahyllyssäni. Yhden päivän romaanissa seurapiirirouva Clarissa Dalloway järjestää kutsuja ja kohtaa menneisyytensä samalla kun sotatraumasta kärsivä Septimus Warren Smith elää viimeistä päiväänsä. Tajunnanvirtaa täynnä on tämä hieno moderni klassikko.

Michael Cunningham kirjoitti teoksensa Tunnit vuonna 2000. Romaani liikkuu kolmella aikatasolla ja käsittelee kolmen naisen elämää yhtenä päivänä. 1920-luvulla Virginia Woolf kirjoittaa romaania Mrs Dalloway, jonka työnimenä vielä tuossa vaiheessa on Tunnit. Vuonna 1949 turhautunut kotirouva Laura yrittää pitää itsensä kasassa lukemalla Woolfin teosta. Nykyhetkessä Clarissa Vaughn, lempinimeltään Mrs Dalloway, järjestää kutsuja. Kolme naista, kolme aikatasoa, kolme käännekohtaa elämässä. Ja kaikilla yhdistävänä tekijänä Virginia Woolfin Mrs Dalloway. 

Vuoden viimeinen neljännes on enää edessä ja luettujen teosten määrä ylittänyt kahdeksankymmentä. Pikkuhiljaa pitäisi myös alkaa miettiä mitä ensi vuonna tapahtuu, jatkuuko Lukulaskuri, vai mitä kivaa seuraavaksi keksitään. Tällaisena kokeiluna, vastauksena lukumääriä koskevaan kysymykseen se on täyttänyt paikkansa. Jatko on kuitenkin vielä avoin. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että näistä teosesittelyistä on hyötyä lukijoille. Mietitään ja pohditaan.

Ruuhkavuodet - totta vai tarua

Tulimme poikien kanssa kotiin tänään ennen neljää ruokakasseja raahaten. Lapset käsipesulle ja ruokapöytään, itse purkamaan ostoksia. Samalla astianpesukone päälle ja ohimennen keittiön ja eteisen imurointi. Töitä voisi tehdä lisää ja esikoisen pitää opetella paitsi neljän kertotaulu, myös tekstipätkä aamunavaukseen. Kuopuksen leops-keskustelu onneksi oli jo ja huomenna jäljellä on enää oma kehityskeskustelu, koukkaus postin kautta kotimatkalla ja siitä viikonlopun viettoon. Ai mutta, läheinen on viety sairaalaan. viikonloppusuunnitelmat uusiksi ja matkaan. Milloinkohan mies tulee tänään kotiin? Kuulostaako tutulta te muut kolmenkympin päällä olevat lapsiperheet?

Minusta ruuhkavuodet on paras termi, mitä koskaan on keksitty. Jonkun toisen mielestä sellaisia ei ole olemassakaan. Onko kyseessä vain rennompi elämänasenne, vai eivätkö nämä ihmiset ole koskaan törmänneet sellaiseen kiireeseen, joka monelle kolme-nelikymppiselle on arkipäivää. En tiedä. Mutta sen tiedän, että kun yhdistetään kahden ihmisen työt, useamman lapsen harrastukset, luottamustoimet ja yhdistyshommat sekä vanhenevat vanhemmat sekä isovanhemmat, ollaan aikamoisessa sumpussa. Siinä saattaa heikompia joskus hirvittää.

En yleensä ikinä unohda mitään, sillä teen asiat, vastaan sähköposteihin ja palautan lomakkeet aina samantien ne saatuani. Ei ole muuta mahdollisuutta, muutoin unohtuisivat aivan takuulla. Elän vihkoihin rustaamien listojeni ja kalenterini kanssa tiukassa symbioosissa. Välillä kovalevy kuitenkin täyttyy liian lähelle pintaa ja eräänä päivänä huomasin unohtaneeni kuopuksen hammaslääkärin keskustassa. Mikä lie etiäinen oli, kun katsoin kalenteria kaksikymmentä minuuttia ennen varattua aikaa. Eikä edes myöhästytty kuin kolme minuuttia.

Juttelimme miehen kanssa muutama ilta takaperin siitä mitä tämä arki nyt syksyllä on. On hyvä, että meillä molemmilla riittää töitä niin paljon kuin halutaan ja jaksetaan tehdä. On hyvä, että kalenteriin kirjataan poikien harrastuksia, kaverisynttäreitä, kyläilyjä ja menoja, sillä se kertoo poikien mukavasta kaveripiiristä ja aktiivisesta arjesta. On hyvä, että meillä miehen kanssa on luottamustoimia kodin ja työn ulkopuolella. Ja on hyvä, että on sitä vapaata aikaa kaikkien olla yhdessä. Mutta kyllä välillä uuvuttaa ja väsyttää, kun kalenteri on mustanaan merkintöjä ja huomaa juoksevansa paikasta toiseen. Takaraivossa jyskyttää, kuinka aina voi lukea vähän enemmän, mutta kirjoittaminen vaatii myös vapaata aikaa mielelle. Kukaan ei ole kone, ei varsinkaan luovan työn tekijä. Ja sitten on vielä ne kotityöt. Onneksi meillä käy siivooja.

Vaikka meidän arkemme on täyttä, se on myös tosi hyvää ja onnellista. Ja vaikka säännöllisesti saankin hermoromahduksia kodin siisteydestä, tahroista ovenpielissä ja joka puolella lojuvista leluista, on tämä kuitenkin loppujen lopuksi toimiva paketti. Olen saanut niin hienoja mahdollisuuksia työelämän suhteen, että niiden eteen sitä tekeekin töitä aina kun sopiva rako aukeaa. Luottamustoimet, kuten päiväkodin vahempainyhdistys ja Suomen suurimman ala-asteen vanhempainyhdistyksen varapuheenjohtajan sekä tiedottajan hommat tuovat minulle paljon iloa. Koen monella tapaa saaneeni elämässä niin paljon, että haluan jakaa siitä hyvästä ja tehdä asioita yhteiseksi hyväksi. Mielenkiintoista on muuten myös huomata, kuinka kaikki yhdistysten aktiivit ovat paljon ja vaativia töitä tekeviä supernaisia, ei siellä paljon kotirouvia näy peukaloita pyörittelemässä. Olisiko kuitenkin niin, että kuka tahansa ehtii, jos vain haluaa?

Meidän perheessämme ruuhkavuodet ovat siis mitä suurimmassa määrin käynnissä. Minä en myöskään ajattele niistä negatiivisesti, vaikka perhemanagerin ja metatyön määrä välillä (lue: aika usein) saakin hermon kiristymään. Mutta tällä mennään ja niin kauan kuin kokonaisuus kaikkien perheenjäsenten mielestä on plussalla, ei hätää. Ja niinhän ne sanovat, että näitä vuosia sitä myöhemmin muistelee elämänsä onnellisimpina.

Sitä odotellessa voisin vaikka huikata pojat siivoamaan olohuoneen.

Äidin uudet syysvaatteet

Käytyäni lasten kaappien (lähes kaikki trikoopipot ja sormikkaat kateissa) ohella omaani läpi totesin, että ihan hyvältä näyttää. Syksy tuo yleensä tullessaan halun hankkia yhtä sun toista syksyisissä sävyissä, mutta tällä kertaa vaatekaapin perusasiat ovat kunnossa. Kävin kuitenkin pienellä kierroksella Lindexillä ja haikailtuani ikuisuuden Holly&Whyte-sarjaan v-aukkoisia paitoja, löysin ilokseni tämän neuleen. Farkkujen, nilkkureiden ja huivin kanssa oletettavasti syksyisen pukeutumisen vakiokamaa.

Tässä hissiotos eräältä päivältä, kun päällä oli neuleen lisäksi kulutetut mustat farkut. Pää on sattuneesta syystä rajattu pois kuvasta.

Aivan uusi tuttavuus tälle syksylle on puolestaan Nosh. En ole koskaan viehättynyt merkin lastenvaatteista, mutta nyt naistenmallistossa oli sitä jotain, johon silmäni iskin. Mietin jonkin aikaa, kunnes tilasin vaatteita sovitettavaksi. Kaikki olivat oikein hyviä ja kokoaan vastaavia. 

Tällä mekolla tulen menemään monena aamuna toimistolle, pariksi vaan paksut sukkahousut ja neuletakki. Niskassa on kivana yksityiskohtana vetoketju ja tuo oranssin sävy on taatusti ensimmäistä kertaa vierailemassa vaatekaapissani.

Paritin tämän mekon yhdessä Lindexin pilkullisen jakun, mustien sukkahousujen ja Wondersin sinisten ballerinojen kanssa viikonloppuna, kun oltiin katsomassa Shrekiä. 

Noshin a-linjainen farkkua mukaileva hame on paksu ja erittäin mukava päällä. Mitta peittää polvet.

Ja tämä erehdyttävästi yöpaitaa muistuttava pitkähelmainen pusero on taas yksi lisä raitakokoelmaani. Näyttää päällä huomattavasti paremmalta kuin henkarissa.

Tässä tuo Noshin hame yhdessä Lindexiltä aikoja sitten ostamani ja paljon käyttämäni pellavapaidan kanssa. Jalassa Wondersit, kaulassa BeckSöndergaard, olalla Vuitton. Kuten aina.

Sitten enää muutamat paksut mustat sukkahousut ostoslistalle ja meikäläinen on valmis viileneviin säihin. Lapsille pitäisi vielä paikallistaa ne pipot...

Lastenkirjasuositus: Sanna Pelliccioni ja Onni-poika

Sanna Pelliccionin kirjoittamat ja kuvittamat Onni-poika -kirjat ovat kulkeneet matkassamme niin kauan kuin olemme lapsiperhe olleet. Pelliccionilta on juuri ilmestynyt uusi kirja Onni-poika menee eskariin ja sen esittelyn yhteydessä päätin tutustuttaa teidät muutenkin tähän hienoon lastenkirjallisuuteen.

Pelliccionin kirjasarjassa seurataan Onni-pojan kasvua ja kehitystä. Ensimmäinen kirja Onni-pojan puuhakas päivä esittelee meille taaperon, mutta uusimmassa kirjassa Onni menee jo esikouluun. 

Sarjan kirjat pureutuvat moniin lapsen elämän suuriin muutoksiin kuten päiväkodin aloittamiseen ja pikkusisaruksen syntymään. Hienoa sarjassa on se, että lukijoiden kasvaessa myös sarjan päähenkilö kasvaa. Hän saa paitsi pikkuveljen, käy yökylässä mummolassa ja matkustaa. Myös uhmaikää käsitellään, kun Onni-poika tahtoo kaiken. 

Lapsilukija oppii teosten myötä tärkeistä asioista, kuten kierrättämisestä ja monikulttuurisuudesta ja kirjojen henkilökattaus onkin ilahduttavan monimuotoinen. Onnin ystävät ovat tyttöjä, poikia, maahanmuuttajataustaisia, kaikkea mahdollista. Nykyhetkessä puolestaan ollaan kiinni, kun Onni-poika tahtoo pelata. Ja siinä missä ensimmäisten kirjojen teksti on suurta ja sitä on sivuilla vain muutama lause, kasvaa teksin määrä myös sarjan edetessä. Näitä omat lapseni myös lukivat itse ensimmäisinä kirjoina opittuaan lukemaan. 

Uusin teos kantaa siis nimeä Onni-poika menee eskariin. Taas ollaan uudenlaisen elämänvaiheen kynnyksellä ja kovin sopivasti oman kuopukseni samanlaisen suuren kasvuhetken kanssa yhtä aikaa. Uusin kirja on samaa varmaa laatua ja käsittelee hienovaraisesti esikoulun alkamisen herättämiä tunteita, jännitystä uuden edessä ja tutustumista sekä ystävystymistä uudessa ryhmässä. Luimme kirjan heti sen saatuamme ja luemme vielä monta monta kertaa uudelleen. 

Me olemme lukeneet Pelliccionin kirjoja paljon ja ostaneet jokaisen omaksi heti niiden ilmestyttyä. Olen sarjan ja tekijänsä suuri fani, sillä näin oivaltavaa, mielenkiintoista ja ajassa kiinni olevaa lastenkirjallisuutta ei valitettavasti ihan joka kulman takaa tule vastaan. Myös värikäs kuvitus on ilahduttava olkoonkin, että lapsiani jaksaa kirjasta toiseen ihmetyttää yksi asia. Miksi Onnille ei kasva tukka? Jokainen meistä on yksilöllinen ja juuri hyvä sellaisena kuin on, selitin. Näin saatiin päähenkilön hiuksistakin oiva aasinsilta arvokasvatukseen, iso peukku!

Onni-poika menee eskariin saatu arvostelukappaleena Minerva Kustannukselta. 

"Ei kuulu sulle pätkääkään!"

Juuri äsken julkaistiin aivan loistava video, jolla Marja Hintikka ja Rakel Liekki ottavat kantaa naisen oikeuteen säilyttää yksityisyytensä. Nainenhan on vähän turhan usein vapaata riistaa silloin, kun hän ei ole raskaana, on raskaana, ei ole äiti, on äiti, on kerryttänyt pari kesäkiloa vyötärölle ja tätä rataa. Lasten hankkiminen tai hankkimatta jättäminen, äitiyden ajankohta, lapsiluku tai naisen vartalo voidaan nostaa kahvipöytäkeskusteluun koska tahansa ja asiasta huomauttaminen koetaan turhana närkästymisenä. "Hyvällähän minä vain kysyin", eikö vaan?

Kannattaa katsoa tuo pätkä. Itse olen kuullut monenlaisia helmiä aiheeseen liittyen ja ajattelin jakaa ne teidänkin kanssanne:

- Etkö sä sitten oikeasti halunnutkaan tätä vauvaa? 

(Olin juuri kertonut, että mielestäni sanonta "päivääkään en vaihtaisi pois" on epätodellista ja turhanpäiväistä äitiyden kaunistelua, jossa ei uskalleta sanoa ääneen sitä tosiseikkaa, että välillä on ihan paskaa. Ja että vaihtaisin itse niin monta päivää pois että sekoan laskuissa.)

- Miksi sinä et hymyile, etkö ole onnellinen raskaudestasi? 

(Odottavan äidin pitää ehkä hymyillä nonstop, mutta minä saatoin olla omissa ajatuksissani juuri sillä hetkellä tai yksinkertaisesti vain väsynyt.)

- Voi kun vauva pysyisi vatsassa vielä tammikuulle. Voi kun vauva ei syntyisi joulukuussa. Voi harmi, että sattuikin tulemaan loppuvuoden poika. Lapsi raukka, mutta kyllä se siitä, ei kaikilla joulukuussa syntyneillä ole ongelmia. Voi harmi, kun se ei pääse baariin tai saa ajokorttia silloin kuin alkuvuodesta syntyneet kaverit. 

(Harmi tosiaan, että meille on tulossa lapsi.)

- Onneksi teillä on sentään toinen lapsista syntynyt tammikuussa.

(Tämä kasvatusalan ammattilaisen lausahdus on ehkä suosikkini kaikista.)

- Sulla on niin pieni maha, kasvaakohan se vauva lainkaan? Sulla on niin iso maha, onko siellä kaksoset? 

(Kuten tiedätte, koskaan ei ole hyvin.)

- Milloin teille tulee lapsi? Milloin teille tulee toinen lapsi? Ei kai teille enää kolmatta lasta tule?

(Niin tai näin, teit aina väärin päin.) 

- Ja vielä klassikko: no kyllä kai te  nyt sen tytön vielä teette. 

Onneksi ylivoimaisesti suurin osa ihmisistä on hienotunteisia eikä puutu toisten yksityisasioihin. Sillä niitä nämä ovat, asioita, joista puhutaan puolison, perheen tai ystävien kanssa. Ja vaikka juuri minä olenkin hyvin avoin kaikesta tästä, voi joku toinen ahdistua pahemman kerran joutuessaan vastailemaan uteluihin. Eli mitä jos mietitään toisenkin kerran ennen kuin onnitellaan odotuksesta siellä työpaikan käytävällä kohdatessa. 

Shrek-musikaalia katsomassa

Tänään kävimme katsomassa Helsingin Kaupunginteatterin musikaalin Shrek. 

Kaupunginteatterin ollessa remontissa on näytännöt siirretty Linnanmäen Peacock-teatteriin. Menimme tarkoituksella tuntia ennen esityksen alkua, että pojat ehtisivät käydä parissa laitteessa. Kenellekään ei kuitenkaan tullut mieleen katsoa Linnanmäen aikatauluja ja varmistaa, että laitteet ovat auki. Eivät olleet.

Sen sijaan otettiinkin vähän kuvia, kun odoteltiin isoäitiä saapuvaksi. 

Esitys oli todella hyvä, me kaikki tykkäsimme kovasti! En ole vähään aikaan kuullut yhtä hienoa lauluääntä kuin mitä pääosien esittäjillä Petrus Kähkösellä ja Anna-Maija Tuokolla on. Eivätkä muutkaan kauas jääneet. Tuttu juoni, vauhdikas näyttämösovitus ja hyvät näyttelijät tarjosivat mukavan iltapäivän.

Homma viimeisteltiin pitsoilla ja viinillä. Sen jälkeen oli hyvä tulla kotiin katsomaan Avaraa luontoa.