Terveisiä perheestä 5/52: Poliisihälytys pankissa

Se oli yksi ihan tavallinen keskiviikko. Olimme miehen kanssa varanneet ajan pankkineuvojamme luokse käydäksemme läpi raha-asioita ja mahdollisia tulevaisuuden kuvioita. Mukaan tapaamiseen lähti myös tämä kuvassa näkyvä, tuolloin vajaan puolentoista vuoden ikäinen pallero. Ei tullut mieleenkään ettei olisi lähtenyt tai että olisin soittanut lapsenvahtia pankkikäynnin vuoksi. Vielä tuolloin.

No onhan se tylsää, odotella aikuisten vain puhuessa ja puhuessa. Naksut oli syöty, rusinapaketistakin loisti pohja. Omat lelut ja kirjat, joita mukaan toki oli pakattu, olivat aivan tylsiä verrattuna kaikkeen siihen ihanaan ja mielenkiintoiseen mitä ympärillä näkyi. Rattaista oli päästävä pois, mikä täydellinen tutkimuskohde tämä huone olisikaan! 

Siinä hän hääräili ympärillämme. Selaili kirjojaan, tutki käsilaukkuni sisällön muutamaan otteeseen, piirteli suhruja paperille ja jäi välillä topakkana kuuntelemaan mitä pankkineuvojamme pöydän toisella puolella oikein jutteli. Jossain vaiheessa laskin lapsen sylistäni alas ja yritin keskittyä papereiden tutkimiseen. Olimme kuitenkin samassa huoneessa, hän ei pääsisi karkuteille käytävälle. Paha virhe.

Yhtäkkiä huoneen ovi avautui, ensin raolleen ja siitä selälleen. Oviaukon täyttivät kolmen muun henkilökunnan jäsenen kummastuneet kasvot. Oliko meillä jokin hätä, mitä ihmettä oikein tapahtui? En minä vaan tiennyt. Pian sain tietää, joku oli hälyttänyt poliisit paikalle.

Katsokaa nyt tätä naamaa ja noita pikkuruisia sormia. Kun tarkkailee maailmaa yksivuotiaan korkeudelta huomaa paljon sellaista, mikä aikuisilta jää näkemättä. Esimerkiksi pankkineuvojan pöydän alla olevan pienen pyöreän hälytysnappulan. Sehän suorastaan kutsuu painamaan, miten voisi jättää väliin! 

Ja niin hän painoi ja teki hälytyksen. Ja koska hälytystä ei voi puhelimitse perua, pääsivät poliisit tekemään keikan paikalliseen pankkikonttoriin. Hälyttäjä itse oli tuolloin jo nukkumassa autossa matkalla kotiin autuaan tietämättömänä aiheuttamastaan härdellistä. Seuraavan pankkiasioinnin tullessa ajankohtaiseksi hälyttäjä jäi kotiin. 

Terveisiä perheestä esittelee äitiyden ja perhe-elämän parhaat ja pahimmat palat. Viikoittain pääset kurkistamaan kaksilapsisen perheen kaaoksenhallintaa kehittävään arkeen sekä niihin hetkiin, joista ei välttämättä vauvakirjaan ole kirjoitettu. Anekdootit on kerätty kymmenen viimeisen vuoden ajalta ja kaikki ne ovat todella tapahtuneet meille.

Molemmat kuvat Nina Dodd.

Satunnaisia faktoja meikäläisestä

Olin valmistellut tätä kirjoitusta julkaistavaksi tuhannen kirjoituksen rajapyykkiä juhlistamaan. Sairastuminen kuitenkin sotki kuviot ja se tuhannes julkaisu käsittelikin vain  sairastamista. Ironia kohdallaan, kun meitä alati sairaiden perhettä ajattelee. Näitä olisi sääli jättää julkaisematta, joten tässä muutamia knoppitietoja meikäläisestä. Saatat tietää osan, mutta vahvasti veikkaan ainakin muutaman tulevan yllätyksenä.

1, Minä en ole lainkaan kilpailuhenkinen. Olen muun muassa sitä mieltä, että kaikille reiluinta olisi voittaa vuorotellen, myös arvokisoissa. Jokaiselle hyvä mieli, kaikki pelaa ja sitä rataa. Olen miettinyt mistä tämä piirre johtuu ja tullut siihen tulokseen, että jotenkin se liittyy itsetuntoon. Tiedän olevani tosi hyvä tosi monessa asiassa eikä sitä tarvitse todistella. Ja niissä missä en ole, hoitaa itseironia loput.

2. En osaa juoda pullosta ja kävellä yhtä aikaa. Tai osaan, jos keskityn oikein kovasti. Parempi kuitenkin pysähtyä juomaan kuin olla rinnus märkänä jatkuvasti.

3. Herkutellessani haluan syödä jotain tosi hyvää ja lemppariani. En esimerkiksi syö koskaan keksejä, vaikka niitä tarjolla olisikin. Keksit ovat yhdentekeviä ja niiden syöminen menee tavallaan hukkaan. Olen mieluummin ilman. Olen myös lähtenyt illalla julkisilla keskustaan ihan vaan irtokarkkiostoksille saadakseni lempikarkkejani. Vastapäisen kaupan valmispussivalikoima ei todellakaan kelvannut.

4. Paras oivallus vanhemmuuteen liittyen on valita taistelunsa, eli pitää kiinni isoista asioista ja joustaa pienissä. Tästä syystä meillä syödään aamuisin minun tekemiäni rakkausleipiä (ihan tavallisia, mutta äidin maaginen kosketus tekee niistä erikoiset), vaikka ekaluokkalainen oikein hyvin osaisi tehdä leipänsä itse. Pääasia kun on, että lapsi syö jotain jaksaakseen lounaaseen. Toisinaan myös vaatteiden pukeminen hoituu näppärästi siten, että aamuäkeä lapsi ojentelee peiton alta raajan toisensa perään ja minä laitan sukkaa jalkaan. Päästään koko porukka helpommalla eikä haittaa minua.

5. Lukupiirit eivät ole minun juttuni, vaikka toisin voisi luulla. Lukeminen on minulle sen verran yksityinen asia, että en mielelläni ruodi kirjan herättämiä ajatuksia muiden kanssa. Pohdin niitä itsekseni ja esimerkiksi arvioiden osalta näytän ne vasta valmiina. Joskus suosittelen kirjaa miehelle ja hänen luettuaan juttelemme siitä kyllä. Toinen poikkeus on äitini, jonka kanssa puhun lukemastamme mielelläni.

6. En lähtisi safarille Afrikkaan, vaikka maksettaisiin. Olen vähän sitä mieltä, että ihminen voi elää onnellisena vaikka ei olisi nähnytkään leijonia tai seeproja niiden luonnollisessa elinympäristössä. Suhtaudun koko konseptiin kovin epäilevästi, sinne vaan avokattoisella autolla savannille eläinten keskelle tai telttoihin yöpymään. Uskon täysin, että kokemus on äärimmäisen hieno, mutta minä en haluaisi millään tulla leijonan syömäksi.

7. Olen aina ollut tosi hyvä koulussa. Mutta tiesittekö, että mies oli vielä minua parempi? Minä voitan stipendien määrässä, mutta mies keskiarvoissa ja kirjoitetuissa laudatureissa. Tältä pohjalta lähtee varmasti sekin, että meidän perheessämme lasten koulunkäyntiin panostetaan, sillä heillä on valmiudet hoitaa homma hyvin.

8. Pienillä lapsilla on omat hauskat sanansa, kun puhetta vasta opetellaan. Moni näistä on jäänyt perheeseemme ihan vakkarikäyttöön. Minun puheessani porsaalla on pasaro ja Star Wars -saagassa seikkailee Obi Wan Keboni.

9. Olenkohan koskaan avannut blogini nimeä? Se tulee siis Virginia Woolfilta ja yhdistää yhden lempikirjoistani, eli Mrs Dallowayn, sekä Woolfin ajatuksen siitä, että naisella tulee olla oma huone. Kun päätin aloittaa blogin kirjoittamisen, tuli nimi mieleeni heti. En ole koskaan ajatellut sen vaihtamista.

10. Käyn antikvariaateissa sillon tällöin etsiessäni jotain tiettyä teosta, mutta sellaiseen päämäärättömään haahuiluun minusta ei ole. En ole fiilistelijä, vaan aivan liian suoraviivainen siihen, että kirja olisi käyttöesineen sijaan jokin mystifioitu ja romantisoitu objekti. En myöskään säilytä kirjoja vain itseisarvona laajan kirjakokoelman saadakseni. Mikäli koen ettei kirjalle ole enää käyttöä, laitan sen surutta kiertoon.

11. Osaan yllättäviä juttuja rempparintamalla. Olen tapetoinut makuuhuoneemme, maalannut seiniä ja yhden kokonaisen kuistin. Osaan koota huonekaluja, jos vain viitsin lukea ohjeet. Usein en jaksa. Kodin pienet hommat, kuten lampun vaihtaminen tai taulun ripustaminen hoituvat itsestäänselvästi enkä tarvitse ketään lisäämään tuulilasinpesunestettä autoon. Seuraavaksi aion maalata kesäpaikan yläkerran lattian.

12. Joskus kuulee sanottavan ettei kauas kannattaisi lähteä, mikäli aikaa kohteessa ei ole yli viikon verran.  Olen täysin eri mieltä. Aina kannattaa lähteä ja viikko esimerkiksi Thaimaassa on erittäin paljon parempi kuin viikko räntäsateessa kotimaassa. Samaten Euroopan kaupunkikohteissa yö tai kaksi on vallan mainio aika, siinä ehtii vaikka ja mitä.

13. Inhoan first world problem -termiä. Vaikka ongelmasi eivät olisikaan nälänhädän tai kuivuuden kokoluokkaa, mitä sitten. Olen siis Ally McBealin hengenheimolainen. Minun ongelmani ovat isoja, koska ne ovat minun. Ei tämä silti tarkoita ettei osaisi laittaa asioita perspektiiviin tai ymmärtäisi muita.

Vuoden ensimmäiset kirjavinkit

Jatketaanko kirjavinkkien parissa myös tänä vuonna? Tällä kertaa tarjolla olisi vuoden aloitukseksi historiallista lukuromaania ja paljon puhetta herättänyttä nykykirjallisuutta. Ja tietysti pari dekkaria siihen väliin. 

Mari Jungstedt aloitti muutama vuosi takaperin uuden Kanariansaarille sijoittuvan dekkarisarjan yhdessä silloisen kihlattunsa Ruben Eliassenin kanssa. Sittemmin kihlattu jäi ja Jungstedt jatkaa sarjan kirjoittamista yksin. Aiemmin Gotlantiin sijoittuvista Anders Knutas -rikosromaaneistaan tunnettu ja menestynyt kirjailija on myös näissä romaaneissa mukavuusalueellaan. Tapahtuu salaperäinen kuolematapaus, jota tutkimaan alkaa paikallisen sanomalehden toimittaja, Ruotsista Kanarialle muuttanut Sara Moberg. Yhdessä entisen poliisin Kristian Weden kanssa hän sekaantuu tapahtumien selvittelyyn.

Tummempi taivas alkaa, (suomentanut Anja Meripirtti) kun nainen löytyy murhattuna ja erikoiseen asentoon aseteltuna. Luvattu maa (suomentanut Emmi Jäkkö) puolestaan vie kaksikon keskelle turisteihin suunnattuja terrori-iskuja ja Ruotsista muuttaneen naisen murhaa. Nämä romaanit ovat leppoisaa jännityslukemista genrestä tykkääville. Eikä Kanarian kauniiden kylien ja maisemien kuvailu ole pahitteeksi siinä ohessa. Saattaa tulla matkakuume ihan huomaamatta!

Katsottuani Yle Areenasta joukon Maria Langin rikosromaaneihin pohjautuvia ja hurmaavaa 1950-lukulaisuutta huokuvia tv-elokuvia tajusin, että en ole lukenut ainoatakaan Langin rikosromaania. Oli siis aika korjata tämä puute klassikkotuntemuksessani. Langin jännäreiden päähenkilöt ovat Tukholmassa asuva historian- ja kirjallisuudentutkijapariskunta Puck ja Einar Bure, jotka yhdessä parhaan ystävänsä, rikoskomisario Christer Wijkin kanssa päätyvät vähän väliä keskelle mutkikkaiden kuolemantapausten selvittelyä. Joukosta löytyy perinteisiä suljetun paikan mysteereitä, pois Tukholmasta sijoittuvia tapauksia sekä vahvasti Burejen yksityiselämään kytkeytyviä arvoituksia. Myöhemmissä kirjoissa päähenkilöistä on jäljellä enää Christer Wijk Maria Langin jostain syystä päätettyä jättää Buren pariskunnan pois kirjoistaan. Romaaneja on paljon, mutta niiden lukemista on hankaloittanut huono saatavuus pääkaupunkiseudun kirjastoista. Kannattaa siis koluta myös antikvariaatteja, jos kiinnostaa. 

Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa oli ilmestyessään puhuttu ja paljon julkisuutta saanut teos. Tapahtumat alkavat, kun Ahavan aviomies eräänä tavallisena päivänä kertoo halunneensa aina olla nainen. Romaanissa Ahava perkaa sitä prosessia, joka aviomiehen tunnustuksesta käynnistyi. Inhimillinen tragedia, puolison muuttuminen joksikin aivan toiseksi ja omat tunteet ja kokemukset ovat tekstissä läsnä. Ahava myös kytkee tapahtumat Kristoffer Kolumbuksen löytöretkiin, kun edessä oli vain uutta ja tuntematonta, mutta usko Intian löytymiseen oli vahva. Me tiedämme toisin, ei se ollut Intia, jonka Kolumbus löysi. Analogia romaanissa toimii hienosti. Romaani on myös nopealukuinen, minulta meni kaksi tuntia yhdeltä istumalta. Ajatuksia se kuitenkin jätti mieleen pitkäksi aikaa, ei vähiten kauniin kielensä vuoksi. 

John Boyne on tuttu useimmille kirjastaan Poika raidallisessa pyjamassa. Tarkoin vartioitu talo (suomentanut Laura Beck) puolestaan sijoittuu kahdelle aikatasolle, 1900-luvun Venäjälle ja 1980-luvun Lontooseen. Tartuin tähän romaaniin sattumalta eräällä kirjastokäynnillä, onhan minulla yli kaksikymmentä vuotta jatkunut kiinnostus Romanovien valtakauteen. Georgi Jatsmenev on 16-vuotias maalaispoika, kun hän sattumalta pelastaa Venäjän suuriruhtinaan kuolemalta ja päätyy tämän henkivartijaksi. Myöhemmin Lontoossa Georgi elää rauhassa yhdessä vaimonsa Zojan kanssa, kunnes tämän viimeinen toive parantumattomaan syöpään sairastuneena muuttaa kaiken. Zoja haluaa vielä kerran palata lapsuutensa maisemiin, Suomeen ja Pietariin. On aika kohdata mennyt ja sen muistot. 

Miksi Turku oikeastaan paloi vuonna 1827? Tähän tietää vastauksen Mike Pohjola, ainakin omien sanojensa mukaan. Pohjolan kirja 1827 on vetävä kertomus salaliitoista, juonitteluista ja siitä päivästä, jona Turku roihahti liekkeihin. Romaani ei todellakaan ole perinteinen historiallinen teos, oikeastaan päinvastoin. Minä koin lukemisen riemastuttavana enkä malttanut odottaa mitä seuraavaksi tapahtuu. Tänä vuonna Pohjolalta ilmestyy muuten uusi teos, Sinä vuonna 1918.

Terveisiä perheestä 4/18: Mikä lapselle nimeksi?

Terveisiä perheestä esittelee äitiyden ja perhe-elämän parhaat ja pahimmat palat. Viikottain pääset kurkistamaan kaksilapsisen perheen kaaoksenhallintaa kehittävään arkeen sekä niihin hetkiin, joista ei välttämättä vauvakirjaan ole kirjoitettu. Anekdootit on kerätty kymmenen viimeisen vuoden ajalta ja kaikki ne ovat todella tapahtuneet meille.

Tämä seuraava ei suoranaisesti ole sattumus, onpahan vaan kertomus siitä miten vaikeaa voi olla saada yksi nimi oikein.

Kuopus sai meiltä nimen, jota on Suomessa annettu tähän mennessä noin tuhannelle henkilölle viime vuosisadan alusta lähtien. Tiesimme jo nimeä päättäessämme, että se tulee todennäköisesti jakamaan mielipiteitä ja että mikään itsestäänselvä valinta nimi ei ole. Meille se kuitenkin oli täysin varmasti kuopuksen nimi ja tänä päivänäkin olen nimeen äärettömän tyytyväinen.

Reaktiot nimeen ovat olleet lähes pelkästään positiivisia tai positiivisen yllättyneitä. Tai sitten ne negatiiviset kommentit eivät vain ole kantaneet korviini saakka. Mutta vaikeuksia tuon valitun nimen kanssa on ollut näiden seitsemän vuoden aikana. 

Ensimmäisenä nimeä hoki kolmevuotias isoveli, joka oli jo ennen vauvan syntymää ehtinyt kertoa pikkuveljen nimen isovanhemmille. Hän ei osannut tuolloin vielä sanoa ärrää, joten nimi kääntyi lapsen suussa persoonalliseen muotoon. Siinä missä isovanhemmat toki ymmärsivät mistä nimestä on kyse, sain moneen otteeseen kertoa nimeä isoveljeltä tiedustelleille ja hieman hämmentyneille ihmisille, että ei. Pikkuveljen nimi ei ole Maiju. Hän kun on poikakin ja näin. Marius tai Maijus, aika lähelle kuitenkin.

Myös harrastuksissa lapsi on ollut säännöllisesti jotain muuta kuin nimensä. Futiskerhon palloon kirjoitettiin isolla Marjus. Eräs toinen puolestaan kommentoi, että aika jännä nimi tuolla teidän nuoremmalla, en olekaan ennen kuullut Marjusta. En minäkään, mietin mielessäni. 

Luistelukoulussa lasta jo vähän harmitti, kun hän kertoi ohjaajien kanssa käydystä keskustelusta:

Ohjaaja: Hienosti meni Markus!

Marius: Mun nimi on kyllä Marius.

Ohjaaja: Selvä juttu Markus! 

Lapsi oli aivan tuohtunut, miksi se sanoo mua Markukseksi, kun mun nimi on Marius!

Nimi on ihmiselle tärkeä, onhan se yksi merkittävimmistä identiteettiä vahvistavista asioista. Silti en osannut ajatella, että lasta harmittaisi väärällä nimellä kutsuminen näin paljon. Ajattelen tässä itseäni ja omaa kokemustani. Minua on aina kutsuttu toisella etunimelläni. Tästä syystä olen säännöllisesti ollut ihan joku toinen, kun esimerkiksi lääkärissä kutsutaan aina ensimmäisellä nimellä yhdistettynä sukunimeen. En ole koskaan asiasta pahemmin välittänyt, siinähän kutsuvat. Lapsen kautta olen oppinut ymmärtämään, että nimi ja sen oikea kirjoitus- tai lausumisasu todellakin merkitsee. Siispä korjaan, vaikka itseäni en koskaan jaksa.

Mitä lapsi itse ajattelee nimestään? Hän oppi jo pienenä sanomaan, että "mun nimi on Marius, eli Martsu." Lempinimellä pärjää!

Teatterivinkkejä lapsiperheille

Teatterien kevätkauden ohjelmistot on nyt julkaistu ja käydessäni niitä läpi keräsin samalla teille vinkkejä hyvältä kuulostavista esityksistä erityisesti lapsikatsojia ajatellen. Vinkit ovat luonnollisesta syystä pääkaupunkikeskeisiä, mutta kurkkasin myös muutaman muun ison kaupungin tarjonnan. 

Helsingin Kaupunginteatteri on avautunut joku aika sitten perusteellisen remontin jälkeen ja syksyllä ohjelmistoon palannutta Peppi Pitkätossua esitetään vielä muutama kerta. Uutta puolestaan on kaikkien 1980-luvun lasten muistoissa tuttuakin tutumpi Marjatta Pokelan Mörköooppera. Laulujen kautta päästään mukaan seikkailuun, jossa Mörkö lähtee tutustumaan Helsinkiin. Ja nyt soi päässä "mörkö se lähti piiriin..."

Lilla Teaternissa esitetään Tove Janssonin ihanaan teokseen perustuvaa näytelmää Sommarboken. Teos on ensimmäistä kertaa dramatisoitu näyttämölle ja suositusikäraja on 12 vuotta. Tämä näytelmä kannattaa siis käydä katsomassa hieman isompien lasten kanssa, onhan Janssonin kirjakin hyvin filosofinen pohdinta lapsuudesta, vanhuudesta ja ystävyydestä. 

Upeat arvostelut saanut Tippukivitapaus jatkaa Helsingin Kansallisteatterissa myös kevätkaudella. Lippujen suhteen kannattaa olla nopea ja varata ne heti. Laura Ruohosen ja  Anna-Mari Kähärän taidonnäyte on kuulemma juuri niin erinomainen kuin uskalsin etukäteen odottaa. Meillä sen kokeminen jäi valitettavasti väliin sairastamisen vuoksi, mutta uusi yritys odottaa.

Kansallisteatterissa esitetään myös pienille lapsille ensimmäiseksi teatterikokemukseksi sopivaa näytelmää Hammaspeikot sekä Veera Salmen kirjoihin perustuvaa näytelmää Mauri ja mini-isoveli. 

Oopperan puolella esitetään kevään mittaan miniopperaa Tuhkimo. Kyseessä on erittäin kiinnostavalta kuulostava matalan kynnyksen tapa tutustuttaa lapsikatsojat oopperan maailmaan. Tämä lapsen ensimmäinen oopperakokemus kestää nimittäin ainoastaan 25 minuuttia ja liputkin ovat vain kymmenen euroa kappale. Uskoisin näiden olevan erittäin suosittuja ja paikat jaetaan varausjärjestyksessä ensikertalaiset huomioiden. Lapsille on oopperan puolella myös muuta mielenkiintoista, kuten taaperoiden taidetuokio ja erilaisia työpajoja. Baletti Muumipeikko ja taikurin hattu oli puolestaan valitettavasti jo loppuunmyyty, mutta peruutuspaikkoja kannattaa toki havitella. 

Tampereen Työväen Teatterissa esitetään Topeliuksen klassikkosatuun pohjautuvaa näytelmää Adalmiinan helmi. Näytelmä on vastikään saanut ensi-iltansa ja sitä suositellaan kuusivuotiaasta ylöspäin.  

Turun Kaupunginteatterin kevät pitää sisällään näytelmän Koivuhiiri ja päästäinen. Kyseessä on Grus Grus teatterin vierailuesitys, jonka teemoihin kuuluu niin ystävyys kuin erilaisuuden hyväksyminenkin. Esityksen kesto on reilusti alle tunnin, jotta pienimmätkin katsojat jaksavat keskittyä.  

Lahden kaupunginteatteri puolestaan luottaa moderniin klassikkoon, jollainen kissa Viiru yhdessä ystävänsä Ukko Pesosen kanssa jo on. Ystäväni Viiru -esitys yhdistelee elementtejä useasta kirjasta, ensin Viirun tullessa Pesosen luo aina siihen saakka, kun Viiru päättää muuttaa. Esitys sopii alle kouluikäisille.

Mikäli nukketeatteri kiinnostaa, kannattaa kurkata Nukketeatteri Sammon sivut, sieltä löytyy esityksiä moneen lähtöön. Myös teatteri Hevosenkenkä on laadukkaan lastenteatterin syntypaikka. 

Kaikki kuvat teattereiden kuvapankeista.

Juhlatunnelmia 10-vuotissyntymäpäiviltä

Kymmenen vuoden ajan olen järjestänyt kaverisynttäreitä ja sukulaisten sekä ystäväperheiden kahvikutsuja. On tilattu kakut, viritelty rekvisiitat sankarin toiveen mukaisesti ja haettu kukkakaupasta kauniita kimppuja. Kun ikään tänä vuonna saatiin kaksi numeroa yhden sijaan oli aika myös todeta, että synttärijuhlinnat tässä muodossa on nyt nähty. Sitä ennen kymmenenvuotiasta juhlittiin viimeisen päälle. 

Sankari ja sankarin veli ovat nyt ikävuosiltaan kymmenen ja seitsemän. Sanoin juuri eilen asiasta puhuttaessa, että tämä on molemmilla jotenkin tosi kiva ikä. Tyypit ovat leppoisia ilman suuria suruja tai mielenmyllerryksiä. Toki pientä kasvun myötä tulevaa ja itsenäistymiseen johtavaa "ihan sama" -meininkiä esiintyy, mutta periaatteessa tämä on uhmaton ikä molemmille. Äiti kiittää.

Esikoisen ilme oli ihana hänen avatessaan lahjansa. Olimme miehen kanssa askarrelleet hänelle kortin, jossa oli kuvia ja vihjeitä. Vähän aikaa katselimme epäuskoista naamaa, ennen kuin lapsi ymmärsi saaneensa lahjaksi matkan Lontooseen. Samaan aikaan vierestä kuului "pääsenkö minäkin mukaan synttärimatkalle?" Tottakai pääset, vastasimme kuopukselle. 

Tämä koko idea kymmenvuotisreissusta lähti aikanaan siitä, että kavereista ja tuttavista useampi teki kymmenvuotiaansa kanssa yhteisen matkan. En olisi itse keksinyt asiaa, mutta tämähän on aivan loistava juttu. Ei turhaa materiaa, legoja ja pleikkapelejä kun riittää muutoinkin. Yhteistä aikaa, yhteistä tekemistä ja kokemuksia, se on sellainen ison lapsen juttu. Ja kun Norwegian lentää Lontooseen superhalvalla, ei reissu maksa maltaita. Suurin pohdinta tuli meillä siinä kohtaa, kun mietimme millä kokoonpanolla matkaan lähdettäisiin. Itse kohde oli heti selvä, tottakai Lontooseen. 

Olen siinä käsityksessä, että tällaiset reissut tehdään yleensä vanhempien ja sankarin kanssa ilman sisaruksia. Minusta kuitenkin tuntui alusta saakka siltä, että tämä ei sopisi meille. Esikoiselle pikkuveli on maailman tärkein ihminen ja jos olisimme kolmistaan matkalla, olisi porukka kovin selvästi vajavainen. Toisaalta lähtemällä esikoisen kanssa antaisimme hänelle jakamatonta huomiota ja aikaa kanssamme. Tässä kohtaa totesin, että lapset saavat kyllä aikaa molempien meidän vanhempien kanssa yksin tai yhdessä niin paljon kuin haluavat. Heitä on vain kaksi, joten huomiota ja aikaa on helppo antaa molemmille ihan jokapäiväisessä arjessa. Siispä teimme kuten meistä oikealta tuntui ja varasimme liput kaikille neljälle. Se sopii meille. 

Kaverisynttäreitä juhlittiin jo syntymäpäivää edeltävänä perjantaina ja sunnuntaina meille saapuivat lapsen isovanhemmat, kummit ja ystäväperheitä. Meillä oli tosi kivat juhlat. Läheisiä ihmisiä, mutkatonta yhdessäoloa, lasten leikkejä ja herkuttelua. Ihan ensimmäiseksi nostettiin maljat sankarille, vanhemmille ja kaikille muille tässä kymmenen vuoden aikana mukana kulkeneille. Sekä tietysti myös seitsemän vuotta täyttäneelle, jonka omat juhlat kuukautta aikaisemmin peruuntuivat.

Sankari toivoi turkoosia juhlaväriksi. Pari palloa ja kakku hoitivat homman kotiin. Lisäksi olin halunnut tuollaiset numeropallot, että saadaan hienoja kuvia juhlakalusta.

Ja tuo kakku, mikä mahtava luomus se olikaan! Eikä vain hieno ulkoisesti, vaan tosi hyvää makuinaan suklaata ja vadelmaa. Söimme koko kakun. Kurkkaa Say It With a Cake.

Hänellä kaveri- ja sukulaissynttärit jatkuvat vielä kolmen vuoden ajan entiseen malliin. Mitä esikoiseen tulee olen sanonut kaikille, että kyllä meille jatkossakin saa tulla kahvillle lasta onnittelemaan. Samaten kuskaan lasta ja kavereitaan mielelläni esimerkiksi leffaan ja hampurilaisille synttäripäivän kunniaksi. Varsinaiset kaverikutsut ja isolla porukalla juhlitut syntymäpäivät jäävät kuitenkin tähän kymmeneen vuoteen. 

Terveisiä perheestä 3/52: Kun lapsi kertoi olevansa kiusaaja

Terveisiä perheestä esittelee äitiyden ja perhe-elämän parhaat ja pahimmat palat. Viikottain pääset kurkistamaan kaksilapsisen perheen kaaoksenhallintaa kehittävään arkeen sekä niihin hetkiin, joista ei välttämättä vauvakirjaan ole kirjoitettu. Anekdootit on kerätty kymmenen viimeisen vuoden ajalta ja kaikki ne ovat todella tapahtuneet meille. 

Lasten koulussa oppilaat täyttävät vuosittain ilmapiirikyselyn, jossa tiedustellaan heidän viihtymistään koulussa. Käsiteltäviin asioihin kuuluvat muun muassa luokan ilmapiiri ja työrauha, kaverisuhteet, välituntitoiminta ja ylipäätään kaikki, mikä mahdollisesti pienessä mielessä hiertää. Vastausten perusteella voidaan tarvittaessa ryhtyä toimiin esimerkiksi paremman työskentelyrauhan saamiseksi tai selvittää miksi kouluun tulo tökkii.

Olipa kerran eräs ekaluokkalainen, joka iltapäivällä kotiin tultuaan kertoi koulussa täytetystä kyselystä. Hän oli vastannut kuten asia on, koulussa on mukavaa ja mitään suurempia ongelmia ei ole. Vastatessaan hän oli kuitenkin miettinyt asioita ja havainnut erään huolestuttavan seikan. Hän taitaa olla kiusaaja. 

Opettajaa nauratti vanhempien kysyessä asiasta. Kerran eräällä käsityötunnilla tämä samainen ekaluokkalainen oli keksinyt leikkiä tökkivänsä vierustoveriaan parsinneulalla, liekö leikkinyt ampiaista tai mitä ja muka pistänyt. Anteeksi oli pyydetty ja saatu. Sen verran oli asia kuitenkin jäänyt kaivertamaan, että koululainen päätti vastata omantuntonsa mukaan. Kiusaamistahan tuollainen. 

Asiasta juteltiin vielä kotona ja kerrottiin, että ei huolta, kunhan homma ei toistu. Eikä se ollut toistunut. Se siitä, vanhemmat ajattelivat. Seuraavalla viikolla huoltajille tuli Wilman kautta tiedoksi kooste kyselystä ja luokan vastauksista. Siinä se sitten luki mustaa valkoisella, yksi oppilas luokalta on ilmoittanut olevansa kiusaaja.

Kului kaksi vuotta ja jälleen eräänä päivänä toinen ekaluokkalainen pääsi täyttämään samaista kyselyä. Hän pisti paremmaksi ja kertoi iloisena ilmoittaneensa olevansa sekä kiusaaja että kiusattu. "Kyllä vaan, mä kerroin siihen että mun isoveli kiusaa joskus mua ja mä kiusaan joskus sitä!"

Rehellisyys maan perii.

Reissuperhe lähtökuopissa

Uusi vuosi on käynnistynyt ja tyhjät kalenterisivut odottavat vielä valkoisina ja puhtaina. Mikäpä mukavampaa kuin täyttää niitä töiden, kokousten ja opiskelun lisäksi tulevilla matkasuunnitelmilla ja jäädä odottamaan. Matkan suunnittelu ja odottelu on nimittäin puolet koko reissaamisen ihanuudesta!

Sunnuntaina esikoinen sai meiltä kymmenvuotislahjansa. Edellisenä iltana kirjoittelimme korttia, liimasimme Koululainen-lehdistä löytämiäni kuvia ja kirjoitimme vihjeet. Syntymäpäivän aamuna lapselle paljastui, että hän sai meiltä kymmenvuotislahjaksi matkan Lontooseen. Meillä on jo ostettuna liput Harry Potter -studioille, mutta paljon muuta mukavaa ehditään myös tehdä. En ole koskaan käynyt Towerissa, joten sinne ainakin. Tarpeeksi aikaa on jätettävä myös päämäärättömälle haahuilulle puistoista toiseen, ihan vain fiilistelylle ja katselemiselle. Niin ja kulttuurille, minä varasin itselleni lipun lempimusikaalini Les Miserablesin päivänäytökseen. Ihan superihanaa päästä taas lempparikaupunkiimme käymään.

Lähdemme matkaan helmikuun alussa pitkäksi viikonlopuksi. Mikään ostosmatka tämä ei tule olemaan, sillä vain käsimatkatavarat lähtevät mukaan. Nyt kun vielä onnistuisin löytämään kohtuuhintaisen ja siistin hotellin hyvällä sijainnilla. Tuntuvat olevan kiven alla ellei halua maksaa satoja euroja yöstä. On meillä toki jo varaus yhteen hotelliin ettei mene liian viime tippaan tuo majoituksen buukkaus. Varmuuden vuoksi näin, mutta katsotaan, jos jokin tarjous osuisi kohdalle vielä juuri ennen lähtöä.

Keväämmällä lähdemme äitini ja siskoni kanssa Pariisiin ja sitä reissua sivusinkin jo täällä. Tämän matkan kanssa ei tarvitse enää hotellivarauksia miettiä, vaan majoitus Louvren kupeessa on maksettu. Siitä on hyvä lähteä eri suuntiin, minä haluaisin käydä ainakin aiemmin väliin jääneessä Musée d'Orsayssa. Muutoin mennään sinne minne nenä näyttää, istutaan kahviloissa ja kolutaan kauppoja. Käsimatkatavarat rajoittavat ostoksia myös tällä reissulla, mutta pienet paketit tunnetusti ovatkin niitä mieluisimpia. 

Ja kun tulee kesä, lennähdämme lepolomalle Aasiaan. Mies on tehnyt valtavasti töitä viime aikoina ja ensin mietin reissua lämpimään jo kevättalvella. Aikataulut kuitenkin näyttivät muun muassa omien opintojeni ja jo buukattujen reissujen osalta siltä, että paras olisi mennä vasta myöhemmin. Hiihtolomalla olemme luvanneet viedä kundit opettelemaan lautailua eivätkä hinnat juuri tuolla viikolla muutoinkaan houkutelleet matkustamaan. Muuta syytä kesän valinnalle matkan ajankohdaksi ei näiden lisäksi ole, se tuntui yksinkertaisesti hyvältä vaihtoehdolta. 

Jo viime vuoden Arabiemiraattien matkan jälkeen mietimme miehen kanssa, että melkein voisimme uskaltautua koneeseen pidemmällekin. Älkää käsittäkö väärin, pojat ovat kyllä helppoa ja mutkatonta reissuseuraa. Olen kuitenkin halunnut siirtää kaukolennolle lähtemistä siihen, kun molemmat ovat oikeasti jo isoja. Ajatus kymmenen tunnin lennosta lapsen kanssa, joka ei nuku silmäystäkään, ei houkuta minua. Olen halunnut yksinkertaisesti itse päästä helpommalla, en viihdyttää virkkua tahtoikäistä ahtaissa tiloissa. Nyt on kuitenkin sen aika, että sinivalkoiset siivet saavat kuljettaa perheemme Thaimaan auringon alle.

Emme miehen kanssa ole käyneet tässä suomalaisten suosikkikohteessa, se ei ole ollut meille ensisijainen haaveilun kohde koskaan. Nyt kuitenkin yhdistelmä suorat lennot, sadekauden alusta huolimatta varma aurinko ja edulliset hinnat sai meidät päätymään Thaimaahan. Ostin lennot Finnairin matkamessutarjouksena ja Bangkokista siirrymme muutaman tunnin matkan päähän Hua Hiniin. Reissussa olemme 12 päivää, eli kyllä siinä ehtii rentoutua. Ja sitä on todellakin luvassa, lepolomaa lähdemme hakemaan. En aio missään nimessä mennä norsuratsastuksille eikä apinatemppelikään houkuta. Sen sijaan kaupungilla käymme varmasti, samaten hotellimme kylpylä sai isot suositukset ystävältä. Majoitumme Hyattissa ja nämä kaikki tämän kirjoituksen kuvat ovat sieltä. Vaikuttaa pätevältä. 

Ei siis muuta kuin esseetä kirjoittamaan ja töitä tekemään, vielä pari viikkoa ennen ensimmäiselle matkalle suuntaamista!

Kaikki kuvat hotellin nettisivut: Hyatt Regency Hua Hin.

Kids Escape - lasten pakohuonepeli

Esikoisen kymmenvuotissynttäreitä juhlittiin toissapäivänä pakohuonepelin merkeissä. Vallilassa Mäkelänkadulla sijaitseva Kids Escape kuuluu Exit Roomin tarjontaan ja se osoittautui aivan mahtavaksi paikaksi synttäreiden juhlimiseen.

Kids Escape tarjoaa ainoana Suomessa arvoitushuoneita myös lapsille. Taikahuone-pelit on tarkoitettu 8-13 -vuotiaille pelaajille ja tilaan voi järjestää helposti samalla synttärikutsut. Pelihuoneita on kaksi ja molempiin mahtuu enimmillään kuusi pelaajaa kerrallaan. Pelin jälkeen herkutellaan aulatilan pöydän äärellä. 

Me jakauduimme varauksen alkaessa kahdeksi joukkueeksi, joista toiset lähtivät ratkaisemaan taikurin arvoitusta toiseen huoneeseen, toiset toiseen. Minä lähdin mukaan katsomaan päältä, samaten mies meni toiseen huoneeseen mukaan. Tämä ei kuitenkaan olisi tarpeen, sillä pelin ohjaaja katsoo etenemistä koko ajan kameran kautta ja antaa tarvittaessa radiopuhelimella ohjeita pelaajille. Me koimme aikuisen läsnäolon huoneissa kuitenkin hyväksi. Kyllä se toi turvaa ajoittain jännittävissä tilanteissa ja homma pysyi muutenkin kasassa hienosti.

Vähintään kymmenvuotiaat osoittautuivat erinomaiseksi kohderyhmäksi tällaiseen aktiviteettiin. Arvoitukset eivät olleet liian vaikeita, vaikka haastavia ne ehdottomasti ovat. Minä itse olin ajoittain aivan kujalla siitä mitä pitäisi seuraavaksi tehdä, mutta niin vain nämä lapset keksivät ratkaisuja kerta toisensa jälkeen. Pelejä oli kaksi, molemmat puolen tunnin mittaisia, ja välissä ohjaaja järjesti huoneet kuntoon toista peliä varten. Katselin ihaillen miten lapset osasivat toimia ryhmänä, jatkoivat toistensa ideoita eteenpäin ja ratkaisivat molemmat arvoitukset hienosti. Ohjaaja myös antoi tarpeeksi vinkkejä niin, ettei turhautumista jumituskohdissa ehtinyt tulla.

Juhlatilaan saa tuoda omat tarjoilut tai ne voi tilata suoraan synttäripaketin yhteyteen. Astioita löytyy runsaasti, minä itse toin ainoastaan serpentiiniä pöydän koristeeksi ja herkut sekä limut tulivat valmiina. Meille tämä oli tähän hetkeen paras ja vaivattomin vaihtoehto.

Seuraavana yönä meillä elettiin unissa peliä ahkerasti uudelleen, sen verran jännittävä kokemus se oli etenkin mukana seuranneelle pienemmälle. Esikoinen puolestaan totesi, että synttärit olivat "tosi kivat" ja me vanhemmat olemme samaa mieltä. Ystävällinen henkilökunta, kivaa aktiviteettia ja lopuksi suut makeaksi. Mitä sitä muuta kaverisynttäreiltä voi toivoa!

Kymmenen vuotta äitinä

Eräänä iltana olin menossa nukkumaan ja kävin peittelemässä peiton aina pois potkivat lapseni. Katsoin esikoista, joka näytti nukkuessaan aivan samalta kuin pienenä. Yhtäkkiä olin taas siinä hetkessä, aivan kuin kaikki sen jälkeen kuluneet vuodet olisivat haihtuneet pois. Hetkessä, jolloin pidin häntä sylissäni, pientä huopaan käärittyä palleroista. Vain nenä näkyi viltin kätköistä, kun lapsi uinui viattoman untaan. Istahdin sängyn viereen ja silitin muutaman päivän päästä kymmenen vuotta täyttävän poskea ja hiuksia. Katselin vain ja mietin. Minun poikani.

Olen ylihuomenna ollut äiti kymmenen vuotta. Pitkälle on tultu siitä raakileesta, joka Naistenklinikan leikkaussaliin käveli ja ihmetteli myöhemmin mitä tässä ja tämän tyypin kanssa nyt oikein pitäisi tehdä. Me olemme kasvaneet yhdessä, minä ja esikoiseni. Ja kasvamme varmasti tästä eteenpäinkin, vuosi vuodelta yhdessä matkaa tehden. 

Kaiken sen ilon ja onnen lisäksi ei aina ole ollut helppoa. Äitiys on tuonut minusta esiin piirteitä, joita en olisi osannut ennakoida. Sillä kuten sanotaan, lapset saavat usein vanhemmistaan esiin ne parhaat ja pahimmat ominaisuudet, kaikki yhdellä kertaa. Oman tilan ja hiljaisuuden tarpeeni on suurempi kuin ymmärsinkään. Pinnani on varmasti pidentynyt, mutta pitkä se ei ole yhäkään. Nälkäkiukku on aina otettava vakavasti, mieluiten ennakoiden. 

Kaikkein pahinta on kuitenkin ollut väsymys. Se silmiä kirveltävä uupumus, joka tekee päästä hattaran, liikkeistä tahmaiset ja mielestä matalan. Joskus olen ollut niin kovilla, että olen itkenyt yhdessä lasten kanssa, siinä on miehellä ollut ihmettelemistä saapuessaan kotiin kesken kolmen perheenjäsenen yhteisen itkukuoron. Olen nukuttanut tunteja pyytäen mielessäni edes yhtä hiljaista hetkeä, yhtä sellaista, jolloin saisin vain olla hetken omissa ajatuksissani. Olen viettänyt päiviä kaksi lasta ihollani kokien itseni näkymättömäksi, aivan kuin minuuteni olisi imaistu jonkun toisen käyttöön.

Ja silti, ei mikään elämässäni koettu ole vetänyt vertoja sille, että saan olla näiden lasten äiti. Ei äitiys ole jalostanut minusta mitään kaunisteltua versiota itsestäni, ei todellakaan. Olen yhä se sama minä kuin olin nuorempana, mutta särmät tässä hioutuvat väkisinkin. Eikä siinä voi olla kasvamatta itsekin, kun kasvattaa pienistä ihmisistä kelvollisia jäseniä tähän yhteiskuntaan. Musta ja valkoinen vaihtuvat harmaan sävyihin ja muutos tapahtuu niin hiljalleen, että on vaikea sanoa milloin se tapahtui. Joskus tässä kymmenen vuoden mittaan. 

Esikoinen on niin samanlainen kuin minä olen. Tunnen hänet läpikotaisin, aavistan hänen mielensä liikkeet ilman sanoja. Ja sitten kun kuvittelen tuntevani hänet, hän yllättää. Toivon, että kymmenen vuotta sydämessäni asunut suru esikoisen elämän alkuajoista ja minun kykenemättömyydestäni haalistuisi vielä lisää. Päivä päivältä jokainen halaus, hymy ja kylki kyljessä istuminen vie sitä kauemmas. Silti se on olemassa, meillä oli rankka yhteinen alku ja olen taatusti ollut kuopukselleni alusta saakka parempi ja valmiimpi äiti. Mutta en enää ajattele sitä kovin usein. 

Minulla ei ole monia ehdottomia periaatteita kasvatukseen tai äitinä olemiseen liittyen. En pidä kiinni jostain kerran päättämästäni, mutta toimimattomaksi todetusta ja usein luovitaan tilanteesta toiseen jonkinlaista sopuratkaisua etsien. Olen poikieni mielestä varmasti vanhempana tiukka ja vaadin paljon esimerkiksi käytöstapojen ja koulun suhteen. Itse huomaan, että mitä isommiksi pojat kasvavat, sitä parempi äiti minä taidan olla. Heidän kanssaan on helppo olla, yhdessäolo on rentoa ja mutkatonta. Sillä meillä on hienot, kauniisti käyttäytyvät ja sosiaaliset, muut huomioon ottavat lapset. Kymmenen vuotta olen ajoittain kipuillut sitä, että olen tässä maailmassa ensisijaisesti kahta pientä ihmistä varten, heidän käytössään, heidän tukenaan ja turvanaan. He ovat saaneet kaiken ajan ja huomion, jonka ovat tarvinneet ja vielä vähän yli. Nyt voin todeta, että on kannattanut.

Kuva: Sonia Pihlajamäki/Lumo Photograpy

Nyt ollaan pian taas uudenlaisen vaiheen edessä. En tiedä mitään esiteinin tai tulevaisuudessa teini-ikäisen kanssa elämisestä, mutta elämä opettaa. Tai sitten se teini-ikäinen, jonka kanssa muutama vuosi tästä eteenpäin etsitään uusia tapoja olla äiti ja poika. Sitä ennen sunnuntaina puhalletaan kymmenen kynttilää ja nostetaan malja kymmenenvuotiaallemme. Hänelle, jonka syntymästä on alkanut elämäni riemullisin ja onnellisin matka kahden lapsen äitinä. Elämänmakuinen, kaikilla tavoilla.