Historiallista jännitystä lapsilukijoille, eli esittelyssä Apassit-sarja

Tapani Bagge & Carlos da Cruz: Katoava muumio.

136 s. Karisto: 2019.

Kirja saatu kustantajalta arvostelukappaleena.

Mitä saadaan, kun yhdistetään sadan vuoden takainen miljöö jännittäviin juonenkäänteisiin ja kruunataan kokonaisuus hienolla kuvituksella? Kirjasarja, joka uppoaa lapsilukijoihin kuin häkä.

Tapani Baggen kirjoittama ja Carlos da Cruzin kuvittama Apassit-sarja sai alkunsa viime vuonna, kun sen ensimmäinen osa Aavehevosen arvoitus näki päivänvalon. Tuon kyseisen kirjan tapahtumat sijoittuvat Helsinkiin vuonna 1910 ja päähenkilöinä tavataan neljä poikaa. Kun kaupunkilaisia pelottelevan aaveratsun mysteeri ei ala poliisivoimille selvitä, on poikien aika perustaa Apassit-niminen salaseura ja alkaa tutkia tapausta itse. Sarjan toinen osa Vanajaveden hirviö puolestaan vie lukijat viime vuosisadan alun Hämeenlinnaan, jossa tapahtuu kummia. Everstiltä on varastettu kallisarvoinen Fabergén pääsiäismuna, vankilasta karkaa vaarallinen Kahlekuningas ja kaiken huipuksi keskellä kaupunkia Vanajavedessä on tavattu kummallinen järvihirviö.

Nämä kuvat ovat vasta ilmestyneestä sarjan kolmannesta osasta Katoava muumio. Hämeenlinnasta on jälleen  palattu Helsinkiin, kun Ateneumin taidemuseossa avautuu egyptiläisen taiteen näyttely. Ainoa vaan, että koko homman vetonaulaksi ajateltu muumio päättää ottaa hatkat. Taas tarvitaan Apassien nokkeluutta.

Olen vinkannut näitä kirjoja ahkerasti 3-4 -luokkalaisille ja osin myös hyvin lukeville kakkosille. Omat lapseni ahmaisivat uuden kirjan hetkessä, samoin minä. Baggen kirjoissa nimittäin yhdistyy kaikki se, mikä tekee kirjasta koukuttavan. Päähenkilöt ovat samanikäisiä kuin oletetut lukijat ja sitä kautta samaistuttavia. Historiallinen miljöö ja ajan tapojen ja tottumusten ujuttaminen tekstin sekaan antaa mielenkiintoista tietoa menneen ajan elämästä. Ensimmäisen aukeaman kartasta voi katsoa miltä Helsingin keskusta tuolloin näytti, kuinka kirjan kuvaamana aikana ei ollut tietoakaan Länsiväylästä ja Lauttasaareen kuljettiin todella lautalla. Tutuissa paikoissa liikkuminen tuo pääkaupunkiseudun lapsille lisää imua lukemiseen.

Päähenkilöiden osalta puolestaan päästään käsiksi erilaisuuteen ja siihen, että erilaisista taustoista tulevat pojat ovat keskenään hyviä ystäviä. Ja on mukana toki myös kaksi pikkusiskoa, äidit kun yleensä tuppaavat toteamaan, että pienemmät sisarukset pitää ottaa mukaan kaikkeen kivaan ja kiinnostavaan. Kun lisätään tähän keitokseen vielä vähän huumoria sekä Carlos da Cruzin mielettömän hieno kuvitus, ollaan erinomaisen lastenkirjallisuuden ytimessä. Ja se näkyy, nämä viedään vinkkauksissa käsistä ja lopuille tehdään varaukset järjestelmiin. 

Olen itse lähettänyt kustantajan kautta tekijöille terveisiä, että näitä lisää. Seuraava osa ilmestyykin vuoden kuluttua keväällä. 

Kesän ja syksyn uutuuskirjat aikuisille

Esityö puolestanne on jälleen tehty ja saatte poimia työn hedelmät alta. Kävin läpi niin isojen kuin pientenkin kustantamoiden uutuusluettelot ja hyvä etten moneen otteeseen hihkunut ilosta. Niin paljon oletettavasti hyvää luettavaa on jälleen tarjolla, että ei puutu enää kuin aikaa istua alas ja lukea. Kurkkaa siis alta parhaat lukuvinkit, esittelyssä toki on vain murto-osa kaikista tulevista julkaisuista. 

Otava:

Olli Jalosen Merenpeitto jatkaa Finlandia-palkitun Taivaanpallon ja siitä tutun Anguksen tarinaa. 16-vuotias Angus asuu yhä Lontoossa ja työskentelee tiedemies Edmund Halleyn oppipoikana. Nyt tiedemiehen on käännettävä katseensa ilmasta meren alle ja siihen voisiko meren alla elää.

Anna-Kaisa Linna-Ahon esikoisromaani Paperijoutsen kertoo pienen kylän ihmisuhteista ja kohtaamisista jatkosodan aikana. Pääosassa on helsinkiläinen Lydia, joka tulee tätinsä taloon turvaan pommituksilta. Tädin luona on jo tämän toisen pojan epätoivottu morsian Anna, josta Lydia huomaa saavansa ystävän. 

Sirpa Kähkösen Muistoruoho jatkaa kirjailijan palkittua Kuopio-sarjaa. Nyt ollaan jo 1970-luvulla, Vietnamin sota täyttää uutisvälineet ja puutaloista muutetaan elementtirakennuksiin. 

Heidi Köngäksen Mirjami jatkaa kirjailijan edellistä tarinaa, tavallaan. Nyt pääosassa on yksi Sandran tyttäristä, eniten äitiään muistuttava Mirjami. Talvisodan syttyessä kaikkien kolmen sisaruksen on tehtävä valintoja ilman mitään takeita tulevaisuudesta.

Rakastin Raija Orasen Puhtaat valkeat lakanat -sarjaa teini-ikäisenä. Olen lukenut siitä tehdyn kirjan kymmeniä kertoja ja jatko-osa Onnelan lähes yhtä monesti. Ruusun ajan ja alkupään Hovimäen ohella yksi parhaita kotimaisia sarjoja ikinä. Nyt tuo jatko-osa julkaistaan uudelleen nimellä Takaisin Onnelaan ja Raija Oranen on jatkanut alkuperäistä tarinaa vielä vähän eteenpäin. 

Sanna Tahvanaisen romaani Kirsikoita lumessa kertoo 1950-luvun New Yorkista, jossa parikymppinen Sylvia Plath saa elämänsä tilaisuuden. Pesti muotilehden toimituksessa toimii alkusysäyksenä sille Plathille, jonka olemme oppineet tuntemaan runoilijana ja novelistina.

Maija Kauhasen esikoisromaani Eliitti vie takaisin koulunpihalle ja jakolinjoihin, jotka erottivat menestyjät luusereista. 1990-luvun Suomessa kukin kolmesta päähenkilöstä huomaa olevansa kaukana suosituista, mutta miten käy, kun he pääsevät peruskoulusta arvostettuun Helsingin Eliittilukioon?

Outi Pakkasen Helmimies jatkaa kirjailijan Helsinki-dekkareita ja myös Anna Laine tavataan, tällä kertaa ilman mäyräkoiraansa Justusta.

Virpi Hämeen-Anttilan Kirkkopuiston rakastavaiset on jo kuudes osa Karl Axel Björkin tutkimuksista kertovassa sarjassa. Björk on palannut Berliinistä Helsinkiin, kun Vanhan kirkon puistosta löytyy pariskunta kuolleena. 

Jessica Fellowesin romaaneissa Downton Abbey kohtaa Agatha Christien. Jo Mitfordin murhat -romaanista tuttu Louise Cannon päätyy tällä kertaa puolustamaan Mitfordin perheen kotiapulaista, jota syytetään murhasta. Kirjan nimi on Nuori, kaunis ja kuollut.

Mari Jungstedt jatkaa Gotlantiin sijoittuvaa Anders Knutas -sarjaansa ahkerasti. Näen sinut tuo Knutaksen tutkittavaksi suoranaisen joukkomurhan, kun kauniina kesäpäivänä kalliolle torkahtanut Frida herää ja huomaa kaikkien ystäviensä ympärilään olevan kuolleita. 

Gummerus: 

Alex Michaelidesin esikoisromaani Hiljainen potilas alkaa, kun menestyvä taidemaalari Alicia ampuu aviomiestään useita kertoja kasvoihin ja lopettaa sen jälkeen puhumisen loppuiäkseen. Psykoterapeutti Theoa tapaus kiehtoo ja hän hakeutuu töihin laitokseen, jossa Alicia on hoidettavana. Saako Theo Alician puhumaan? Ja jos saa, haluaako hän kuulla mitä Alicialla on sanottavanaan?

Bazar: 

Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen Punainen vaate on kolmas osa taidedekkarisarjassa, jossa Salome Virta tulee sotkeutuneeksi asiaan jos toiseenkin. Nyt ollaan taideväärennösten maailmassa. 

Tammi: 

Joël Dickerin esikoisromaani Totuus Harry Quebertin tapauksesta oli ilmiö ja kirjasta tehtiin myös tv-sarja. Toinen romaani Baltimoren sukuhaaran tragedia ei valitettavasti allekirjoittaneen mielestä yltänyt samaan kuin ensimmäinen teos, mutta odotukset ovat korkealla syksyllä suomeksi julkaistavaa Dickerin kolmatta romaania kohtaan. Stephanie Mailerin katoaminen pakottaa henkilönsä kohtaamaan menneisyydessä tekemänsä päätökset, vaikka ne olisivat vääriä. Kaksikymmentä vuotta takaperin ratkaistiin paljon julkisuutta saanut murha. Nyt Stephanie Mailer -niminen toimittaja väittää ratkaisun olleen virheellinen ja katoaa. Alkuperäisen jutun parissa työskennelleiden poliisien Jessen ja Derekin on palattava rikospaikalle - ja löydettävä Stephanie. 

Leena Lehtolaisen Valapatto on taas romaani ilman Maria Kalliota. Sen pääosassa on syrjäistä erämaa-aluetta hoitava Aino, joka löytää alueelta pahasti pahoinpidellyn miehen. Mies on Tomas, joka huomaa olevansa takaa-ajon kohteena syyttömänä. Myös Aino on tapahtumissa mukana, tahtomattaankin. 

WSOY:

Sophie Hannahin ensimmäinen Poirot-romaani oli vähän turhan kunnianhimoinen yritelmä, mutta toinen toimi jo paljon paremmin.  Kolme neljästä on kirjailijan kolmas teos, jossa seikkailee jälleen Hercule Poirot. Eräänä päivänä etsiväneron ovella seisoo nainen, joka vaatii selitystä Poirotilta saamalleen kirjeelle. Kirjeessä Poirot on syyttänyt naista tälle tuntemattoman miehen murhasta. Kun selviää, että kolme muuta ihmistä on saanut samanlaisen kirjeen, on aika ryhtyä käyttämään harmaita aivosoluja. Poirot ei nimittäin ole kirjeitä kirjoittanut.

David Lagercrantz puolestaan jatkoi Stieg Larssonin Millennium-trilogiaa. Tyttö joka eli kahdesti on sarjan kuudes osa ja edessä on lopullinen välienselvittely Lisbet Salanderin ja tämän siskon Camillan välillä. 

Luen parhaillaan C.J. Tudorin esikoisromaania Liitu-ukko ja yhtä hyytävää tunnelmaa lupaa kirjailijan seuraava teos Paluu pimeästä. Lapsensa surmannut äiti on jättänyt jälkeensä verellä kirjoitetun viestin. Tämä saa opettajana työskentelevän Joen palaamaan lapsuutensa kaivoskylään, josta aikoinaan katosi Joen pikkusisko Annie. Sillä kertaa kadonnut löytyi, mutta takaisin tuli joku ihan muu kuin Annie. 

Schildts ja Söcerströms:

Cilla ja Rolf Björlingin sarja Olivia Rönningistä ja Tom Stiltonista on edennyt viidenteen osaansa. Olivia jatkaa tutkimuksia Tukholmassa, jossa syyttäjänä toiminut nainen räjähtää autopommi-iskussa. Tom Stilton puolestaan on siirtynyt Thaimaahan edellisen kirjan loppumisen jälkeen ja päätyy suorittamaan omia tutkimuksiaan. Kirjan nimi on Polttopiste.

Kaikki kuvat adlibris.com.

Hymyillen kohti kaaosta - kirja-arvostelussa Ruuhkavuosiopas

 

Hannola, Isoniemi, Kalliomäki, Rautanen,Rönnholm & Salmivalli: 

Ruuhkavuosiopas. Rakenna hyvä arki ja kukoista töissä. 

261 s. Tuuma-kustannus 2019. 

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

On ollut vähän kiirettä. Ensin sairasti kuopus, sitten työasioita oli enemmän kuin aivoiksi sanotulle kovalevylle mahtui. Piti pestä parveke, vaihtaa kevätvermeet talvikamppeiden tilalle ja sairastaa itse. Tästä syystä en kerta kaikkiaan ehtinyt tarttua Tuuma-kustannukseen uutuuskirjaan ennen kuin sairauslomalla. Huvittavaa? Ehkä, ellei jo epätoivoista.

Ruuhkavuosioppaan alaotsikko "Rakenna hyvä arki ja kukoista töissä" laittaa heti mietteliääksi. Kyllähän minä tunnen töissä kukoistavani, mutta kotona saavat nähdä sitten sen väsyneen minän. Juuri eilen puhuimme koko perheen kanssa siitä miten stressi meissä kaikissa näkyy. Tunnistin itsessäni liiallisen työkuorman merkit, tulen silloin hyvin kärsimättömäksi ja äkäiseksi. Samaan aikaan kirjan tekijät lupaavat teoksen johdannossa, että "voit saada ihan kaiken". Noinkohan on?

Ruuhkavuosiopas aloittaa itsetuntemuksesta ja jatkaa pienten arjen hallinnan niksien kautta kohti tasapainoa. Kaiken keskiössä olen minä itse, tekijät muistuttavat. Samaan aikaan ruuhkavuosien keskellä räpiköivä tuntee selässään kaikki ne ulkopuoliset odotukset, joista voisi kirjoittaa vaikka kymmenen kirjaa lisää. 

Tämä kirja on täynnä arkijärkisiä oivalluksia, niitä arjen nallekarkkeja, kuten kirjailijat niitä nimittävät. Korppi ei tule ja vie lasta, vaikka äiti välillä kääntääkin katseensa puhelimeensa. Vanhempi ei ole lapsen viihdyttäjä ja työ ja perhe toimivat parhaiten toisiaan tukevina ja tekijälleen paljon antavana kokonaisuutena. Kun perusta, ne perheen ja yksilön yhteiset arvot on kunnossa, voi sen päälle rakentaa tukevan talon. Tällöin ei myöskään tarvitse huolestua, jos välillä ylitetään aita sieltä matalammasta päästä tai ollaan itselleen armollisia. Kaupan pinaattiletuilla kasvaa oikein hyviä aikuisia. 

Eniten pidän kirjoittajien asenteesta. Ruuhkavuosien keskellä tuntuu  monesti siltä ettei kaikkia palikoita voi mitenkään hallita. Samaan aikaan nämä vuodet osuvat usein elämän parhaimpiin, niihin joita myöhemmin muistelee. Tunnistan tämän. Ajattelen itse ruuhkavuosien alkaneen siinä vaiheessa, kun toinen lapsista meni päivähoitoon ja minä lähdin yliopiston kautta töihin. Nämä vuodet ovat olleet kuluttavia, raskaita ja arkea uusiksi laittavia. Samaan aikaan ne ovat olleet elämäni parhaita. 

Minulle kirjasta välittyy asiantuntijoiden ääni. Se on hyvin kirjoitettu ja täynnä asiaa, jopa niin täynnä että lukemisen sijaan pitää välillä sulkea kannet ja jäädä miettimään. Pidän myös ratkaisukeskeisyydestä, se sopii minulle paitsi lukijana, myös uuden oppijana ja toteuttajana. 

Mitä minä sitten tästä kirjasta opin? No ainakin sen, että vaikka rakastankin listoja, en ole kovin hyvä priorisoimaan. Teen herkästi kaikenlaista pientä ja tarpeetonta pois alta sen sijaan, että tarttuisin asioihin kiireellisyysjärjestyksessä. Sitten olen väsynyt ja äkäinen. Pitää petrata.

Toinen oivallus koskee työn ja perhe-elämän yhdistämistä, jota kirjailijat kutsuvat termillä "läikkyminen". Tämä läikkyminen, eli työn valuminen osaksi vapaa-aikaa ja perhe-elämän tunkeutuminen työn alueelle on aivan ok, jos se siltä tuntuu. Minusta se on luontevaa. Vastaan kuopuksen puheluun kesken työpäivän tai avaan koneen illalla keventääkseni seuraavan päivän kuormaa. En pidä tiukoista rajanvedoista enkä niitä tähänkään halua.

Lukemisen jälkeen jäi helpottunut fiilis. Minä olen tehnyt parhaani tämän ruuhkavuosipaletin hallitsemiseksi ja se riittää. Sillä jonakin päivänä helpottaa ja siihen saakka tärkeintä on olla armollinen itselleen ja nauttia niin paljon kuin suinkin pystyy. Tämä armollisuus huokuu myös rivien välistä. Minulle se on sitä, että riittävän hyvä on se mihin pyritään. Sitä armoa soisi ihan jokaiselle ruuhkavuosissa rämpivälle kanssaihimiselle.

Viiden tähden pikaloma Tukholmassa

Kaikki sai alkunsa eräänä tavallisena arkiaamuna. Tein eväsleipiä keittiössä ennen töihin lähtemistäni, kun mies huikkasi ohikulkiessaan olevansa sinä päivänä menossa Savoyhin lounaalle. Lätkin juustot ja kinkut sämpylöiden väliin ja mietin mielessäni, että minä myös. Heti sopivan hetken tultua pyysin lapsille hoitajan, varasin lennot Tukholmaan ja aloin pohtia hotellivalintaa. Oli ehdottomasti aika irrottautua arjesta ja päästä jonnekin pois kotiympyröistä. 

Tukholma toimii aina. Lento on perillä ennen kuin ehtii kunnolla orientoitua lukemaan kirjaa, eli matkoihin ei tule tuhlattua kallisarvoista aikaa. Lähellä, mutta tarpeeksi kaukana, eli ulkomailla. Sitä haettiin ja sitä saatiin. Kaiken huipuksi sää oli mieletön, ulkona tarkeni t-paidalla ja mukaan otettu trenssi oli aivan tarpeeton. Kevät tuli yhdellä rykäisyllä ja me nautimme siitä.

Olin esittänyt kaupungissa asuvalle ystävälleni kysymyksen siitä missä hotellissa minä haluaisin majoittua ja missä viihtyisin. Halusin varata meille huoneen erittäin hyvästä hotellista, kun kerran arjesta lähdettiin irtautumaan. Annoin vaihtoehdoiksi Lydmarin, Nobiksen, Grand Hotelin ja Diplomatin. Vastaus tuli heti, minä viihtyisin Hotel Diplomatissa varmasti. 

Pitää paikkansa, minä viihdyin paremmin kuin hyvin. Suorastaan rakastin oloani siellä, isossa kauniissa huoneessa lautalattioiden naristessa ja parvekkeen avautuessa suoraan Strandvägenille. 

Näin neljääkymppiä lähestyvänä arvostan myös tällaisia täyden palvelun hotelleja, joissa erilaiset injektiot löytyvät suoraan spa-menusta. Vitsi vitsi. Ehkä.

Lähdimme heti saavuttuamme syömään Östermalmin kauppahalliin. Sen jälkeen ohjelmassa oli päämäärätöntä kävelyä, ikkunaostoksia, NK:n kirjaosaston tsekkaus uusien paperitarvikkeiden, korttien tai ihan niiden kirjojenkin varalta ja lisää kävelyä. Pysähdyimme istuskelemaan terassille, juttelimme ja olimme vain. Oli ihanaa!

Illalla menimme Farangiin syömään. Menu oli samanlainen kuin kotimaan Farangissa, eli ruoka oli todella hyvää. Pikkaisen fiilikset laski siinä vaiheessa, kun nuori tarjoilija kompastuttuaan kaatoi sokeriliemet paitsi pöydälle ja lattialle, myös meidän päällemme, kuivasi lattian ja häipyi. Jouduimme itse pyytämään uusia lautasliinoja vanhojen mentyä siivoamiseen, uutta riisiä edellisen uidessa siinä liemessä ja tätä rataa. Yksi pieni sana, eli se kuuluisa pahoittelu, olisi saanut fiilikset erilaisiksi, sillä vahinkoja sattuu. Sen sijaan emme nähneet häntä enää, meille tuli uusi tarjoilija ja homma oli unohdettu. 

Jos illallinen jätti hieman haljun fiiliksen, korvasi aamiainen sen mennen tullen. Hotel Diplomatin aamiainen oli yksinkertaisesti paras, jonka olen ikinä syönyt. Tuoreet ja laadukkaat raaka-aineet, kulhoittain marjoja ja hedelmiä, hopeisia aterimia ja sinivalkoista posliinia ja rauhallinen fiilis. Itse tehtyjä vohveleita, yön yli kypsynyttä puuroa, leikkeleitä ja juustoja. Ja gluteenitonta leipää kolmea eri sorttia tarjottimella pöytään. Mietimme miten lapset tykkäisivät tästä, mitä söisi esikoinen ja mitä kuopus. Ehkä voisimme tulla lasten kanssaa hotelliin seuraavan kerran. 

Ennen puoltapäivää olimme jo kentällä, minä ottamassa vessaselfietä ja siitä sitten koneeseen. Tasan 24 tunnin irtiotto oli taas kerran riittävä, en kaipaa päiviä tai öitä erossa lapsista. Periaatteessa tämän olisi voinut toteuttaa hotellilomana kotikaupungissamme, mutta koti pyykkeineen ja tekemättöminen töineen olisi ollut vähän liian lähellä. Joskus nimittäin on parempi lähteä meren yli ja jättää samalla kotimaahan mietinnöt siitä kuka vaihtaisi saunan valon ja nimikoisi lapsen kevätvaatteet.