Ovatko alakoululaiset jo liian kovilla?

Tammikuu on hyvässä vauhdissa ja meidän huushollissamme se tarkoittaa molempien lasten kohdalla poikkeusaikatauluja. Opettajien, huoltajien ja oppilaiden väliset tavoitekeskustelut muuttavat lukujärjestystä tehokkaasti ja tällä kertaa päälle lisättiin vielä kuukauden kestävät koulu-uinnit. Päätin etten edes yritä mahduttaa kalenteriini milloin kummankin minäkin päivänä pitää olla koulussa, mitä mukana ja mitä ei, joten tein kalenterin jääkaapin oveen. On sitten jotain toivoa saada oikea lapsi oikeaan aikaan oikeaan paikkaan.

Me kävimme viime viikolla koululla kahdesti, kun ensin keskusteltiin kuopuksen asioista ja seuraavaksi vielä esikoisen koulunkäynnistä. Preferoin aamuaikoja aina jos mahdollista ja niin me seitsemän jälkeen kolkuttelimme koulun ovia. Kaksikymmentä minuuttia on melko lyhyt aika, mutta riittää mikäli  mitään erityistä huolenaihetta ei ole. Laitetaan syksy kirjoihin ja kansiin, käännetään katse kevääseen ja mietitään mitä tavoitteita tuleville kuukausille asetetaan. Varmistetaan, että kaikki on hyvin eikä mikään mietitytä.

Eikä meillä mitään erityistä ollutkaan mielen päällä. Molemmat lapset menevät kouluun mielellään, siellä on kivaa olla kavereiden kanssa ja oppia uusia asioita. Kavereita riittää, yhteistyö sujuu kaikkien kanssa ja oppimistulokset ovat erinomaisia. Heidän kanssaan on etuoikeutetussa asemassa, kun tällaisia vuositsekkauksia ei tarvitse jännittää tai miettiä mitä eteen vielä tuleekaan. Asia kun voisi hyvin helposti olla aivan toisin eikä tulevaisuudesta tiedä, joten tätä vallitsevaa tilannetta todella arvostaa. Nyt asetetut tavoitteet ovat sellaisia, että molemmilla on hyvä mahdollisuus ne saavuttaa.

Silti lähdin mietteliäänä molemmista keskusteluista ja päätin taas kirjoittaa mietteitäni muistiin, olen asiasta ennemminkin puhunut. Pohdintani ei liity suoranaisesti omiin lapsiini, vaan siihen mitä koululaiselta tänä päivänä jo ala-asteella vaaditaan. Tämän päivän oppilaalle kahdeksikko on hyvä numero. Se tarkoittaa, että oppilas hallitsee kaiken mitä pitääkin, on oppinut opetettavat asiat ja suoriutuu koulusta kaikin tavoin hyvin. En osaa sanoa oliko kahdeksan hyvä myös minun kouluaikanani, sillä se ei itselleni sitä ollut matikkaa lukuunottamatta. Se kuitenkin on toinen tarina kympin tytön vaatimuksista itseään kohtaan. Olen ollut hyvin tarkka siitä etten aseta lapsilleni paineita koulunkäynnin suhteen mitä todistuksiin tulee. Numerot ovat yhdentekeviä, jos on tehnyt läksyt, lukenut kokeisiin ja ollut aktiivinen tunnilla. Näitä meidän lapsiltamme odotetaan, sillä he pystyvät siihen helposti. 

Tältä pohjalta olin yllättynyt kuullessani, että esikoinen voisi pienellä lisäpanostuksella nostaa todistuksensa loput yhdeksiköt kympeiksi. Tämä tarkoittaisi vapaa-ajalla tapahtuvaa ylimääräistä työtä, lapsi voisi esimerkiksi kirjoittaa tarinoita, tehdä lukemastaan arvioita, harjoitella matematiikkaa kotitehtävien ulkopuolelta ja tehdä muistiinpanoja kappaleista. Kun nämä yhdistetään läksyjen tekoon, koemenestykseen, aktiiviseen osallistumiseen ja oman osaamisen jakamiseen, on mahdollista saavuttaa kahdesta numerosta koostuvia arvosanoja todistukseen. 

Niin, se tuntiaktiivisuus. Tänä päivänä ihanneoppilas on aktiivinen, osallistuva ja osallistava, luokan yhteishengestä huolehtiva ja kaikkeen vapaaehtoiseen toimintaan mukaan lähtevä. Hän osaa paitsi paperilla ja vihkoissa, myös kertoessaan osaamastaa suullisesti muille. Hän näyttää osaamisensa. Kysyessäni arvosteluperiaatteista opin, että kokeista kympin saanut lapsi, joka ei ole ollut tunneilla aktiivinen, voi saada todistukseensa kahdeksikon.

En oikein tiedä mitä tästä kaikesta ajattelisin. Ennen muuta mietin tuota vapaaehtoisen lisätekemisen määrää sellaisen lapsen kohdalla, joka on hyvin ankara itseään ja suoriutumistaan kohtaan. En koskaan tule vaatimaan lapsiltani yhdeksikköjen nostamista kymppeihin. Ne mitkä lapset omalla työllään saavuttavat, otetaan toki ilolla vastaan ja kehutaan kovin. Mutta yhdeksän on erinomainen numero siinä missä kahdeksan lapseni todistuksessa on oikein hyvä sekin. En halua siirtää omia vaatimuksiani heille. 

Käyttäytymisestäkin on puhuttu paljon sen jälkeen, kun arvosteluperiaatteet muuttuivat. Siinä missä ennen lähdettiin täydestä kympistä alempien arvosanojen ollessa käytöksen alennus, on homma mennyt mielestäni parempaan ja armollisempaan suuntaan. Kahdeksikko käyttäytymisnumerona on hyvä. Sen saanut oppilas käyttäytyy pääsääntöisesti hyvin, osaa odottaa vuoroaan ja antaa tilaa muille. Hänellä on hyvät käytöstavat ja hän osaa soveltaa niitä eri tilanteisiin. Kahdeksikossa saa myös välillä herpaantua ja säätää, jopa Wilman-merkintöjen verran, sillä niiden vastapainoksi on paljon yhdeksikköön oikeuttavaa. Ei tarvitse enää olla ihannetyyppi, saa olla ihan vain ihminen.

Ja sitten kuulin lapsen kertovan opettajalleen, että tavoittelee keväälle parannusta käytösnumeroon. Häntä oli jäänyt alkusyksyn muutamat merkinnät keskittymisen herpaantumisen ja odottamisen vaikeuden kanssa harmittamaan ja kuultuaan käyttäytymisessään olevan paljon yhdeksikön arvoista, hän asetti tavoitteekseen nostaa numeron kahdeksasta yhdeksään. Mietin mielessäni kuinka paljon hän onkaan kasvanut ja miten kypsästi hän osasi itselleen asettaa tavoitteen juuri sellaiseen kohtaan, missä haasteita voi ilmetä. Se toinen puoli, eli osallistuminen ja osallistaminen, vapaaehtoinen luokan edustajana toimiminen ja hyvät yhteistyötaidot niin oppilaiden kuin opettajien kanssa kun eivät ole koskaan tuottaneet mitään ongelmia.  Samalla näen lapsessa riskin siihen, että vaatimukset omaa itseä kohtaan kasvavat liiallisiksi. Kuopuksen kohdalla näen riskin pienempänä, hän on luonteeltaan erilainen.

Lopulta tulin siihen tulokseen, että ei tässä vanhempana muuta voi kuin olla tukena. Istua vastapäätä kyselemään englannin sanoja ja ottaa halauksella koulusta vastaan. Muistuttaa kauniista käytöksestä ja toivottaa tsemppiä kokeeseen. Kehua oivaltavasta kirjoituksesta ja rohkaista, kun sitä tarvitaan. On tämä koulunkäynti kuitenkin paljon muuta kuin lasten oma asia, se on meille koko perheen juttu.

Pikamuoti on vahingollista ja silti minä shoppailen ketjuliikkeiden alennusmyynneissä

Suomen Luonto -lehti valitsi viime vuoden turhakkeeksi pikamuodin. Sen jälkeen Hesarissa oli kirjoitus siitä kuinka nykyihminen ei enää osaa hoitaa ja huoltaa vaatteitaan niin, että ne kestäisivät yhtä kauan kuin isovanhempiemme vaatteet aikanaan. Minusta oleellinen kysymys on myös se haluammeko me enää vaatteidemme kestävän kuten ennen.

Pitäisi haluta, se on selvää jo ympäristön säästämisen ja turhanpäiväisen kulutuksen vähentämisen näkökulmasta. Pese ja pidä, käytä ja heitä pois -kulttuurit ovat kuitenkin olleet vallalla jo pitkään. Ja ymmärtäähän sen. Siinä missä sodan jälkeen säästettiin jokainen nauhanpätkä ja parsittiin sukkia kerta toisensa jälkeen, on varmasti ollut vapauttavaa huomata ettei niin enää tarvitse tehdä. Kaupasta saa uusia ja mikä parasta, pilkkahintaan. Kestäväksi kehitykseksi tällaisesta ei kuitenkaan ole.

Miksi minä kirjoitan tästä juuri nyt, sen jälkeen kun joulun jälkeen klikkasin näissä kuvissa näkyviä aleostoksia kotia kohti? Siksi että tämä asia on mietityttänyt minua jo pidemmän aikaa. 

Vaatekaappini nykytilanne

On totta, että minua vaatettavat kenkiä ja laukkuja lukuunottamatta edullisemmat ketjut, Lindex ja Gap esimerkkeinä. On myös totta, että ajoitan vaatehankintani valtaosin alennusmyynteihin, jolloin saan vaatteita hyvinkin edullisesti. Sen sijaan en ole koskaan shoppaillut huvikseni tai lääkinnyt huonoa fiilistä ostamalla uuden paidan. Vaatekaappini on jopa niukka,  tällä hetkellä omistan kahdet pitkät housut. Käytän ostamani loppuun saakka ja voin hyvällä omallatunnolla sanoa hankkivani uusia vaatteita tarpeeseen. Sinällään ollaan siis hyvällä mallilla monessa asiassa.

Paljon olisi kuitenkin parannettavaa

Voisin suosia enemmän kotimaisia merkkejä ja ennen muuta sellaisia, joiden vaatteet myös valmistetaan kotimaassamme. Onkohan sellaisia olemassa paljonkin, tässä minulla on täysi aukko tietämyksessä? Pelkään ja oletan kotimaisen tai muutoin eettisesti kestävän muodin olevan kuitenkin hyvin kallista. Tässä tullaan siis valitettavasti kysymykseen mennäkö hinta vai eettisyys edellä. 

Entäpä lastenvaatteet?

Viime vuosina kiinnostukseni lastenvaatteisiin on kokenut inflaation. Siinä missä poikien ollessa pieniä jaksoin koluta nettikauppoja ja etsiä juuri täydellisiä vaatekappaleita, olen nyt kääntänyt kelkkani täysin. Alennusmyyntejä hyödynsin silloin ja hyödynnän myös nykyään, mutta muuten tieni vie usein työmatkan varrella oleviin ketjumyymälöihin. Tarpeeksi hyvä riittää ja hinnalla on merkitystä. Pikamuodin vähentämisessä tämä ei tietenkään ole toivottavaa. Lompakkoni sen sijaan kiittää ja se on otettava huomioon. Kirppareiltakaan harvemmin löytää enää isommalle lapselle vaatetta, asia joka oli ihan toisin pienempien kohdalla. 

Ryhtyäkö konkreettisiin toimiin?

En tiedä. Tällä hetkellä minusta tuntuu siltä etten pysty taloudellisesti hankkimaan kaikkia vaatteitani kotimaisina. Toisaalta en tiedä haluanko edes, sillä tutut minulle sopivat ja hyväksi havaitut merkit vaatteissa ja kengissä vähentävät virheostoksia ja shoppailuun käytettyä aikaa. Sen sijaan lastenvaatteiden määrää pystyn, voin ja haluan vähentää. Omien vaatteideni kohdalla tuntuu siltä, että olen jo pitkään tuntenut ja tietänyt tyylini eikä varsinaisia hutiostoksia tule usein tehtyä. Toisaalta voisin vielä paremmin opetella muistamaan ettei mitään sinnepäin-vaatetta kannatta ostaa vaikka kuinka halvalla saisi. Aloitetaan siitä.

Kaikki vaatekuvat: gap.eu/lindex.com/nosh.fi

Viime syksynä olin kurja äiti eli katsaus menneeseen vuoteen

Uuden vuoden kunniaksi some täyttyi niin katsauksista menneeseen kuin toiveista uudelle alulle. Vaikka itselleni syksy on yhtä lailla merkittävä rajapyykki ja uuden alku, on tässä vuoden vaihtumiseen liittyvässä tutkiskelussa puolensa. Mitä kuluneena vuonna tapahtui, mitä haluan jatkaa ja mitä tehdä toisin? Millainen vuosi oli kokonaisuutena? Niinpä minäkin katsoin menneeseen. Tämä Instagramin Bestnine-kollaasi on muuten yllättävän tarkkanäköinen siinä mitä elämäämme viime vuonna kuului ja millaisista aineksista se koostui. Katsotaanpa.

Ensimmäisessä kuvassa ylhäällä vasemmalla olen juuri allekirjoittanut työsopimuksen kirjastopedagogin sijaisuuteen. Tulin kirjastoalalle toukokuussa ja lokakuun alussa siirryin tekemään pientä, mutta sitäkin merkittävämpää erikoisalaa. Olin onnellinen, innostunut ja mietteliäs, helpottunutkin. Tiesin pystyväni tuleviin tehtäviin vankan kirjallisuuskokemukseni myötä ja koin olevani unelmahommissani. Samalla kuitenkin tiesin myös, että edessä olisi tiukkaa opettelua ja monia oivalluksia siitä, että "ai näin tämä kannattaa tehdä, tiedän sitten ensi kerralla". Ja olin oikeassa. 

Olen nauttinut työstäni valtavasti. Olen tavannut syksyn mittaan satoja oppilaita, isompia ja pienempiä. Nämä kohtaamiset ovat parasta työssäni. Se, kun saan kertoa heille pieniä tarinoita kirjoista ja ottaa heidät mukaan juuri sen heille oikean kirjan etsimiseen. Kysyä ja saada vastauksia, joista myös minä opin paljon. Jos minä laajennan heidän käsitystään siitä mitä lukeminen parhaimmillaan voi olla, myös he laajentavat minun maailmankuvaani ja sitä millaisena se näyttäytyy lapsille ja esiteini-ikäisille. Kevääksi olen suunnitellut monenlaisia uusia kirjavinkkauskonsepteja, minun tunneillani ei todellakaan vain vinkkari puhu oppilaille heidän kuunnellessaan. Toivottavasti myös lapset innostuvat näistä yhtä paljon kuin minä!

Toinen kuva ylhäällä keskellä on Thaimaasta, jossa olimme puolitoista viikkoa lomailemassa  kesäkuun alussa. Se olikin minun ainoa kesälomani tai loma ylipäätään menneenä vuotena. On ollut tiukka vuosi, joka antoi paljon, mutta vei myös voimat tehokkaasti loppua kohden kulkiessaan. Tuo yhteinen kesäloma kaukana onkin jäänyt mieleeni ihanana irtiottona. Olimme ensimmäisen kerran Aasiassa ja Hua Hin sekä hotelli Hyatt Regency tarjosivat erinomaisen ympäristön täydelliseen rentoutumiseen. Kävin joka päivä hotellin palkitussa spassa erilaisissa hemmotteluhoidoissa ja nautimme elämästämme koko porukka täysillä. Tämä kuva on rannalle katetulta illalliselta, näyttää unohtumattomalta eikö vain? Sitä se olikin, muun muassa siksi että ruokaa oli kolmen perheen tarpeisiin, siksi ettei kumpikaan lapsista syönyt mitään ja siksi että vesi alkoi huuhdella uhkaavasti jo nilkkoja, joten söimme supernopeasti. Ympäristö oli kuitenkin unohtumaton!

Oikealla ylhäällä olevan kolmannen kuvan myötä on tunnustettava, että tämä vuosi ei ole ollut parasta aikaa parisuhteelle. Olemme olleet niin kiireisiä, että lasten tarpeista huolehtimisen ja kotihommien jälkeen on priorisoitu lähinnä hetken hengähdystaukoja sohvalla tai omaa unta toisen kohtaamisen sijaan. Olenkin soimannut itseäni useaan kertaan siitä etten ole jaksanut kysyä mitä toiselle kuuluu, etenkin hänen hoidettuaan koko paletin kasassa pysymisen kesästä saakka. Olen tästä erittäin iloinen ja kiitollinen. Monta vuotta minä tein joustavasti, osa-aikaisena ja kotoa käsin töitä antaakseni aikaa perheelle, mutta nyt on toisin ja siihen olen saanut täyden tuen mieheltäni. Ja silloin, kun istumme vastatusten vaikkapa ravintolassa, kuten marraskuussa Basbasin treffeillämme, on helppo muistaa miksi aikanaan tuo kuvassa näkyvä hääpäivä meille koitti. En voisi kuvitella mitään parempaa ja siksi aion pitää meistä parempaa huolta tänä vuonna, myös näiden kiireisten vuosien keskellä. 

Neljännessä kuvassa vasemmalla keskirivillä ollaan Anna-lehden jutussa äitini kanssa. Kerroimme siinä suhteestamme juuri tämänikäisinä. Äiti on ollut läpi vuosien suurin tukeni yhdessä isäni kanssa. En olisi juuri tällainen kuin olen enkä varmastikaan näin hyvä äiti omille pojilleni ilman äitiäni. 

Viidennessä kuvassa ihan keskellä ollaankin sitten koko porukka kasassa siskoani lukuunottamatta. Olemme pieni, mutta tiivis joukko, meidän perhe. Kuten pojatkin aina sanovat, meidän perheemme ei ole vain me neljä, vaan myös isovanhemmat, täti miehineen ja pari vuotta sitten vielä isomummi. Viime vuonna emme viettäneet niin paljon aikaa yhdessä kuin aiemmin. 

Kuudes kuva keskellä oikealla on Kaksplus-lehden kuvauksista, joihin liittyvässä lehtijutussa kerroin meidän arjestamme ja parhaista oivalluksista sekä teoista hyvän arjen saavuttamiseksi. Tässä kuvassa olemme kasuaalisti parvekkeella poikien kanssa lukemassa läksyjä, mutta todellisuudessa ei paljon läksyjä viime syksynä yhdessä tehty. Mies otti kopin myös tästä asiasta, sillä ilta toisensa perään jatkoin töitä kotona. Ja kyllä, otsikon mukaisesti tunsin itseni ajoittain todella kelvottomaksi äidiksi, kun Wilma-viestit jäivät lukematta, tärkeät päivämäärät merkkaamatta kalenteriin ja tunnuin muutenkin olevan ajoittain aivan ulkona siitä miten poikien elämään kuului. Onneksi isänsä paikkasi. Noin yleensä koen olevani erittäin hyvä äiti lapsilleni, mutta syksyllä mentiin kyllä liian usein sieltä aidan matalasta päästä.

Seitsemäs kuva alhaalla vasemmalla kertoo minulle siitä miten vähän olemme nähneet ystäviämme viime aikoina. Onneksi jaksavat yhä kutsua kylään, sillä mehän menemme ellei ihan olla päät kainalossa. Ystävät ovat kuitenkin se arjen elementti, josta helpoiten huomaan tinkiväni arjen pyörityksessä. Ja sitten kun tavataan, on tosi kivaa aina. Tätä silmällä pitäen olenkin kutsunut ystäviä lapsineen meille jo tässä kuussa. 

Kahdeksannessa kuvassa alhaalla keskellä ollaan jälleen Thaimaassa. On aamupäivä ja olemme siirtyneet aamiaisen jälkeen altaalle. Pojat jo puljaavat ja minä juon toista aamukahvia. Tästä kuvasta muistuu mieleeni se kiireettömyys, joka lomalla oli joka päivä vallitsevana. Ei ole kiire minnekään, sen kun ollaan. Siinä me olemme hyviä, ei näiden kanssa tarvinnut pieninäkään lähteä väkisin pihalle tai keksiä jotain siksi, että lapset hyppisivät seinille. Luojan kiitos. Toivoisin meille enemmän kiireettömiä kotipäiviä tänä vuonna.

Yhdeksäs kuva oikealla alhaalla on räpsäisy arkisesta iltasatutilanteesta. Tällainen yhdessäolo, jossa olemme tiiviisti rinta rinnan ja yhdessä on ollut pojille normi viime vuoteen saakka. Vaikka kävin töissä hain lapset jo kolmelta ja meillä oli aikaa vaikka mihin. Nyt he ovat joutuneet sopeutumaan uudenlaiseen arkeen, jossa äiti tekee osin vuorotyötä tai on väsymyksen taikka työkuorman vuoksi vähemmän läsnä kuin aiemmin. Toivon kuitenkin, että sopeutuminen on nyt meidän kaikkien osalta tehty ja arki jatkuu helpompana ja ennen muuta kiireettömämpänä sekä energisempänä kuin syksyn viimeiset kuukaudet. Sitä tavoitellaan.

Siitä, mitä me neljä teimme uuden vuoden lupauksiksi, tavoitteiksi ja toiveiksi, saatte lukea seuraavaksi.

Joulukodin kuvat ja loman tähänastinen saldo

Tänäkään vuonna emme viettäneet ehdotteluistani huolimatta joulua ulkomailla. Kuusikin tuli, vaikka yritin ajaa läpi vain pientä ruukussa olevaa pöytämallia. Viimeisellä viikolla ennen joululoman alkamista kuopus tuli tiistaina kotiin ja kertoi, että nyt olisi ryhdyttävä hommiin. Joulu olisi ihan juuri täällä, eli koristeet kellarista esille ja koti joulukuntoon. Seuraavaksi haettiin kuusi ja sieltä se joulu sitten tuli. Lapsi tiesi. 

Nyt koristeet on taas siivottu pois, kuusi vielä sinnikkäästi puolustaa paikkaansa olohuoneen koristeena. Ihan pian sekin saa mennä ja koti on valmis kohtaamaan hiljalleen saapuvan kevään. Otetaan siis viimeinen muistelu siihen miltä meidän joulumme näytti vuonna 2018 ja mitä lomaan kuului.

Pojilla on vielä loppuviikko lomaa ennen kuin kevätlukukausi starttaa. Mies meni töihin tänään ja minä puolestani palaan hyllyjen väliin viikonlopuksi. Yli kahden viikon loma on jo tähän saakka tarjonnut juuri sitä mitä etukäteen toivoin. Se aloitettiin ystäviä tapaamalla, mutta muuten olemme olleet paljon kotona ja viettäneet aikaa ilman mitään suunniteltua tai sovittua. Olemme lukeneet useita kirjoja jokainen, katselleet leffoja ja syöneet hyvää ruokaa. Olen nukkunut joka päivä paitsi pitkään myös päiväunet päälle. On käyty ulkona luistelemassa, pojat ovat ulkoilleet kavereineen ja kulttuuriakin on ehditty harrastaa, Kansallismuseota ja Oodia. Loppuviikolle on suunnitelmissa vielä lisää museoiden koluamista ja uimaankin ajattelimme ehtiä. Hyvä loma siis, ei mitään valittamista. Ainoastaan kuopuksen yhden yön kestäneen vatsataudin ja meidän uudeksi vuodeksi saamamme pienen flunssanpoikasen olisi voinut jättää välistä. 

Alkuloman väsykooman jälkeen on alkanut tuntua siltä, että heräilen pikkuhiljaa eloon. Muutkin asiat kuin nukkuminen ovat alkaneet kiinnostaa. Ensimmäisenä siivosin kaapit, mitä sitä muutakaan lomalla tekisi. Esikoisen vaatekaapista lähti taas vaatetta pikkuveljen kasvua odottamaan, yksi koko näyttää jääneen kasvuspurttien myötä lähes välistä. Seuraavaksi suuntasinkin nettikauppoihin ostamaan lisää vaatetta lapselle. Ja koska eteisen seinän vaaleansininen sävy ei sittenkään ihan iskenyt, pääsi mies  kuopuksen keralla maalaushommiin. Tänään toinen kerros maalia, nyt näyttää jo tosi hyvältä. 

Tämä pähkinänsärkijäkuningas apureineen on muuten uusin jouluihastukseni. Ostin koristeet Tallinnasta viikkoa ennen joulua ja ne nousivat heti suosikeikseni. 

Lomalla on toki tullut syötyä lahjakkaassti. Mies ja pojat tekivät perinteisen piparkakkuluomuksensa, joka tänä vuonna osoittautui majakaksi. Jouluruokaa syötiin kolmena päivänä, sen jälkeen pitsa maistui jo superhyvältä. Vietimme aaton perinteisesti, eli riisipuuro manteleineen syötiin aamulla kotona ja joulurauhanjulistuksen jälkeen lähdettiin vanhempieni luokse. Kundit kävivät saunassa, josta kerrankin sai juosta takapihan lumihankeen, kiitos valkean joulun. Ja kun oli käyty kuuntelemassa isäni kuoron laulua aaton jumalanpalveluksessa, oli aika aloittaa lahja- ja ruokashow. Joulupäivän vietimme kotona ja tapaninpäivänä jälleen vanhemmillani. 

Tämä vuosi jää lahjojen osalta muistiin sinä, jolloin esikoiselle ei enää ostettu yhtään legoja tai muita leluiksi luokiteltavia. Muutenkin isojen kundien toiveet alkavat olla erilaisia kuin ennen ja tänä vuonna ostimme heille erityisesti aineettomia lahjoja. Molemmat saivatkin lippuja erilaisiin huvittelupaikkoihin toivomiensa pelien sun muiden lisäksi. Lautapelejä tuli paljon, samoin kirjoja. Erittäin hyvä. 

Tästä on hyvä jatkaa kevättä kohti, seuraavana etappina esikoisen yhdestoista syntymäpäivä ihan pian.