sunnuntai 5. elokuuta 2018

Kun äidin oma aika ei enää tuntunutkaan tarpeelliselta



Viime kesänä iloitsin siitä, että olin saanut olla kahteen otteeseen yön yli yksinäni kotona. Olen jo vuosia tunnistanut tarpeeni saada aikaa itsekseni ja nuo hetket perheen miesten ollessa muualla olivat todella tärkeitä. En tehnyt mitään ihmeellistä, kunhan siivosin, nukuin ja luin rauhassa ja hiljaisuudessa. Tänä kesänä sama toistui, kun mies pakkasi kundit auton takapenkille ja hurautti kesäiseen Itä-Suomeen minun sukuni kesäjuhlille. Itse olin töissä, eli jäin kotiin. Omaa aikaa, jee! Vai jee?

Se toinen vaihtoehto. Olo oli nimittäin hyvin erilainen kuin viime kesänä. Tapasin ystäväni ja kävimme Stockan katolla sushilla vaihtamassa kuulumisia. Kävin kaupassa, pesin pari koneellista pyykkiä ja nukuin päiväunet, kaikki arkivapaan mahdollistamia juttuja. Illalla katselin televisiota ja luin kirjaa. Jotain puuttui. Huomasin etten nauti yksinolemisesta samalla tavalla kuin oletin nauttivani.

Syy on toki hyvin ilmeinen, olihan koko kesäkin eronnut aikaisemmista radikaalisti mitä työntekoon tulee. Aikaisemmin olin jo monta vuotta lomaillut lasten kanssa juhannuksesta koulujen alkuun asti. Olin myös tehnyt töitä joustavin työajoin ja paikoin, olin yksinkertaisesti ollut paljon enemmän kotona. Nyt olen ollut koko kesän töissä ja vapaapäivätkin sattuvat monesti erikseen yhden selkeän viikonlopun sijaan. Koko heinäkuu oli miehen ja lasten lomakuukausi, minä aina lähdin ja taas palasin sen mukaan miten vuoroni kullakin viikolla menivät. Ja siinä minä sitten istuin heidän lähdettyään useammaksi yöksi pois ja mietin, että tulkaa takaisin. Vaikka oli jätskiä ja mansikoitakin!



Oli pysäyttävää huomata, että olen selkeästi ollut liian vähän aikaa perheeni kanssa menneinä viikkoina. Roolimme olivat kääntyneet ympäri miehen kanssa, hän oli varmastikin tottunut olemaan kanssamme vähemmän kuin vuosien saatossa paljon aikaa poikien kanssa viettänyt minä. Joka tapauksessa oli kurja olo, yksinäinenkin, kun hiljaisessa kodissa hurisi vain viilennyslaite. Kolme päivää ja kaksi yötä ilman perhettä tuntui aivan liialliselta, en minä sitä tarvitse vaan päinvastoin!

Kyllä se siitä sitten lähti sujumaan, kun työt taas vapaapäivän jälkeen jatkuivat. Ja kyllähän tämä kesä on kokonaisuudessaan kertonut myös suuremmasta muutoksesta arjessamme. Tänä kesänä pojat ovat entistä enemmän huidelleet omissa menoissaan kavereiden kanssa, kotona käydään välillä vain kääntymässä. Elämässä alkaa olla aikaa itselle ja miehelle paljon enemmän kuin ennen. Ja täällä minä sitten huutelen, että tulkaa kotiin lapset, katsotaan vaikka leffa! Kiteyttää tämän äitihomman aika napakasti sanoisin.


2 kommenttia:

  1. Ihanaa, omaa aikaa! :) Ja silti se ei olekaan sitä, ymmärrän tuntemuksesi. Näin tänään sinut, tunnistin mutta en uskaltanut tulla sanomaan moi. Olin naperoideni kanssa piirustuspöydän ja Kunnas-kirjojen äärellä ennen lounasaikaa. Poikani (3 v) seuraili sinua katseellaan ja sanoi, että onpa tuolla tädillä nätti paita (tykkäsi erityisesti hihahärpäkkeistä) ja kiva ääni, ihan kuin äidillä. Lainattiin yksi kirja, vaikka meillä on se jo kotihyllyssä, se oli tärkeä juttu, koska poika haluaa opetella lukemaan iltasadun siskolleen. Terkuin Mumm (saattanet tunnistaa toisaalta)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ensi kerralla tule ehdottomasti nykäisemään vaikka niistä hiharöyhelöistä! Se lainaaminen onkin monelle tosi jännä kokemus, meilläkin on lainattu monta kertaa jo kotoa löytyviä kirjoja ihan lainaamisen ilosta.

      Poista