Äiti lähtee opiskelemaan - Ouluun

Niin, siinä se otsikossa jo tulikin. Uusin lisäys meidän perheemme arkikuvioihin, luonnollinen jatko kaksi vuotta sitten aloittamalleni projektille uran uudelleensuuntaamiseksi. 

Ensin oli aika tarkalleen kaksi vuotta sitten päättäväinen mieli ja suunnitelma siitä, että jotain tarttis tehdä. Ja kun päätän jotain, sen myös toteutan, ei ole tapanani jäädä jahkailemaan ja voivottelemaan epätoivottuun tilanteeseen. Kahden vuoden aikaikkunakin antoi joustoa, kaiken ei tarvitsisi tapahtua samalla sekunnilla ja lapset ehtisivät kasvaa. Jo samana syksynä huomasin urakoivani kirjoitushommia, kaikki lähti käyntiin nopeammin kuin uskalsin toivoa. 

Vuotta myöhemmin aloitin informaatiotutkimuksen opiskelun. Perusopinnoista tuli puhdas viitosten rivi ja koko opiskelu tuntui ihanalta omalta harrastukselta, erittäin motivoivalta ja kiinnostavalta. Ja viimeisimpänä olen toukokuusta saakka tehnyt töitä kirjastossa. Aikamoiset kaksi vuotta. Mutta olen minä tehnyt töitäkin, paljon ja usein. Ajoittain koko ajan, joskus vähemmän ja tarkoituksella aikaa perheelle antaen. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että hukun töihin. Elän kalenterin ja kahden erilaisen to do -listan kanssa, mutta tiedän sitä jatkuvan vain ensi kuuhun saakka. Sitten helpottaa, kun kaikki jo ennen kirjastotyötä sovitut jutut on tehty. Positiivinen ongelma, kun kaikki työ on vaan niin kivaa ja inspiroivaa. 

Että samaan kaaokseen menee tämä yksi Oulukin. Eikä siinä lähtemisessä noin ylipäätään mitään ihmeellistä olisi, ellei koko perhe oltaisi tiukasti juurruttu tänne etelään meren rannalle ja ellei meidän koko elämämme olisi täällä. Välillä on kuitenkin astuttava pois mukavuusalueeltaan ja otettava tarjoutuvista mahdollisuuksista kiinni. 

Lähden siis tekemään informaatiotutkimuksen aineopintoja Oulun yliopistoon, samaan mihin tein perusopinnot. Niistä poiketen aineopintoja ei voi suorittaa etänä tai verkossa, siellä on oltava paikalla tai sovittava muutoin tenttimisistä ja esseistä. Säännöllisesti on käytävä ihan kasvotusten pohjoisemmassa, se on selvää. Mutta jos mahdollisuus pätevöityä kirjastoalalle annetaan näin ihan pelkän hakemuksen ja motivaatiokirjeen myötä, ei tulisi mieleenkään sanoa ei. Päinvastoin, kävin ostamassa itselleni kukkia ja tarjosin töissä karkkeja, on tämä mielettömän hienoa. Aikaa suoritukselle on kaksi vuotta, sen jälkeen aiempi korkeakoulututkintoni yhdistettynä informaatiotutkimuksen perus- ja aineopintoihin tekee minusta pätevän työskentelemään kirjastoalalla. 

Parasta tietysti olisi, että työt jatkuisivat myös nykyisen sopimuksen jälkeen ja saisin opiskella työn ohessa. Silloin on kirjoittamisen aika väistyä taka-alalle, niin mieluista ja rakasta työtä kuin se onkin. Myös perheen kanssa on puhuttu paljon, meillä on hyvin pieni mutta sitäkin tiiviimpi tukiverkko. Apuja tulee ja miehen kanssa synkronoidaan kalentereita. Kyllä tämä klaarataan. 

Olen superonnellinen, naamastakin sen näkee. Joskus menee ihan putkeen. Sitä on hyvä ajatella niinä aamuina, kun taas on kumisaapas hukassa, ulkona tulee vettä ja takana on liian vähän unta. Että kokonaisuudessaan, on tämä vaan hienoa tämä elämä.