Se pieni ero

Järjettömän huonot kuvat, marraskuun valo kun on yhtä kuin ei valoa. Mutta asiaan.

Kukilla.

Ilman kukkia.

What a difference some flowers make.

"No mutta kai te vielä tytön teette!"

Joka vuosi tässä vaiheessa minulle iskee määrittelemätön hormonihäiriö nimeltään vauvakuume. Tätä on jatkunut siitä saakka, kun kuopus oli vähän vajaa vuoden vanha ja ymmärsin, että meille ei enää tule vauvaa, tämä on nyt tässä. Kaikkein hulluinta asiassa on se, että me emme ole koskaan kahta lasta enempää toivoneet.

Esikoisen vauvavuoden alku oli haastava. Kun kuopus syntyi ja viikot kuluivat lapsen yhä nukkuessa mielettömiä yö- ja päiväunia, totesin eräänä päivänä ymmärtäväni miksi ihmiset hankkivat paljon lapsia. Se väsymys esikoisen vauvavuotena ja osin sen jälkeenkin oli niin totaalista, että se vei terän kaikelta olemiselta. Kun kuopus oli puolivuotias, alkoi liikkua ja lopetti veljensä jalanjäljissä nukkumishommat, ei se enää haitannutkaan mitään. Pikkuvauvavaihe alkoi olla ohitse, me tiesimme miten unikoulua pitää ja mikä tärkeintä, emme ahdistuneet asiasta. Hänhän oli jo nukkunut ensimmäiset kuusi kuukautta kuin mallioppilas konsanaan ja eräänkin kerran minä vain tuijotin lattialle nukahtanutta kuopustani. Että se ei olekaan urbaanilegendaa, vauvat voivat tosiaan nukahtaa sitteriin tai lelukaaren alle viltille. Esikoisen kokonaisunimäärät alle kahdeksankuisena saattoivat jäädä kymmeneen tuntiin per vuorokausi, ihan näin vertailun vuoksi.

Minä siis ymmärsin miksi ihmiset haluavat aina vaan lisää vauvoja ja sitä vauva-ajan ihanuutta. Siinä missä esikoisen kanssa elämä helpottuessaan vain parani lapsen kasvaessa, itkin eräänä iltana suuria kyyneleitä nukkuva, paria päivää vajaa yksivuotias kuopus sylissäni. Minä tiesin, että tämä on nyt tässä, me emme enää tätä vauvaihanuutta tule kokemaan. Ja siitä lähtien, joka vuosi, minä haikailen samaan aikaan vuodesta. Alan miettiä vauvoja ja nimiä jotka nyt jäävät käyttämättä (ainakin kymmenelle pojalle riittäisi kevyesti mahtinimet ja yhdelle tytöllekin pinnistettäessä!), mietin millainen kolmas lapsemme olisi ja miten ihanaa olisi päästä taas ostamaan pikkuisia vaatteita. Suukottaa pehmeää poskea ja valvoa aamuyöllä toisen ollessa nälkäinen ja boksin suoltaessa sinne tallennettuja sisustus- ja muita hömppäohjelmia. Olla hereillä valonkajossa muun maailman nukkuessa ulkopuolella, vauvan valvoessa sylissäni tapittaen minua tyynenä, syöden välillä vähän ja katsellen sitten vähän lisää. Esikoisen vauva-aikana olin aivan ranteet auki valvomisesta, vaikka lapsi itse oli rauhallinen kuin mikä, häntä ei vain nukuttanut. Kuopuksen tehdessä ajoittain samaa nautin siitä hiljaisesta hetkestä ja lämpimästä pallerosta sylissäni. Hän nimittäin valvoi ihan muutamia öitä ihan pienenä, yleensä unta riitti yhdellä tai kahdella syömisellä illasta aamuun.

On kuitenkin ollut alusta lähtien selvää, että meille ei kahta lasta enempää tule. Mikäpä siinä, kyllähän minä ottaisin meille vaikka viisi upeaa nuorta tyyppiä istumaan yhteisen ruokapöydän ääreen, mutta sitä ennen ne tyypit pitäisi saada kasvatettua vauvoista lasten kautta aikuisiksi. Ja siihen se tyssää, minun riittävyyteeni. Minusta riittää näille kahdelle, minulla on kaksi kättä ja kaksi polvea joilla istua sylissä. Kaksi kainaloa, joihin käpertyä kuuntelemaan satua. Haluan antaa lapsilleni kaiken mahdollisen hyvän ja kauniin maailmassa, mutta minä en ole superihminen tai superäiti. Olen aivan tavallinen, ajoittain paljon omaa aikaa ja rauhaa kaipaava, herkästi hermostuva ja tunteensa näyttävä normimutsi. Minä tiedän, että useamman lapsen kanssa uupuisin, en jaksaisi olla läsnä. Minusta riittää kahdelle ja on viisautta lopettaa siihen, kun ehkä vielä salaa haaveilee yhdestä. Ainakin näin joulun alla.

Myös fyysiset seikat puhuvat sitä vastaan, että meille tulisi vielä yksi lapsi. Ensin se raskauden aikaansaaminen, sitten hirvittävä invalidisoiva oksentaminen. En myöskään voi enää fyysisesti turvallisesti olla raskaana kolmatta kertaa. Että sinällään tämä on selvä peli ja voin huokaista helpotuksesta. Ilman näitä tosiseikkoja kuka tietää, jos jonakin päivänä tässä mielenhäiriösäni päättäisinkin jotain.

Jokainen vasta-avioitunut pari on varmasti törmännyt kysymykseen siitä milloin niitä lapsia oikein tulee ja tuleeko niitä ja miksi ei tulisi ja tätä rataa. Ja kun on saanut sen yhden lapsen ja huokaa helpotuksesta huomaa olleensa täysin väärässä. Täytyyhän sitä nyt sisarus lapselle saada hyvänen aika, kai te nyt äkkiä teette toisen lapsen. Pieni ikäero on hyvä, pieni ikäero on huono. Iso ikäero on hyvä, iso ikäero on huono. Joka toisella vastaantulijalla tuntuu olevan mielipide siitä millainen teidän perheenne oikein kuuluisi olla. 

Arvaatteko jo mihin kysymykseen meillä on poikien syntymän ja kasvun myötä vastailtu. Aivan oikein, meidän perheessämme on vakava puutos. Meiltä puuttuu tyttölapsi. Tämä menee vähän samaan sarjaan sen kanssa mitä sain kuulla odottaessani kuopusta syntyväksi joulukuussa. Lapsi parka, oli yleinen arvio tilanteesta. Nyt meillä on vajaus, meillä on selkeä puute, sillä meillä on vain kaksi poikaa. Kolmas olisi sitten se tyttö, odottakaa vain kärsivällisesti ja jaksakaa yrittää.

En jaksa enää edes yllättyä, saati sitten pahastua. Totean vain, että meillä on kaksi täydellistä poikaa, meillä on kaikki mistä ikinä uskalsimme haaveilla. Ja lisään vähän pilke silmäkulmassa vettä myllyyn toteamalla, että jos kolmatta odottaisimme toivoisin hänenkin ehdottomasti olevan poika. Oikeasti olen sukupuolen toivomista vastaan, mutta se nyt on jo toinen seikka.

Meillä on hyvä näin, sillä saimme jotain niin mieletöntä etten olisi voinut ikinä kuvitellakaan. Saimme kaksi lasta. Meidän perheemme on koossa ja juuri sellainen kuin sen pitää olla.

Parin viikon kuluttua kuopus täyttää neljä vuotta ja minun vuotuinen sekoamiseni on taas ohitse. Sitten eletään kymmenen-yksitoista kuukautta jälleen rauhallista ja tyytyväistä eloa nelihenkisenä perheenä, kunnes se alkaa taas. Onnea on kärsivällinen mies.

Tämän kirjoituksen kuvat ovat poikien tämän syksyn eskari- ja päiväkotikuvauksen koevedoksia. Suosittelen kaikille lämpimästi Kuvamuistoa kuvaajaksi!

Täyttä juhlaa koko viikonloppu

Viime perjantaina siskoni miehineen tuli pikkupoikien lastenvahdeiksi ja me miehen kanssa pääsimme teatteriin. Olimme työn kautta buukanneet liput tähän kovasti kehuttuun Kansallisteatterin näytelmään, ohjelmassa siis oli reilut kolme tuntia venäläistä mielenmaisemaa Vanja-enon myötä. 

Olin ensin hieman skeptinen paikkojen suhteen, sillä huononäköisenä parvipaikat eivät ole ne parhaat. Yllätyksekseni näkymä oli kuitenkin varsin kelvollinen ja näin tarpeeksi hyvin näyttämölle saakka. Nuorempana jätin kerran vahingossa silmälasit kotiin mennessäni leffaan. Kivenpyörittäjän kylä oli pelkkää sumeaa mössöä sen pari tuntia ja katsoin elokuvan myöhemmin uudelleen videolta. Kerran taas Kansallisteatterissa paikkani oli ihan permannon takaosassa, näytelmä huono ja edessäni pylväs. Ei niitä parhaita kulttuurikokemuksia kumpikaan! 

Tämä sen sijaan oli aivan erinomainen tulkinta yhdestä näytelmäkirjallisuuden klassikoista. Tuhlattu elämä, Tsehoville niin tyypillinen aihe, heräsi eloon taitavien näytelmäsuoritusten myötä. Pidin myös siitä ettei tulkinta ollut turhan koominen, kulkeehan näytelmän pohjavire hyvinkin traagisia latuja. Huikean hieno, erityispisteet lavastuksesta. Menkää ihmeessä katsomaan. Ja nimenomaan Kansalliseen, sillä Kaupunginteatterin repertuaarissa menee parhaillaan sama näytelmä huimasti huonommilla arvosteluilla.

Lauantaina meillä oli kahdet juhlat, joihin lasten kanssa menimme. Ensin juhlimme esikoisen eskarikaveria ja kun juhliin oli kutsuttu myös kuopus, olin minäkin mukana. Kuopukselle on vielä vähän turhan jännittävää olla yksin kyläilemässä, joten hengailin mukana. Onneksi esikoisen kavereiden vanhemmat ovat kaikki todella mukavia tyyppejä, joten mikäs siinä oli minunkin ollessa.

Suoraan ensimmäisistä juhlista lähdimme onnittelemaan kuopuksen kummitädin tytärtä. Jälleen kerran erittäin mukava parituntinen ja hienot juhlat seitsemän vuotta täyttävän tyttösen kunniaksi. Viihdyimme kaikki oikein hyvin, kunnes oli aika lähteä kotia kohti katsomaan miten flunssan vuorostaan napannut mies voi. 

Sitten koitti sunnuntai ja isänpäivä. Esikoinen oli todella nähnyt vaivaa isänsä eteen jo aikaisemmin viikolla, kun hän oli päiväkodissa taiteillun kortin lisäksi halunnut koota oman lahjansa vanhoista valokuvista. Aamulla lapsi halusi vielä askarrella onnitteluviirin isänsä juhlapäivän kunniaksi, minun tehtäväkseni jäi nitoa paperit kiinni nauhaan ja solmia nauha valaisimeen.

Muistamisia oli jos jonkinlaisia, kun yhdeksältä vihdoin päästin lapset herättämään isänsä. 

Myös kuopus teki oman lisälahjansa ja kirjoitti kuoreen saajan nimen hienosti. Piirustus sisällä esitti kuulema kirkontornia, go figure.

Lahjasaalis käsitti korttien lisäksi uuden lompakon. Tänä vuonna isänpäivälahjan hankinta oli harvinaisen helppoa, kun mies muutama viikko takaperin harmitteli lompakkonsa alkavan hajota käytössä.

Ja tässä se esikoisen ideoima lisälahja. Hän valitsi vauvakuviaan ja kirjoitti niiden yhteyteen kortin. "Synnyin isin vieressä, näin minä synnyin. Olet ihana." Nämä paketoitiin huolellisesti. Mikä ihana hyväsydäminen ajattelevainen lapsi. <3

Muuten isänpäivään mahtui futistreenejä ja flunssaisen sankarin parantelua sohvalla. Ja paljon halauksia ja suukkoja!

Synttärisuunnitelmat selkiytyy

Kuopuksen neljättä syntymäpäivää juhlitaan ihan sinä oikeana päivänä, 9.12. Yhdessä sankarin kanssa mietimme keitä päiväkotiryhmästä tuttuja kavereita kutsutaan ja lähimmät ovat nyt saaneet kutsut sähköpostitse. Poikien päiväkodissa on hyvä käytäntö, kaikki synttäri- ja kaverikutsut kulkevat vanhempien kautta sähköpostin välityksellä. Kuusi kaveria tulee iltapäivällä meille puoleksitoista tunniksi ja vanhemmat saavat halutessaan mieluusti jäädä mukaan kahvittelemaan.

Nyt on kutsut siis lähetetty, kaikenlaista Batman-teemaista kattaustarviketta hankittu ja toissapäivänä sain ostettua myös mustavalkoisiin raidallisiin lahjapusseihin sujautettavat ongintapalkinnot. Mies lupasi pitää huolta muusta ohjelmasta syömisen ja lahjojen avaamisen lisäksi. Esikoisen viimevuotisilla legosynttäreillä välillä villiksi äitynyt meno rauhoittui, kun kaikki tulivat pöydän ympärille värittämään valmiiksi printattuja kuvia. Tämä voisi toimia myös näillä nelivuotiailla. Myös Batman-kakku on tilattuna, pikkufanille sen tekee serkkuni avovaimo ja muuten tarjolle laitettaneen popcornia, mehua ja vaikkapa vihannestikkuja.

Väreihin sopivia ilmapalloja löytyi vain viidenkymmenen kappaleen pakkauksissa. Näitä käytetään varmaan vielä ipanoiden täysi-ikäistyessä...

Koska nyt ensimmäistä kertaa kuopuksella on omat varsinaiset kaverisynttärinsä ja poikien juhlapäivien väliin jää vain kuukausi, olen päättänyt yhdistää sukulaisille ja kummeille pidettävät juhlat. Kutsumme joulun välipäivinä kaikki kummit ja läheiset juhlistamaan molempia sankareita yhtä aikaa ja näin saadaan lyötyä pari kärpästä yhdellä iskulla. Näille yhteissynttäreille tein omavaltaisesti valinnan kattaustarvikkeista ja pöllöjutuilla mennään. Tässä on selkeä nostalginen ajatus takana, olemme kutsuneet poikiamme vauvasta saakka omiksi pöllönpoikasiksemme. Kun myös kutsukortteihin löytyi pöllöaihetta, klikkasin nämä kattaustarvikkeet tulemaan. 

Muutenhan tuolloin on vielä kaikki joulukoristeet kuusta myöten paikoillaan, mutta vähän jotain yhteneväistä kuitenkin kattaukseen ja kakunkoristeluun. Kakku tilataan leipomosta ja muuten tarjolle laitetaan kaikenlaista suolaista ja makeaa. Kukat käyn myös hakemassa, ajattelin ison harsokukkakimpun olevan aika viehättävä valinta tarjoilupöytään. Ohjelmana yhdessäolo, herkuttelu, leikkiminen ja tietysti yhteensä yhdentoista kynttilän puhaltaminen. 

Tammikuun puolivälissä on sitten esikoisen varsinaisen syntymäpäivän vuoro. Tänä vuonna olemme päätyneet ulkoistamaan hänen juhlansa, sillä kutsuttavia on jo sen verran paljon. Laskeskelimme alustavasti, että eskarikavereista ja pihaleikeistä tulee omat lapset mukaanluettuina pyöreät 15 kutsuttavaa ja sitä määrää on jo hieman haastavaa mahduttaa pöytämme ääreen. En myöskään halua kieltää lasta kutsumasta hänelle tärkeitä ihmisiä juhliinsa, sillä nämä kaikki ovat tosiaan hänen ystäviään. Niinpä esikoista juhlitaan tällä kertaa Kansallismuseossa synttäripäivää seuraavana viikonloppuna. 

Opas ottaa lapset vastaan ja vie heidät tunnin mittaiselle kierrokselle etsimään karhun piilottamaa aarretta. Siitä siirrytään museon kahvilaan syömään synttäriherkkuja ja avaamaan lahjoja. Laskimme miehen kanssa, että kustannukset tulevat suunnilleen samoiksi järjestetään juhla sitten kotona tai tuolla samalla kun vaiva on meille minimaalinen verrattuna kotisynttäreihin. Päätöksessä valita juuri museosynttärit painoi myös se, että lapset ovat kierroksella tosiaan viettämässä aikaa yhdessä. Katselimme erilaisia Hoplop- tai Snadistadi-juhlia, mutta ne menevät niin helposti siihen, että jokainen juoksee ja riehuu eri puolilla huvipuistoa. Myös Sea Lifen synttäripaketti oli todella mielenkiintoinen, mutta me päädyimme kuitenkin museoon. 

Varsinaisina juhlapäivinä annetaan tietysti lahjat aamulla ja pidetään jätskikestit iltapäivällä. Tämä on jo perinne. 

Uusia kuvia lastenhuoneista

Muutama uusi kuva poikien huoneista kauniin syksyisen valon myötä ja miehen siivousurakan jälkeen.

Esikoisen valtakuntaan on pääsy vain valituilla.

Seuraavaksi poikien huoneissa alkaa liitutauluprojekti, maalikin on jo ostettu. Molemmat kundit saavat huoneisiinsa seinään maalatut liitutaulut ja olen yrittänyt etsiä jotain sopivaa listaa taulualueen alareunaan, jolle laittaa ne liidut. Vielä ei ole tärpännyt, huikatkaa jos keksitte millainen voisi toimia.

Tuliaisia Lontoosta

Palataan vielä hetkeksi Lontooseen ja kurkataan, että mitä kaikkea me sieltä sitten raahattiin kotiin? Aika vähän mitään, vaikka sen verran epätasapainoisesti olin onnistunut laukut pakkaamaan, että päädyin Norwegianin itsepalvelupisteellä aukomaan ylikiloista laukkua ja napsimaan sieltä kamaa käsimatkatavaroihin. Se kevyempi laukku kun oli todella viisaasti tietysti jo skannattu hihnalle ja lähtenyt matkaan kohti ruumaa. 

Mutta aloittaaksemme lasten tuomisista, tärkeimmät näette tässä. Pumba on esikoisen valinta ja kuopukselle toimme teatterista oman Timonin. Se olikin nappivalinta, sillä lapsi rakastui nelisormimangustiinsa ja nukkuu sen kanssa joka yö.

Ja legoja, mitäs muutakaan.

Esikoinen oli jo pitkään toivonut omaa lompakkoa ja tällainen rahakukkaro löytyi Cath Kidstonilta. 

Ja kun esikoinen sai lompakon sekä jotain iPad-pelaamiseen liittyviä härpäkkeitä, sai kuopus Lentsikat-lelun ja kirjan. 

Esikoisen äiti puolestaan sai esikoiselle kauniin uuden pipon ja raidallisen kauluspaidan. Mietin mielessäni ostaessani paitaa Gapin alesta, että kuosi on aivan samanlainen kuin esikoisen vastaavassa RL:n paidassa, mutta hintaa kaksi kolmasosaa vähemmän. Johtuneeko puuttuvasta ratsastajalogosta rinnassa...No piposta se sitten puolestaan löytyy.

Miehen ainoa ostos näkyy tässä. Fani on fani, vaikka mitä tapahtuisi1

Minä puolestani löysin Selfridgesin jouluosaston. Ja nämä pallot, jotka sai valita mustasta ja valkoisesta vaihtoehdosta omalla tekstillä ja kirjaimet painettiin siinä odotellessa palloihin. Posliiniset joulupallot ovat minun aarteeni, en taida raaskia antaa niitä poikien omiin kuusiin lainkaan. Kotimatkankin ne taittoivat huiviin käärittynä laukussa. 

Tämä puolestaan on ihan ehtaa muovia, mutta kivalla kuviolla ja sopii meidän punaisen ja kullan sävyttämään joulunaikaan. 

Itselleni ostin kaksi pokkaria. Nyt leffassakin pyörivästä Gone Girl -jännäristä epäilen nauttivani enemmän kirjoitettuna kuin kuvitettuna ja Louisa M. Alcottiin kirja Good Wives taas on jäänyt lukematta. Jälkimmäinen seikka sinänsä on melko hämmentävä ottaen huomioon, että Pikku Naisia on yksi suosikkikirjoistani ja olen lapsena ja nuorena lukenut sen valehtelematta kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja. Tuo Good Wives on suomeksi Viimevuotiset ystävämme.

Dermalogicat olivat rapiat puolet siitä hintatasosta, millä niitä Suomessa myydään. Ja kun ne purkinpohjat näkyivät useammassakin tuotteessa jo, ostin uudet matkalta. 

Heräteostosten kategoriaan puolestaan menee tämä philosophyn huulirasva. En tiedä olenko koskaan kertonut, että olen huulirasva-addikti. Parasta saa tässä tapauksessa marketista ja sinistä Labelloa löytyy tällä hetkellä niin makuuhuoneesta, keittiöstä kuin myös käsilaukusta. Vielä ei ole voittajaa löytynyt, ehkä tämä olisi sellainen?

Niin ja se Gap, siellähän sattui olemaan alennusmyynnit parhaillaan menossa ja aletuotteista otettiin vielä kaksikymmentä prosenttia pois. Uusin siis perusvaatevalikoimaa ihan töitäkin ajatellen. Mitään kovin erikoista en töihin tarvitse, mutta siistiä toki kuitenkin. Kotimatkalle laukkuun pakattiin siis kolme trikoopaitaa, harmaa-valkoraitainen sekä sini-valkoraitainen trikoinen hame, trikoomekko, yksi hameen kanssa käytettävä pusero, harmaa neule ja samanvärinen neuletakki. Kaikkien hinnat olivat 2,99-19,99 kappaleelta ja tosiaan sen parikymmentä prosenttia vielä lisäalennusta. Ei tullut kassillinen uutta puettavaa kalliiksi.