Kun nirsot lapset sitten lopulta alkavat syödä ja äiti hyppii ilosta

Nallepastaa ketsupilla, paitsi että toiselle ilman ketsuppia. Puuroa voisilmällä. Hedelmistä omenoita molemmille, toiselle myös marjoja. Vihanneksista kurkkua molemmille, toiselle myös paprikaa. Jauhelihakastiketta toiselle, toiselle vain spaghettia. Leipää ja voita ja vielä vähän lisää leipää ja voita. Siinäpä ruokarajoitteisten lasteni ruokavalio monen monta vuotta.

Me olemme painiskelleet asian kanssa pitkään. Meinasin kirjoittaa ongelman, mutta vaihdoin sen viime hetkellä pois. Sillä oikeastaan tämä ei yksittäisiä hetkiä lukuunottamatta ole ollut meille ongelma. Toki harmittaa, kun lapset ovat niin ennakkoluuloisia syöjiä. Olisi ihana mennä heidän kanssaan sushille ilman, että he vain istuvat kaverina. Sen sijaan muiden kommentit olen melko onnistuneesti jättänyt omaan arvoonsa, siinähän puhuvat. Helsingin Sanomien juttu meistä kahden kesän takaa sai keskustelupalstat räjähtämään. Onneksi olen hyvä heittämään tällaiset tuntemattomien mielipiteet olan yli, kyllä siinä tarvittiin vankkaa äiti-itsetuntoa.

Ehkä se kertoo myös siitä ettei ruoka ole meille niitä maailman tärkeimpiä asioita, vaikka kaikkiruokaisia kulinaristeja olemmekin miehen kanssa. Se on vain yksi asia monista ja lapsi tarvitsee energiaa. 

Tulen aina muistamaan sen Pariisin matkan, kun söimme ensin miehen kanssa simpukkapastaa ja ruokimme sen jälkeen lapset Mäkkärin ranskalaisilla. Tai Lontoon, jolloin kuopus tilasi muusia ranskalaisilla ja minä selitin tarjoilijalle lapsen olevan paitsi tosissaan myös tämän olevan hänelle aivan tavallista. Mutta missä proteiini, eihän lapsi kasva?! Ei ehkä, mutta voi hyvin. Jos joku uppoaa, mennään sillä. Ja niin on menty.

Yhtäkkiä alkoi tapahtua, ihan kuin vaivihkaa. Kaikki alkoi muutama vuosi takaperin Välimeren risteilyllä, kun esikoinen halusi maistaa cokista. Hiljalleen kertoja tuli lisää. Savukalaa juhlissa, sehän olikin hyvää ja nykyään uppoaa molempiin aina. Kylmäsavulohta jouluna, siitä tuli esikoisen uusi suosikki. Silli sen sijaan jäi maistelun asteelle. En uskaltanut vielä juhlia, hyvä kun edes katsoin uusia makuja maistelevaan lapseeni päin. 

Nyt olemme siinä tilanteessa, että lasten kanssa voi mennä ravintolaan suhteellisen hyvillä mielin. Jos lastenlistaa ei ole, he syövät aikuisten listalta sopivan annoksen. Viime kuussa se oli lehtipihvi ranskalaisilla ja hyvin upposi, molemmille. Joulun alla Tallinnassa molemmat söivät lihansa kanssa muusia, johon oli lisätty sieniä. Varmuuden vuoksi kerroin vasta jälkeenpäin ja taas saatiin uusi kokemus. Ihan hyvää oli kuulemma. Ja sitä sushia tilataan nykyisin esikoiselle oma setti. 

Nallepasta pitää yhä suosionsa nopeiden ruokien kategoriassa, uutena kaverinaan nuudelit. Omenat ovat yhä hedelmistä parhaat. Mutta tortilloja syö koko perhe ja on se jo todettava. Meidän supernirsot ja vähäruokaiset lapset eivät ole enää ollenkaan niin nirsoja kuin aiemmin.

Baby steps. Veikkaan, että aikuisena syövät kaikkea.

Täytin vuosia ja juhlin matkustamalla Ouluun

Täytin viime kuussa 39 vuotta. Ei tuosta numerosta sen enempää, kunhan totean että lähestyvät nelikymppiset yhtä aikaa kauhistuttavat ja tuntuvat yhdentekeviltä. Ei siis vieläkään mitään rentoa ja rauhallista suhtautumista asiaan tässä osoitteessa, pieni kieltäminen sitkeästi päällä. Odotan, että minuun valuu tämän viimeisen kolmosella alkavan ikävuoden aikana jonkinlainen selittämätön rauha. Toinen vaihtoehto on, että ensi vuoden alussa minut löytää yhä useammin peiton alta itkemästä ikääntymistä. Oli miten oli, vuoden päästä juhlitaan paljon ja monta kertaa. 

Tänä vuonna vietin syntymäpäivääni käymällä tenteissä. Olin kalenteria selaillessani huomannut koulujen hiihtoloman olevan oivallinen ajankohta edistää informaatiotutkimuksen opintoja, silloin minulla olisi töissä hiljaisempaa ja ehtisin lennähtää Ouluun ja takaisin. Samalla keksin, että mitäpä jos perhe lähtisi mukaan ja viettäisimme hieman yhteistä talvilomaa pidennetyn viikonlopun muodossa. Muuten minä olin koulujen lomaviikon töissä ja mies poikien kanssa lautailemassa ja laskemassa. 

Lensimme Ouluun hiihtolomaviikon perjantaina aikaisin aamulla. Oli syntymäpäiväni ja vielä tunnin kestäneen lentomatkan ajan kertasin yhtä kirjoista. Lukeminen oli jäänyt hyvin vähäiseksi, työt ovat luonnollisesti ykkösprioriteettini ja muu tapahtuu sen ehdoilla. Iltaisin ja alkuyöstä olin ehtinyt tutustua informaatiolainsäädäntöön ja viestinnän historiaan, joskus myös nipistänyt pari tuntia työpäivästä lukemiselle muiden hommien ollessa tehty. Se sai riittää, samaten ykkönen tentin arvosanana. Kunhan pääsisin läpi.

Menimme suoraan kentältä Radisson Blu -hotelliin aamiaiselle, jossa kundit isänsä kanssa lahjoivat minua hemmotteluhoidolla. Saivat anteeksi jopa sen, että kortissa luki 40-1. Varsinaiset humoristit. Olin tarkoituksella buukannut samalle päivälle kaksi tenttiä sillä ajatuksella, että kun kerran tuonne saakka mennään, niin tehdään kerralla useampia. Ei siis muuta kuin taksilla yliopistolle muiden lähtiessä samalla katsastamaan miltä Tietomaa-niminen ja Heurekaan verrattu paikka vaikuttaa lapsiperheen käyntikohteena. Ja hyvältä kuulemma vaikutti, olivat viihtyneet vallan hyvin.

Minä tein ensimmäisen tenttini aamupäivällä yhdeltätoista ja totesin sen olevan todella helppo. Internetin anonymiteettiä ja tietosuojavaltuutetun työnkuvaa pohtiessani mietin, että kyllä yleissivistyksellä ja jokapäiväisellä sanomalehtien lukemisella pääsee jo pitkälle. Pienen tauon jälkeen oli seuraavan tentin vuoro ja sepä olikin ihan toista luokkaa. Olin ennakkoon ajatellut tuon viestinnän tentin olevan se helppo homma, mutta vielä mitä. Hyvin yksityiskohtaisia kysymyksiä, mutta onneksi myös vaihtoehtoja mihin vastata. Palatessani iltapäivällä hotellille sanoin mielelle, että nyt jos koskaan kannattaa pitää peukkuja ylhäällä, että menee läpi.

Illalla juhlittin. Meillä oli pöytävaraus ravintola Hellaan, joka osoittautui erinomaiseksi valinnaksi. Maa-artisokkakeittoa, ankkaa ja parmesaanirisottoa sekä pannacottaa jälkkäriksi kera kuohuvan, mitä sitä muuta ihminen tarvitsisi tiukan päivän jälkeen. Molemmat pojat söivät lehtipihvit ranskalaisilla, sillä vaikka mitään erityistä lasten listaa ei ollut, kaikkea onnistui tehdä lapsille sopivina annoksina. Erinomainen palvelu ja tosi kiva paikka, voin suositella. Parin tunnin istumisen jälkeen havahduin myös siihen ettei kumpikaan lapsista ollut pyytänyt tai kaivannut sen kummempaa viihdykettä aterialle ruokaa odotellessaan tai itse jo syötyään. Kunhan juttelimme. En tiedä ketä tästä ylistää, ehkä maailmankaikkeutta ja isoja lapsia. Aivan mahtavaa joka tapauksessa!

Lauantai oli meidän yhteinen lomapäivämme ennen sunnuntaiaamun lentoa kotiin. Kävimme Sokos Hotel Edenin kylpylässä uimassa ja tasatuntien aallot olivat luonnollisesti kaikkien suosikit. Sitten myöhäinen lounas, päiväunet perheen aikuisille ja illalla huoneessa iltapalaa, karkkia ja lasten suosikkiohjelma Myyrä telkkarista. Hyvä päivä, hyvä loma.

Ja kun vielä suureksi hämmennyksekseni sain molemmista tenteistä neloset nauroin, että kyllä vanha kirjallisuustieteiden ja sukupuolentutkimuksen opiskelija näköjään kirjoittaa esseet diskurssista ja representaatioista vaikka unissaan. 

Kirja-arvostelu: Sytytä lukukipinä - eli miten herätät lukuinnon pedagogisin keinoin

Juli-Anna Aerila ja Merja Kauppinen: Sytytä lukukipinä. 

Pedagogisia keinoja lukuinnon herättelyyn. 

234 s. PS-kustannus 2019. 

Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Kevätauringon säteiden myötä ehdin vihdoin ja viimein tarttua kirjaan, joka on odottanut työpöydällä jo aikamoisen tovin. Sytytä lukukipinä. Pedagogisia keinoja lukuinnon herättelyyn lupaa esitellä useita menetelmiä siihen miten lapsia saadaan lukemaan enemmän, miten lukuinto herätellään ja mihin kaikkeen lukeminen itse asiassa taipuukaan. Kirja on suunnattu niin vanhemmille kuin ammattikasvattajille oppaaksi ja käsikirjaksi siihen kysymykseen, jonka kanssa yhä useammin tänä päivänä painitaan. Miten saisin lapsen lukemaan enemmän?

Kiinnostuin kirjasta sekä ammattini puolesta että kahden pojan äitinä. Tutkimusten mukaan perheessämme eletään kriittisiä hetkiä sen suhteen säilyykö lukuinnostus kaiken muun tekemisen puristuksessa. Tuleeko lukemisesta elämän mittainen matka? Kokeeko jompi kumpi lapsista samanlaista intohimoa lukemiseen kuin äitinsä tai tuleeko siitä ainakin harrastus muiden joukossa?

Saman kysymyksen parissa painiskelen töissä päivittäin. Tapaan kirjastopedagogin tehtävässäni oppilaita ja opettajia, jotka kertovat erojen olevan suuret jo kolmasluokkalaisten kohdalla. Ne jotka lukevat tekevät sitä paljon ja usein. Lukuharrastus näkyy selvästi myös siinä kuinka oppilas koulutyössään yleisemmin pärjää. Ne jotka eivät lue lainkaan ovat vaarassa pudota kärryiltä jo ala-asteikäisinä. Yhteinen tavoitteemme on estää tätä kuilua suurenemasta entisestään. Olisiko Aerilan ja Kauppisen kirjasta apua tässä tehtävässä?

Kyllä vaan. Kirja on monipuolinen kattaus siihen millä tavoin lapsia voi houkutella tarttumaan lukemiseen ja sukeltamaan mielikuvitusmaailmoihin. Kirjoittajat kertovat varhaislapsuuden merkityksestä, siitä mitä selkeitä hyötyjä lukemisesta on ja kuinka kaikille on olemassa sopiva kirja. Tätä minä painotan töissäni joka päivä. Jokaiselle on olemassa luettavaa, se pitää vain löytää. 

Kirja antaa myös konreettisia vinkkejä siitä mistä lähteä lukemista etsimään ja miten lukuintoa voi herätellä erilaisten tehtävien myötä. Se toimii varhaiskasvattajan käsikirjana esittelemällä esimerkiksi saduttamisen kaltaisia menetelmiä, opettajille lukudiplomeita ja lukubingoja ja tarjoaa vanhemmille työkaluja esimerkiksi minuuttilukemisen tai vartti päivässä -tekniikan myötä. Samaten annetaan ohjeet täydellisen lukupaikan sekä lukukaverin valmistamiseen. Lopun liitteistä löytyy lisää työkaluja niin kasvatustehtäviin kuin perheen lukemisharrastuksen aktivoittamiseen.

Minä itse vien tämän kirjan töihin, jotta tiimi voi käyttää sitä työkaluna lasten kanssa toimiessa. Moni asia oli itselleni jo ennalta tuttu, paljon on sellaista jota jo teemme, mutta myös uusia työtapoja ja konsepteja löytyi. Vanhemmalle tämä kirja toimii ennen muuta kipinänä lukemisharrastuksen lisäämiseen ja siihen panostamiseen. Eivät elämänmittaisesta lukemisesta hyödy nimittäin vain lapset, vaan myös me lasten vanhemmat.