Kaupunkiloma keväisessä Pariisissa

Yllä oleva kuva on napattu Galeries Lafayette -tavaratalon kattoterassilta, jonne olimme äidin ja siskoni kanssa raahautuneet ostoskasseinemme juomaan samppanjaa ja fiilistelemään upeaa näköalaa. Ilma oli kaunis ja keväinen, Pariisi näytti kauneimmat kasvonsa meille turisteille. Oli rentoa, mutkatonta ja viipyilevää. Juuri sellainen muutaman päivän irtiotto, jota olin tiedostamatta tai ihan tietoisestikin kaivannut.

Treffasimme toisemme viime sunnuntaina lentokentällä ja samassa yhteydessä hoidettiin myös pikkukundien toimesta palmusunnuntain virpomisperinne kuntoon. Matkustimme kaikki pelkillä käsimatkatavaroilla ja minä olin kirjannut meidät kaikki sisään jo edellisenä iltana. Näin olimme hetkessä läpi turvatarkastuksesta ja löysimme itsemme samppanjabaarista istumasta. Lasillinen kuohuvaa, eväsleivät mukaan ja koneeseen. Kolmen yön loma oli alkanut.

Yövyimme hotellissa nimeltä Relais du Louvre ja se osoittautui edellisen matkan majapaikan tavoin nappivalinnaksi. Sijanti oli erinomainen Louvren kulmalla, toisella puolellamme Pont Neufin metroasema ja ihan lähellä myös toisen linjan pysäkki. Hotelli oli pieni, sympaattinen ja hyvin perinteinen avaimineen kaikkineen. Meidän huoneemme sijaitsi pohjakerroksessa ja erillisen wc:n sekä kylpyhuoneen lisäksi käytössämme oli oma patio. Kun hotelli lisäksi oli inhimillisen hintainen (alle 200 euroa yö) ja hyvin hoidettu sekä siisti, majoittuisin mieluusti seuraavallakin kerralla juuri tänne.

Ylin kuva on hotellin nettisivuilta, meidän huoneemme oli juuri  tämä kuvassa oleva vinkeän värisine seinineen. Minä nukuin kirjoituspöydän paikalle tuodussa sängyssä.

Ehdimme sunnuntaina hotellille saapumisen jälkeen jo lähteä kävelylle, käydä ihailemassa maisemia Pont Neufin sillalta ja istua syömään ja juomaan mukavaan bistroon. Jatkoimme matkaa kohti Notre Damea, mutta harmiksemme messun alkaminen juuri tuolloin esti aikeemme vierailla siellä sisällä. Sen sijaan päädyimme Hôtel de Villen, eli Pariisin kaupungintalon aukiolla sijaitsevan karusellin kyytiin ja palasimme hiljalleen takaisin hotellille tehden samalla suunnitelmia seuraavaa päivää varten.

Kaikkialla on kevät. Puut vihersivät, ilma oli lämmin ja lämpötila pysytteli n. 14 asteessa koko ajan. Olin lähtenyt rohkeasti matkaan ilman takkia, sillä villakangas olisi ollut aivan liikaa ja toivoin löytäväni kevättakin paikan päältä. Eikä tullut kylmä, kun yllä oli neulepaita, pitkät housut ja paksu huivi. Täydellistä, olkoonkin että paikallisten mielestä kevät oli pahasti myöhässä ja ilma tavallista koleampi. Meille kuitenkin kelpasi paremmin kuin hyvin.

Ensimmäisenä aamuna söimme aamiaista hotellissa. Siellä aamupala toimitetaan huoneisiin ja valinnanvaraa löytyy. Minulle oli varattu hyviä gluteenittomia sämpylöitä ja muutoin tarjottimilla oli kaikenlaista appelsiinimehusta croissantteihin ja muroista jogurttiin. Aamukahvi patiolla ei kuulostanut lainkaan huonolta suunnitelmalta. 

Maanantai oli siis ensimmäinen kokonainen lomapäivä. Ensimmäinen kohteemme oli Louvre, joka sijaitsi yhden tien ylityksen päässä hotellilta. Emme lopulta ostaneet lippuja etukäteen, mutta jono kulki nopeasti ja lähdimme luovimaan tietämme kohti Mona Lisaa. Äiti halusi nähdä sen pitkästä aikaa ja minä olin luvannut ottaa pojille kuvan tuosta maailman kuuluisimmasta maalauksesta. Matkalla toki näimme vaikka ja mitä, esimerkiksi upeita seinävaatteita ollessamme eksyksissä väärässä siivessä. Myös niitä toivomiani Delacroixin töitä pääsimme ihailemaan. 

Saatuamme riittävän annoksen taidetta oli aika suunnata toisenlaisten taide-elämysten pariin. Hurautimme metrolla oopperan taakse Boulevard Haussmannin tienoille ostoksille, syömään ja viettämään aikaa. Galeries Lafayetten tavaratalon kupoli ja sen alainen osa on aina yhtä vaikuttavan krumeluuri. 

Löydettyämme minulle takin, täydennettyämme kosmetiikkavarastoja Sephoralla, lounastettuamme ja kasteltuani farkkujeni takapuolen (en käsitä miten vaikeaa voi olla muistaa katsoa ennen kuin istuu) siirryimme tavaratalon katolle. Istuimme sohvaryhmään kattobaarissa, tilasimme pullollisen samppanjaa ja kaivoimme aurinkolasit esille nauttien kasvoille kuumana paistavasta auringosta. Tuollaisissa hetkissä minulle tulee usein ihana vapauden tunne. Oli mielettömän vapauttavaa olla juuri siinä ja juuri sillä hetkellä, valua hitaasti paikasta toiseen ja käyttää kaikki se aika, minkä halusin. Minnekään ei ollut kiire. En ole vähään aikaan nauranut niin paljon kuin näinä päivinä nauroin. 

Alkuillasta kävimme viemässä ostokset hotellille ja lähdimme siskon kanssa vielä tutkimaan Rue de Rivolin liikkeiden tarjontaa. Ostin miehelle ja pojille tuliaisia Gapista. Mies sai tumman farkkupaidan ja pojat heidän makunsa mukaiset t-paidat kesäksi, hieman kartutin myös esikoisen kouluvaatevarastoa. Pysähtelimme vähän väliä kaupasta toiseen, kävin ostoksilla paperikaupassa ja nappasin Starbucksista kahvin mukaani. Illalla kävimme vielä ennen ravintolaan menoa kurkkaamassa miltä hotellimme viereisessä, oikean rannan vanhimmassa kirkossa näyttää sisällä. 

Tiistai valkeni lämpimänä, mutta sateisena. Me kokeilimme vuorostaan läheisen kahvilan aamiaista omeletteineen ennen kuin metroilimme vasemmalle rannalle lähelle Eiffel-tornia. Tämä oli siskoni toive, minä puolestaan ehdotin tornin jälkeen käyntiä Musee d'Orsayssa. 

Vettä tuli, kengät olivat mudassa ja torni piilotteli osin udun sisällä.  Ihmisiä oli puistossa vain kourallinen, mutta jonot ylös torniin olivat ennallaan. Näin kertoi siskoni tullessaan hieman minua ja äitiämme myöhemmin läheiseen kahvilaan, jonne me olimme menneet tilaamaan samppanjat jo valmiiksi siskon vielä tutkiessa ympäristöä. 

Tähän liittyen, yhä saa välillä kuulla juttuja siitä kuinka Pariisissa ei pärjää muulla kuin ranskan kielellä. On harmi nähdä näiden yleistyksien elävän sitkeästi, sillä niissä yleensä ei ole mitään perää. Ei tässäkään. Olen vieraillut kaupungissa muistaakseni viidesti ja ranskan kielen taitoni rajoittuu kymmeneen lauseeseen. Olen aina tullut mainiosti toimeen, ymmärretyksi ja nimenomaan englannilla. Ikinä ei kukaan ole kieltäytynyt puhumasta tai ymmärtämästä, välillä mennään elekielellä ja saadaan sillä tavoin asia selvitettyä. Alkuun kohteliaat fraasit ranskaksi, väli englanniksi ja loppuun toivotukset ja kiitokset jälleen ranskan kielellä. Hyvin menee ja niillä kymmenellä lauseella pärjää.

Seuraavaksi nappasimme taksin ja annoimme osoitteeksi Musée d'Orsayn. Olin innoissani, olisi niin kiva nähdä vihdoin kaikki taideaarteet sen seinien sisäpuolella. Lähestyessämme museota aloin uumoilla huonoa, erityisesti nähdessäni korttelin ympäri kiertävän jonon. Ehkä nämä kaikki ihmiset eivät kuitenkaan olisi menossa museoon? Väärä luulo. Koko museon etupiha oli täynnä, jono todella kiemurteli pitkälle kadulle ja kulman taakse. 

Oli helppo todeta, että ei kiitos. Joku järki minullakin, en haluaisi jäädä seisomaan ulos sateeseen. Pariisissa olisi muutakin nähtävää ja päätimme taiteen sijaan lähteä kävelemään vasemman rannan katuja. Hetki meni, kunnes löysimme itsemme taas taksista matkalla pohjoiseen, määränpäämme olisi tällä kertaa eilisen tavaratalon viereinen Au Printemps. Yritin katsoa olisiko Tuileriesin puistossa sijaitseva taidemuseo Musée de l'Orangerie auki, mutta ei, sekin oli kiinni. Ei siis muuta kuin lisää ostoksia, myöhäinen lounas jälleen yhdellä viehättävällä aukiolla ja vasta illalla hotellille. Uskallan sanoa, että olimme lopulta kaikki tyytyväisiä päivän kulkuun. Jääpähän taas seuraavalle kerralle tekemistä.

Illalla pakkasimme tavaramme ja kävimme vielä istuskelemassa viinillä ja juustoilla sekä jäätelöllä lähistön baarissa. Keskiviikkoaamuna oli aika lennähtää takaisin kotiin, purkaa matkalaukut, ihastella ostoksia ja antaa tuliaisia rakkaille. Kolmen yön loma oli pituudeltaan juuri sopiva ja teki sielulle hyvää. Ja mikä parasta, omien ihmisten kanssa saaduille muistoille nauretaan ja niitä kerrotaan vielä pitkään.

Terveisiä perheestä 13/52: Etuhampaat irti kolmevuotiaana

Oli aamupäivä keväällä 2011. Esikoisella oli kotipäivä, joten ehdotin aamiaisen jälkeen käyntiä viereisessä leikkipuistossa. Kuopus pakattiin vaunuihin nukkumaan ja sattumalta etäpäivää viettänyt mies jatkoi töidensä tekemistä meidän suoriutuessamme ovesta ulos ja käytännössä takapihallamme sijainnutta puistoa kohti. Tuon käynnin lopputuloksena päätin etten ikinä enää puistoile. Mutta palataanpa alkuun, tästä tulee pitkä kertomus.

Olimme ehtineet olla puistossa hyvän tovin, kun esikoinen halusi mennä kiipeilytelineelle. Menin avuksi ja vähän turvaksikin, varmistin ettei kiipeilijä putoaisi. Samaan aikaan kuopus alkoi itkeä vaunuissaan. Pyysin esikoista odottamaan hetkisen, kävisin hakemassa vauvan syliini ja tulisin heti takaisin. Esikoinen asettui istumaan metalliketjuista ja -putkista koostuvan riippusillan alkuun ja minä käänsin selkäni lähtien kohti kymmenen metrin päässä parkuvaa pienempää. Huono idea.

Sitten alkoi huuto. Toinen puistossa ollut äiti kiikutti esikoisen syliini ja huomasin heti, että nyt oli käynyt pahasti. Lapsen molemmat etuhampaat olivat vinksallaan ja suupielestä valui verta, se oli mennyt halki. Oli selvää, että sekä tikkejä että hammaslääkärin konsultaatiota tarvittaisiin pikaisesti. Myöhemmin kävi ilmi, että toinen lapsi oli tullut esikoisen taakse ja tönäissyt häntä selkään. Esikoinen oli kaatunut metalliselle sillalle niin, että tanko osui suoraan häntä suuhun. 

Siinä minä sitten olin, kivusta ja järkytyksestä karjuva kolmevuotias ja turhautumista sekä nälkäänsä kiljuva vauva sylissäni. Tilanne oli kamala, mutta sellaisissa minä olen yllätykseksi itsellenikin parhaimmillani. Olin nimittäin täysin rauhallinen. Pakkasin huutavan vauvan takaisin vaunuihin, hänen tarpeensa joutuisivat nyt hetken odottamaan. Rauhoittelin esikoista kertoen meidän lähtevän nyt lääkäriin ja soitin miehelle. Hän tapasi meidät autolla tuoden turvakaukalon mukanaan ja suuntasimme kohti Lastenklinikkaa. Siellä suupieli tikattiin ja hammaslääkärillä hieman myöhemmin selvisi molempien hampaiden olevan juuresta poikki. 

Esikoinen joutui pehmeän ruoan dieetille ja jäimme odottelemaan kuinka käy. Alkuun näyttikin ihan lupaavalta. Taakse taittuneet etuhampaat palautuivat ja suupielestäkin tuli hyvä. Kunnes tuli se päivä, jolloin jouduimme sanomaan hampaille lopullisesti heipat. 

Puhelin soi ja esikoisen kerrottiin kaatuneen päiväkodissa. Hän oli kompastunut maton kulmaan eikä ollut saanut käsiä lainkaan eteen. Taas lähdettiin hammaslääkäriin. Ja se oli niiden hampaiden tarun loppu. Lapsi kotiutui hammaspäivystyksestä toinen etuhammas rasiassa ja toinen poistettiin kahta päivää myöhemmin sen yksinkertaisesti tipahdettua roikkumaan iltapalapöydässä. 

Siinä sitä oltiin, kahta etuhammasta köyhempinä alle neljävuotiaana. Ensin lapsi näytti oudolta ilman hampaita, sen jälkeen hampaiden myöhemmin tultua oudolta niiden kanssa. Olimme myös jännittäneet olisivatko pysyvät hampaat ottaneet osumaa, mutta onneksi selvisimme säikähdyksellä. Siihen sillallekin on sen jälkeen menty monet kerrat, sillä sattuuhan näitä. 

Minulla on hyvin pragmaattinen suhtautuminen kaikenlaisiin haavereihin. Tottakai toivon ettei mitään satu, mutta se nyt ei ole realistista kahden vikkelän ipanan kanssa eläessä. Ei lapsia voi estää kiipeämästä tai kokeilemasta enkä haluakaan. Ja kun sattuu, sitten hoidetaan. Mikäli mies ei olisi ollut tuolloin kotona, olisin varmaan käynyt hakemassa itse sen turvakaukalon, juottanut vauvalle maidon ja lähtenyt lasten kanssa kolmisin Lastenklinikalle. Kaikkeen tottuu, myös hoitamaan tällaisia asioita yksin. Mies kertoi myöhemmin, että oli pelännyt kyydissä minun ajaessani lääkäriin. Uskon sen, en ole nimittäin koskaan ajanut yhtä kovaa Töölön halki. Olihan lapsellani hätä.

Molemmat kuvat Nina Dodd.

"Terveisiä perheestä esittelee äitiyden ja perhe-elämän parhaat ja pahimmat palat. Viikoittain pääset kurkistamaan kaksilapsisen perheen kaaoksenhallintaa kehittävään arkeen sekä niihin hetkiin, joista ei välttämättä vauvakirjaan ole kirjoitettu. Anekdootit on kerätty kymmenen viimeisen vuoden ajalta ja kaikki ne ovat todella tapahtuneet meille."

Onko isä äidin pikku apuri?

"Mitenköhän sun mies nyt oikein pärjää kun sä et ole täällä?" Ensin hämmennyin, sitten harmistuin mieheni puolesta. Olin kertonut lähteväni matkalle yhdessä äitini ja siskoni kanssa ja mies jäisi poikien kanssa kotiin. Tietysti jäisi, olihan hänellä töitä tavalliseen tapaan ja pojilla koulua. En kuitenkaan ollut osannut ottaa huomioon sitä seikkaa, että ehkä hän ei pärjäisikään näitä muutamaa hassua päivää omien lastensa kanssa, lasten jotka ovat jo verrattaen isoja ja omatoimisia. Mietin pitäisikö vastata, että tyhmä minä, miten nyt noin itsekkäästi menin varaamaan matkan ottamatta lainkaan huomioon sen kotona aikaansaamaa kaaosta. Tyydyin kuitenkin toteamaan, että kiitos kysymästä, mieheni pärjää oikein hyvin. 

Tänä päivänä yllä olevan kaltaiset epäilyt ovat ainakin omassa tuttavapiirissäni harvassa. On selvää että perheessä on kaksi yhtäläisillä kyvyillä, älykkyydellä ja maalaisjärjellä varustettua aikuista ihmistä, jotka pystyvät tarvittaessa pyörittämään arkea itsenäisesti. Sitä paitsi ei siinä oikeastaan kyvystä ole kyse, vaan halusta ottaa homma haltuun. Ollaan onneksi tultu kauas siitä, kun isä oli äidin apulainen ja äiti ainoana tiesi mitkä sukat pitää pukea juuri noiden farkkujen kanssa tai millainen paita sopii mihinkin tilaisuuteen. Tai niin minä luulin. Sillä onhan se nyt huvittavaa että yhdeltäkään työmatkalle lähtevältä mieheltä tuskin kysytään miten vaimosi pärjää kotona sillä aikaa, kun sinä olet poissa.

Minun asiani ei ole puuttua siihen miten mieheni arkemme poissaoloni aikana hoitaa. Se, että hän tekee asiat toisin kuin minä ei tarkoita että ne olisivat huonosti hoidetut. Voi olla, että läksyt muistuvat mieleen ennen nukkumaanmenoa, vähän vaihtelua normaaliin. Voi olla, että lapset pääsevät iloitsemaan pitsamaanantaista ja pitsatiistaista, mikä sen mukavampaa. Ei tulisi nimittäin mieleenkään tehdä ruokaa pakkaseen, kuten olen jostain kuullut tai kirjoittaa ohjelistoja. Eri tavalla ei ole yhtä kuin väärin. 

Silti tämän kaiken sanomani jälkeen minä pyysin miehen luokseni kalenterin kanssa ja annoin hänelle muutamia päivämääriä, menoja ja hoidettavia asioita muistiin merkittäväksi. Miksi näin? Siksi että normaalissa kahden aikuisen arjessa minä olen se, joka tietää milloin kouluun mennään poikkeavaan aikaan, milloin siivoojat tulevat ja minä päivänä on vietävä lapsi hammaslääkäriin. Hoidan valtaosan tällaisesta arjen manageeraukseksta, osin miehen valtavan työkuorman vuoksi, osin siksi että se nyt vaan sujuu minulta nopeammin ja vaivattomammin. Kukin kykyjensä mukaan, en minä aio esimerkiksi millään tavalla osallistua kesäpaikan wc-remonttiin, jota mies suunnittelee. Ei ole miesten ja naisten töitä, on vain jaettavia hommia. Ja jokainen perhe jakaa ne sillä tavalla, mikä itselle sopivalta ja oikeudenmukaiselta tuntuu. 

Miehen tallennettua nämä huomiot erityisista menoista kalenteriinsä hälytysten kera, laitoin oman kalenterini kiinni ja siirsin ajatukset keväiseen Pariisiin. Sillä on etuoikeus elää parisuhteessa ja perheessä, jonka jäsenet voivat mennä ja tulla tietäen kaiken olevan sillä aikaa kunnossa kotirintamalla.

Terveisiä perheestä 12/52: Viides henkilö nelihenkisen perheen kuvassa

Eräänä päivänä, tullessani hakemaan lapsia päivähoidosta, halusi esikoinen näyttää tekemänsä piirustuksen. Käytävän seinältä löytyikin hieno perhekuva, jossa komeilivat niin lapsi itse, pikkuveli, äiti ja isä. Jotain kummallista kuvassa kuitenkin oli.

Laskin kuvassa  näkyvät henkilöt uudelleen. Yksi, kaksi, kolme, neljä ja viisi. Huikkasin lapsen naulakoilta takaisin kuvan luo ja kysyin mikä tämä viides henkilö, tämä kaikkein pienin oikein on. Esikoinen naurahti ja huitaisi kädellään huolettomasti ilmaa. "Ai se. No sehän on pelkkä vahinko!"

Kotona mies tiedusteli mahtaako esikoisellamme olla ennustajan kykyjä.

"Terveisiä perheestä esittelee äitiyden ja perhe-elämän parhaat ja pahimmat palat. Viikoittain pääset kurkistamaan kaksilapsisen perheen kaaoksenhallintaa kehittävään arkeen sekä niihin hetkiin, joista ei välttämättä vauvakirjaan ole kirjoitettu. Anekdootit on kerätty kymmenen viimeisen vuoden ajalta ja kaikki ne ovat todella tapahtuneet meille."

Äiti lähtee ulkomaille

Viime äitienpäivänä annoimme siskoni kanssa äidillemme lahjaksi matkan minne vain Eurooppaan. Olimme molemmat lahjaa antaessamme aivan varmoja siitä, että tiemme veisi taas kerran Amsterdamiin. Mutta mitä vielä, äiti ilmoitti heti haluavansa Pariisiin. Ja sinne me ihan pian suuntaamme, toivottavasti aurinkoiseen kaupunkiin keväisille kaduille kulkemaan ja kahviloihin istuskelemaan. 

Näin kauan meni, että matkaan oikeasti pääsemme. Ensin oli työkiireitä pitkin syksyä ja sitten terveyspulmia siihen päälle. Nyt ajankohta tuntuu kuitenkin juuri oikealta. Matka katkaisee mukavasti työn- ja opiskeluntäyteistä kevättä, vaikka lähtöä edeltääkin hirveä puristus monenlaisen lukemisen ja kirjoituksen osalta. Mutta parempi näin, tylsää se olisi sitten matkalla joutua hommia tekemään. 

Majoitumme aivan Louvren vieressä, hotellimme on toivottavasti mukava ja siisti Le Relais du Louvre. Olen katsonut valmiiksi pääsylippuja, kun äiti haluaa Mona Lisaa katsomaan. Louvressa on parhaillaan myös Delacroixin näyttely, teoksensa "Vapaus johtaa kansaa" kiinnitti ensimmäisen kerran huomioni koulun historiankirjassa. Olen sen kerran nähnyt ja nyt ajattelin nähdä uudelleen. Tämän lisäksi Musee d'Orsay on tähän saakka jäänyt väliin ja nyt haluan sinne mennä. Myös ajatus kävelystä Luxembourgin puistossa kiehtoo, sen voisi yhdistää lounaaseen jossain lähistöllä. Saa nähdä mitä keksitään, ainakin on kiva ajatus mennä rennosti sinne minne nenä näyttää ja mikä kulloinkin huvittaa. 

Olisiko sinulla vinkkejä hyvistä ravintoloista tai kahviloista? Tai mitä meidän kannattaisi ehdottomasti tehdä, missä käydä ja mitä nähdä? Olen katsellut näitä edellisen matkamme kuvia, joita tässäkin on muutama ja hirveän paljon me silloin lasten kanssa ehdimme. Muutaman käymäni kirjakaupan osoitteen laitoin itselleni ylös, niihin voin taas mennä tekemään paperitarvikelöytöjä.

Ja kun minä palaan, lähtee mies vuorostaan reissuun kahtena peräkkäisenä viikkona. Se on ainakin varmaa, että tuliaisia pojille on luvassa reilusti!

Kirja-arvostelussa Tunnehetket - opas tunnetaitokasvatukseen

Tunnehetket-kirja sekä Tunnehetket-tehtäväkirja 

saatu PS-kustannukselta. 

"Jos mua ei kohta tulla peittelemään, mun ärsytys muuttuu ensin vihaksi ja sitten raivoksi" huusi ekaluokkalainen eräänä iltana sängystään. Minua hymyilytti, Cristina Núñez Pereiran ja Rafael R. Valcárcelin tunnetaitoja käsittelevän kirjan havainnot olivat selvästi painuneet mieleen.

PS-kustannuksen alkuvuoden uutuusteos Tunnehetket. Ilman tunteitasi et olisi sinä tarjoaa tietoa ja työkaluja omien tunteiden hallitsemiseen ja tunnistamiseen. Se on suunnattu erityisesti 6-12 -vuotiaille lapsille ja varhaisnuorille tukemaan tunneälyn kehittymistä sekä avaamaan tunteiden merkitystä ja vaikutusta käyttäytymiseen. Kirjassa esitellään neljäkymmentäkaksi tunnetta ja sitä täydentää erillinen tehtäväkirja.

Tärkeä tunnetaitokasvatus

Omien tunteiden tunnistaminen, niiden sanoittaminen ja ymmärtäminen ovat tärkeitä taitoja. Helppoja ne eivät ole, eivät lapsille eivätkä aikuisillekaan. Mitä nuorempana oppii omien tunteiden arvostamisen ja kuuntelemisen tärkeyden sekä tunteiden merkityksen omalle käyttäytymiselle, sen helpompaa on luovia esimerkiksi murrosikän myrskyissä. 

Tunnehetket onkin suunnattu juuri alakoululaisille ja tällaiselle teokselle on selkeä tilaus. Kirja on suunniteltu pedagogista työtä silmällä pitäen ja se on helppo ottaa esille niin kotona kuin koulussa, aina tarpeen mukaan. Teos on laadukas ja perusteellinen sekä tarpeeksi ymmärrettävä myös pienille lapsille yhdessä vanhemman kanssa luettavaksi. 

Käytännön kokemuksia

Me tutustuimme kirjaan yhdessä seitsemän- ja kymmenenvuotiaan kanssa. He ovat ikävuosiltaan kirjan kohderyhmää ja oli mielenkiintoista nähdä miten kolmen vuoden ikäero vaikuttaisi kiinnostukseen, asioiden omaksumiseen ja niiden ymmärtämiseen. 

Kirjassa on selkeät ohjeet ja niiden mukaan tunteita tulisi käsitellä järjestyksessä, tosin lukemisen voisi aloittaa mistä kohdasta tahansa. Me aloitimme alusta, ensimmäinen tunne kirjassa on hellyys siihen liittyvine tehtävineen.

Pidin erityisen paljon siitä kuinka kirjan tunteet on sidottu toisiinsa. Hellyydestä siirrytään rakkauteen ja rakkauden vastakohta puolestaan on viha. Tunteet punoutuvat aukeama aukeamalta toisiinsa, kun epävarmuutta kokiessamme saatamme tuntea itsemme ujoiksi ja ujous puolestaan voi aiheuttaa hämmennystä. Upea kuvitus tukee tekstiä, lasten mielestä muutama kuva tosin oli aivan liian jännittävä. Kun tekstikirjan tunne on luettu ja siitä juteltu, on aika siirtyä tehtävien pariin. 

Tehtäväkirja alkaa vanhemmille ja kasvattajille tarkoitetulla osiolla, jossa kerrotaan paitsi tunteiden merkityksestä, myös kirjan tehtävien hyödyntämisestä. Myös valmis lukusuunnitelma esitellään, esimerkiksi 6-7 -vuotiaalle suositellaan tutustuttavaksi yksi tunne viikossa yhdessä vanhemman kanssa. Isommat lapset voivat tutustua kirjaan jo itsenäisesti. 

Monenlaiset tehtävät pitivät lapsilukijoiden mielenkiintoa yllä sen verran, että yksi tunne saatiin aina käsiteltyä. Kovin kauaa ei tällaista pohdintatyötä kerralla jaksakaan, mutta aiheeseen palattiin vielä illan mittaan lasten aloitteesta. Oli mielenkiintoista huomata, että alitajunta ja mieli jatkoivat pohdintaa senkin jälkeen, kun kirjan kannet oli suljettu.

Kolmasluokkalaista kiinnostivat kirjassa eniten tietyt kasvamiseen ja itsetunnon kehittymiseen liittyvät tunteet. Olenko riittävän hyvä, osaanko vai epäonnistunko? Ekaluokkalainen puolestaan oli kiinnostunut kiukusta. Miksi häntä niin kovin välillä suututtaa ja mitä sille voisi tehdä? Minun vieressäni oli turvallista pohtia niin positiivisiksi koettuja kuin kehittämisen arvoisia tunteita. Samalla minä aikuisena opin lisää paitsi omista tunteistani, myös siitä miten pystyn tukemaan lapsiani heidän kasvussaan ja kehityksessään. 

Me saimme lasten kanssa aikaan hyviä keskusteluja tämän kirjan pohjalta. Tunnehetket onkin oiva lisä luottopakkien joukkoon, niiden teosten jotka kaivetaan kirjahyllystä esille säännöllisin väliajoin apua ja tukea tarvittaessa. Tai sitten ihan muuten vaan, oppiaksemme lisää itsestämme ja toisista.