Vähiin käy ennen kuin loppuu. Elokuusta 2009 lähtien olen keskimäärin kahdesti päivässä käynyt päiväkodilla. Kahdeksan vuotta, aika järjettömän monta hoitopäivää, lukemattomia kohtaamisia hoitohenkilökunnan kanssa, monta aamuista eroamista ja yhtä monta iltapäivällä tapahtuvaa jälleennäkemistä. Aika tarkkaan kaksi kuukautta ja se on siinä.
Viimeinen virallinen keskustelu, eskarilaisen leops-suunnitelman päivitys käytiin joku aika sitten. Voi meidän tulevaa koululaista, miten iso ja reipas tyyppi hänestä onkaan kasvanut. Siitä lapsesta, joka päiväkotiin tullessaan ei vielä osannut puhua ja opittuaan ei varmuuden vuoksi useaan kuukauteen sanonut mitään hoitopäivien aikana. Hänestä, joka sopeutui ryhmän arkeen mainiosti, mutta karjui kuitenkin aamuisin äidilleen, ihan että tietäisin mitä mieltä hän on tästä erossa olemisesta. Karjuminen ei koskaan ollut sellaista hätääntynyttä itkua, vaan lapsen temperamentin tuntien enemmänkin luokkaa "tästä saat, kun kerran aion taas jättää mut tänne ja lähteä senkin kurja kelmi". Kun ovi sulkeutui, kohautti karjuja olkiaan ja lähti leikkimään, luonnollisesti. Ja kun tulin iltapäivällä hakemaan, totesi hän aina "mun Ätä".
Syksyllä koulun aloittaa lapsi, jolla on aloitukseen erittäin hyvät valmiudet tiedollisella ja taidollisella puolella. Hän on myös motorisesti taitava ja liikunnallisesti lahjakas. Hän osaa odottaa vuoroaan, kuuntelee ja keskittyy pitkäjänteisesti. Hän on selvästi kasvanut asioiden loppuunsaattamisessa ja hän on kaikkien kaveri, tulee toimeen ja pystyy leikkimään porukassa kuin porukassa. Hän on aivan ihastuttava, fiksu ja lahjakas tyyppi.
Hän on kuitenkin myös joulukuussa syntynyt ja vuoden verran joitakin kavereitaan nuorempi. Syntymäkuukausi, jonka merkitys vuosi vuodelta vähenee, on vielä tässä vaiheessa huomioon otettava seikka. Ja kuopuksella se näkyy tunnepuolella. Jo hänen luonteensa ja temperamenttinsa sanelevat sen, että surut ovat valtavan suuria ja ilot järisyttävän isoja. Hän on kasvanut paljon esiopetusvuoden aikana, mutta on hyvin herkkä. Hän pahoittaa mielensä helposti ja on hyvin itsekriittinen mitä omaan tekemiseen tulee. Tunteet ovat pinnassa mikäli i-kirjain ei harjoitellessa mene oikealla tavalla. Hän on myös pienikokoinen fyysisesti.
Juttelimme kuopuksen eskariopettajan kanssa myös iltapäivistä ja yhteisestä leikistä. Olen aina tullut hakemaan lasta suoraan töistä ja ollut päiväkodilla kolmelta, jolloin muut ovat tehneet lähtöä ulkoleikkeihin. Kuopus ei siis ole näihin päässyt mukaan ja sen lisäksi aamupäivisin leikkiaikaa ei aina ole tehtävien ja muun ohjelman vuoksi. Niinpä näille viimeisille kuukausille tehtiin sellainen muutos, että haen lapsen kotiin vasta tuntia tavallista myöhemmin. Hän ehtii leikkiä kavereidensa kanssa kunnolla ja samalla tulee treenatuksi myös sitä uloslähtöä ja ulkovaatteiden pukemista, kodin kokemuksella potentiaalista kompastuskiveä. Suoraan sanottuna olen hyvin hämmästynyt, jos lapsi tulevana syksynä ehtii yhtenäkään päivänä kouluun niin, ettei pue viimeisiä vaatekappaleita matkalla tai lähde puolipukeisena. Joka tapauksessa muutos on ollut lapselle hyväksi ja haen vähän ennen neljää iloisen pojan kotiin. Itse olen vähän orpo piru -moodissa, kun mietin mitä tekisin siinä ennen hakemista. Ihanko kävisin vaikka itsekseni kaupassa.
Olen iloinen siitä, että vaikka mitään ongelmia ei ole odotettavissa, laitettiin kouluun menemään tieto lapsen herkkyydestä. Jospa se auttaisi opettajaa kohtaamaan lapsen ja tunnistamaan tämän piirteen aiheuttamat mahdolliset haasteet. Kun joku kiukuttaa, ei koulussa voi saada raivaria kuten kotona. Sillä kotona tämä kaikki näkyy. Esikoulussa lapsi on kuin ihmisen mieli ja me kotona saamme sitten kohdata sen, että tuleva koulun aloitus on jatkuvasti lapsen mielen päällä. Häntä jännittää kovasti, oikeastaan aivan valtavasti. Hän pohtii osaako hän, pystyykö, autetaanko häntä läksyissä, mitä jos hän ei pärjääkään. Ja minä vakuutan, että hän osaa, pystyy ja pärjää. Hän tulee oppimaan koululaiseksi aivan samoin kuin kaikki muutkin ovat oppineet. Ja samaan aikaan tunnustan itselleni, että jännitän kuopuksen koulun alkamista paljon enemmän kuin esikoisen vastaavaa aikanaan, vaikka ulospäin olenkin se turvallinen ja vakaa vanhempi.
Kun esikoinen aloitti koulun minua jännitti, mutta samalla tiesin hänen kyllä pärjäävän. Esikoinen nimittäin on sellainen tulta päin menevä tyyppi. Hän sanoo ääneen, että kylläpäs jännittää ja menee sen jälkeen jännittävää tilannetta kohti. Jos jostain asiasta pitää puhua opettajalle tai jotain selvittää, laitetaan esikoinen asialle. Ja tämä sama lapsi, reipas ja omatoiminen koululainen, oli pienenä se arka meidän lapsistamme. Kuopus puolestaan oli pienenä rämäpäinen menijä, joka ei ujostellut mitään eikä ketään. Nyt hänestä on kasvanut hyvin herkkä lapsi, joka tarvitsee meitä vanhempiaan ja meidän antamaa tukea paljon. Kuopus osaa, tietää ja taitaa, mutta tarvitsee meidät ja toivottavasti myös herkkävaistoisen ja joustavan opettajan tukemaan häntä ja hänen kasvuaan.
Olen miettinyt, että noinkohan saan tulevana elokuuna nukuttua lainkaan ja uskallan taas hengittää ehkä siinä ennen joulua olettaen, että asiat ovat menneet hyvin. Ei minulla ole mitään syytä ajatella etteikö kuopus oppisi koululaiseksi aivan kuten muutkin ovat oppineet. Silti ajattelen, että mitä enemmän mahdollisia haasteita tunnistaa, sen helpompi ne on ottaa kaikessa huomioon. Ja onneksi on esikoinen, joka välituntisin haluaa vähän katsoa pienempänsä perään. Se tuo turvaa, kun 900 lapsen seassa pitäisi tuon pikkukaverin ulkoilla.
Aion ensi elokuussa olla kotona lähes sinne kuun loppuun saakka tukemaan kuopuksen koulun aloitusta ja olemaan paikalla silloin, kun hän sitä tarvitsee. Hän kysyy asiasta ohimennen, varmistaa ettei tarvitse mennä yksin ja olenhan häntä hakemassa joka päivä. Ja kun minä menen töihin, ovat isovanhemmat ilmoittaneet olevansa tarvittaessa valmiudessa, vaikka joka päivä. Nyt mennään kuopuksen koulun aloituksen ehdoilla niin pitkään, kun lapsi sitä tarvitsee. Sen tärkeämpää asiaa ei tälle vuodelle meidän perheessämme ole.
