Ostin alkuvuodesta Mulberryn alesta itselleni kauniin siniharmaan tupsuavaimenperän autonavaimiin. Kyllä nyt pitäisi löytyä! Olin nimittäin hieman yllättynyt tuosta koosta. Mutta toisaalta, kyllä tämä aina sen lapion voittaa.
sunnuntai 28. helmikuuta 2016
Avaimet - check!
Onko teilläkin aina avaimet hukassa? Päädyttekö tekin työntämään puolet päästä laukun syövereihin ja penkomaan epätoivoisesti, kun pitäisi vaikka saada auto käyntiin tai päästä alaovesta sisälle? Olen joskus puoliksi vakavissani harkinnut lasten hiekkalapion tuunaamista avaimenperäksi, kyllä löytyisi. Sitten totesin, että ehkä se avaimenperä itsessään auttaisi jo paljon.
Ostin alkuvuodesta Mulberryn alesta itselleni kauniin siniharmaan tupsuavaimenperän autonavaimiin. Kyllä nyt pitäisi löytyä! Olin nimittäin hieman yllättynyt tuosta koosta. Mutta toisaalta, kyllä tämä aina sen lapion voittaa.
Ostin alkuvuodesta Mulberryn alesta itselleni kauniin siniharmaan tupsuavaimenperän autonavaimiin. Kyllä nyt pitäisi löytyä! Olin nimittäin hieman yllättynyt tuosta koosta. Mutta toisaalta, kyllä tämä aina sen lapion voittaa.
perjantai 26. helmikuuta 2016
Sankaritar
Maanantaina juhlin syntymäpäivääni. Kolmonen ja kuutonen, 3 ja 6. 36 vuotta. 36-vuotias, minä.
Viime vuonna syntymäpäivän koittaessa alkoi pitkään vaivannut ikäkriiseily helpottaa, kun mitään ei iän karttumiselle ollut enää tehtävissä, Mutta ei tämä kovin mukavalta tunnu vieläkään ja voisin mielelläni vähentää vuosistani muutaman. Joka vuosi uusi luku pärähtää mittariin ja tuntuu entistä armottomammalta. Kuin elämä kulkisi pikavauhdilla eteenpäin.
Toki syntymäpäivää voisi huonomminkin viettää kuin tänä vuonna. Aamupäivällä matkustimme miehen ja poikien kanssa Pariisiin ja jo iltapäivällä lounastimme mukavassa pienessä ravintolassa. Kyllä se tästä taas.
Viime vuonna syntymäpäivän koittaessa alkoi pitkään vaivannut ikäkriiseily helpottaa, kun mitään ei iän karttumiselle ollut enää tehtävissä, Mutta ei tämä kovin mukavalta tunnu vieläkään ja voisin mielelläni vähentää vuosistani muutaman. Joka vuosi uusi luku pärähtää mittariin ja tuntuu entistä armottomammalta. Kuin elämä kulkisi pikavauhdilla eteenpäin.
Toki syntymäpäivää voisi huonomminkin viettää kuin tänä vuonna. Aamupäivällä matkustimme miehen ja poikien kanssa Pariisiin ja jo iltapäivällä lounastimme mukavassa pienessä ravintolassa. Kyllä se tästä taas.
maanantai 22. helmikuuta 2016
Take Off
Tänään lennämme Pariisiin, kaupunkiloma kutsuu. Matkaan lähdetään poikien osalta kevyttoppatakeilla ja välikausikengillä, myös tennarit on toiveikkaina pakattu matkalaukkuun. Villapaitaa alle, kerrospukeutuminen lienee ihan fiksua. Minä luotan vielä näin helmikuussa villakangastakkiin, vaikka lämpötilat pyörivät ennusteiden mukaan kymmenen asteen molemmin puolin. Toivottavasti saadaan myös mahdollisimman paljon aurinkoa eikä laukkuun heitetyille sateenvarjoille tule tarvetta.
Viimekertaisesta viisastuneena ostin meille Norwegianilta kaksi ruumaan menevää laukkua ja kun pikkupojilla on omat trolleynsä mukana, ei kerrankin ole tarvinnut tunkea ja änkeä tavaraa mukaan. Molemmat laukut tuntuvat puolityhjiltä, mutta mahtuupahan tuliaisia. Kuopus pakkasi itse, piti vähän sortteerata jälkeenpäin.
Viisitoista minuuttia ja sitten mennään. Katu-uskottavat trolleyt odottavat jo eteisessä.
Viimekertaisesta viisastuneena ostin meille Norwegianilta kaksi ruumaan menevää laukkua ja kun pikkupojilla on omat trolleynsä mukana, ei kerrankin ole tarvinnut tunkea ja änkeä tavaraa mukaan. Molemmat laukut tuntuvat puolityhjiltä, mutta mahtuupahan tuliaisia. Kuopus pakkasi itse, piti vähän sortteerata jälkeenpäin.
Viisitoista minuuttia ja sitten mennään. Katu-uskottavat trolleyt odottavat jo eteisessä.
sunnuntai 21. helmikuuta 2016
Kevätvaatteita
Esikoinen kertoi eräänä päivänä haluavansa jatkossa käyttää enemmän huppareita ja vähemmän neuletakkeja ja -paitoja. Selvä homma, mikäpäs siinä. Hänellä oli ennestään vain yksi huppari ja toisen, Makian tummanvihreän napillisen version löysin sopivasti paikalliselta kirpparilta ostaessani kuopukselle toisia ulkohousuja. Ehkä yhdelle vielä olisi tilaa?
Popin siniset sävyt vetosivat ensivilkaisullla. Niinpä esikoinen sai raidallisen hupparin ja sille kaveriksi paljon elastaania sisältävät pillifarkut, ainoat farkuntapaiset housut, joita hän suostuu käyttämään.
Kuopus iski silmänsä salamapaitaan ja sai kaveriksi sille housut kotikäyttöön.
Seuraavaksi hiihtoloman jälkeen Pomp de Lux -kutsuille kesävaatteita ostamaan. Kuvasto julkaistiin jo ja sinisen sekä smaragdinvihreän sävyt olivat juuri eikä melkein mieleeni. Tällä kertaa tekisi myös mieli kokeilla miten merkin välikausivaatteet kestävät.
Popin siniset sävyt vetosivat ensivilkaisullla. Niinpä esikoinen sai raidallisen hupparin ja sille kaveriksi paljon elastaania sisältävät pillifarkut, ainoat farkuntapaiset housut, joita hän suostuu käyttämään.
Kuopus iski silmänsä salamapaitaan ja sai kaveriksi sille housut kotikäyttöön.
Seuraavaksi hiihtoloman jälkeen Pomp de Lux -kutsuille kesävaatteita ostamaan. Kuvasto julkaistiin jo ja sinisen sekä smaragdinvihreän sävyt olivat juuri eikä melkein mieleeni. Tällä kertaa tekisi myös mieli kokeilla miten merkin välikausivaatteet kestävät.
perjantai 19. helmikuuta 2016
Penkkarit ja Wanhat
Eilen katselin työpaikan ikkunasta kuinka kuorma-autot täynnä riehakkaita, tulevaisuudenuskoa pursuavia ja helpottuneita abiturientteja ajelivat ohitse. Samaan aikaan esikoisen kummitädin kanssa keskusteltiin sähköisesti siitä kuinka kauan omista penkkareista taas onkaan ja kuinka paljon tässä seuraavaksi täytetäänkään. Tänään oli Wanhojen tanssien vuoro ja sen kunniaksi ajattelin, että haluaisitte ehkä nähdä pienen vilauksen menneestä.
Tässä arvokas Wanha vuosimallia 1998.
Pukuani tehtiin pitkään ja hartaasti äidin kanssa ompelijalla. Oli kuulkaa viimeisen päälle viisi vannetta, samettia ja pitsiä, kampaajaa ja ruusuja hiuksissa. Oli äidin korut ja pitkät hansikkaat, turkki ja kaikki. Torstai-iltana tanssittiin vanhemmille ja perjantaina omalle koululle sekä viereisen opinahjon lapsille. Iso hetki, iso etappi, ainakin minusta tuntui siltä.
Vuotta myöhemmin penkkareissa oli vesiteema ja jälleen kerran käännyttiin saman ompelijan puoleen pukua suunnitellessa. Olin vedenhengetär ja päivä oli aivan järjettömän kylmä. Ikivanha kelsiturkki lämmitti lavalla ja tuntui hyvältä olla lukuloman kynnyksellä olkoonkin, että karkit unohtuivat koululle. Ajelulta lähdettiin suoraan risteilemään ja siitä sitten palattiin arkeen. Vanhemmat olivat jälleen kerran täysillä mukana ja äiti videoi koululla, isä kadun varrella ennen kuin vei meidät satamaan.
Tämän illan olen käyttänyt vaatehärdellin pyörittämiseen. Taas on käyty kaikki varaston laatikot lävitse ja sen lisäksi, että etsin jo aiemmin kuopuksen seuraavaa kokoa, pakkasin esikoiselta pieneksi jääneitä odottamaan. Samalla kaivoin kuopukselle välikausivaatteet kevääksi ja jaottelin kierrätykseen ja myyntiin lähteviä vaatteita eri osoitteisiin. Mutta nyt se on tehty, enää kengät pitää käydä läpi jonkun toisen kerran.
Viikon mittainen talviloma edessä ja ajattelin aloittaa sen näissä merkeissä.
Tässä arvokas Wanha vuosimallia 1998.
Pukuani tehtiin pitkään ja hartaasti äidin kanssa ompelijalla. Oli kuulkaa viimeisen päälle viisi vannetta, samettia ja pitsiä, kampaajaa ja ruusuja hiuksissa. Oli äidin korut ja pitkät hansikkaat, turkki ja kaikki. Torstai-iltana tanssittiin vanhemmille ja perjantaina omalle koululle sekä viereisen opinahjon lapsille. Iso hetki, iso etappi, ainakin minusta tuntui siltä.
Vuotta myöhemmin penkkareissa oli vesiteema ja jälleen kerran käännyttiin saman ompelijan puoleen pukua suunnitellessa. Olin vedenhengetär ja päivä oli aivan järjettömän kylmä. Ikivanha kelsiturkki lämmitti lavalla ja tuntui hyvältä olla lukuloman kynnyksellä olkoonkin, että karkit unohtuivat koululle. Ajelulta lähdettiin suoraan risteilemään ja siitä sitten palattiin arkeen. Vanhemmat olivat jälleen kerran täysillä mukana ja äiti videoi koululla, isä kadun varrella ennen kuin vei meidät satamaan.
Tämän illan olen käyttänyt vaatehärdellin pyörittämiseen. Taas on käyty kaikki varaston laatikot lävitse ja sen lisäksi, että etsin jo aiemmin kuopuksen seuraavaa kokoa, pakkasin esikoiselta pieneksi jääneitä odottamaan. Samalla kaivoin kuopukselle välikausivaatteet kevääksi ja jaottelin kierrätykseen ja myyntiin lähteviä vaatteita eri osoitteisiin. Mutta nyt se on tehty, enää kengät pitää käydä läpi jonkun toisen kerran.
Viikon mittainen talviloma edessä ja ajattelin aloittaa sen näissä merkeissä.
keskiviikko 17. helmikuuta 2016
Minäkin osaan lukea
Ei käy kerta kaikkiaan tylsäksi tämä alkanut vuosi, sillä jälleen on yksi iso etappi ja taito saavutettu. Kuopus osaa lukea. Ja voi miten onnellinen ja ylpeä hän uudesta taidostaan onkaan.
Viime syksynä kuopus alkoi eräänä päivänä kirjoittaa ja ihmettelin tätä kovasti. En ollut aiemmin törmännyt lapseen, joka kirjoittaa ennen kuin lukee ja siinä tuo pikkutyyppi nyt silmieni edessä teki niin. Kirjoitustaito löytyi paria kuukautta ennen viisivuotispäivää ja syntymäpäivän kieppeillä alkoi tulla myös selviä merkkejä siitä, että pian lapsi myös lukisi. Oltiin ihan sillä hilkulla. Kauppalistan lapsi kirjoitti tässä vaiheessa itsenäisesti.
Tammikuun lopulla kuopus katseli veljensä saamaa onnittelukorttia ja luki ääneen: "Onnea ja iloa, monta sataa kiloa." Uusi taito kuitenkin jännitti ja ujostutti häntä niin kovin, että päätimme olla tekemättä asiasta numeroa. Hän kyllä kertoisi, kun osaisi lukea ja siihen oli tyytyminen. Ei ilotansseja, kuten esikoisen kohdalla, vaan etenemistä lapsen tahdissa. Päivittäin ipana luki meille sanoja, sanoista muodostui lauseita ja helmikuun alussa, viiden vuoden ja kahden kuukauden iässä lapsi eräänä iltana ilmoitti aikovansa "alkaa lukemisen". Ja niin se alkoi, otti Tatu ja Patu -kirjan käteensä ja kävi sen kanssa viereeni lueskelemaan. Puheterapiaa odotellessa ipana oli katsellut neuvolan ilmoitustaulua ja ilmoittanut isälleen, että olisi muuten ryhmäliikuntaa tarjolla. Mies nauroi, että kyllä se tosiaan taitaa osata lukea.
Molemmat pojat ovat oppineet lukemaan ja kirjoittamaan herkkyyskauden ollessa päällä. Asia on kiinnostanut valtavasti ja lapsi on itse halunnut oppia ja opetella uutta taitoa ja näin asia on pysynyt tapetilla. Lapset tosin oppivat aivan eri tavalla. Esikoinen kypsytteli asiaa mielessään pitkään ja eräänä päivänä osasi lukea koko Onni-poika -kirjan läpi, lauseita toisensa perään. Hän myös alkoi heti lukea kirjoja. Kuopus harjoitteli, luki ensin lyhyitä sanoja, sitten kahden lyhyen sanan lauseita ja eteni näin harjoittelun kautta pidemmälle.
Jälleen kerran sain todeta, että kuopus oppii näköjään taidon kuin taidon isoveljeään aikaisemmin. Esikoinen oli viisi ja puoli, ihan kuin minäkin aikanaan. Mies luki nelivuotiaana ja perimän lisäksi iso osa oppimisessa on varmasti myös kuopuksen luonteella. Sinnikäs tahtoihminen kun on, hän päättäessään jotain myös toteuttaa sen. Tässä tapauksessa harjoittelu yhdistettynä kypsyyteen tuotti tulosta nopeasti. Neljäs tekijä herkkyyskauden, perimän ja luonteen lisäksi on varmasti meidän perheemme lukemisen kulttuuri. Kirjallisuutta arvostetaan ja lukeminen on itsestään selvä osa jokaista päivää ja iltaa. Tässä ympäristössä myös lapsen kiinnostus heräsi ja hän halusi päästä itse ottamaan selvää sanojen maailmasta.
Nyt hän ensimmäiseksi iltapäivällä kotiin tultuamme hakee Aku Ankkoja esikoisen huoneesta ja alkaa lukea. Ja kuten esikoisellekin aina sanoin, ei se lukeminen, vaan lukemisen ymmärtäminen. Ovi sanojen maailmaan on nyt avattu.
Viime syksynä kuopus alkoi eräänä päivänä kirjoittaa ja ihmettelin tätä kovasti. En ollut aiemmin törmännyt lapseen, joka kirjoittaa ennen kuin lukee ja siinä tuo pikkutyyppi nyt silmieni edessä teki niin. Kirjoitustaito löytyi paria kuukautta ennen viisivuotispäivää ja syntymäpäivän kieppeillä alkoi tulla myös selviä merkkejä siitä, että pian lapsi myös lukisi. Oltiin ihan sillä hilkulla. Kauppalistan lapsi kirjoitti tässä vaiheessa itsenäisesti.
Tammikuun lopulla kuopus katseli veljensä saamaa onnittelukorttia ja luki ääneen: "Onnea ja iloa, monta sataa kiloa." Uusi taito kuitenkin jännitti ja ujostutti häntä niin kovin, että päätimme olla tekemättä asiasta numeroa. Hän kyllä kertoisi, kun osaisi lukea ja siihen oli tyytyminen. Ei ilotansseja, kuten esikoisen kohdalla, vaan etenemistä lapsen tahdissa. Päivittäin ipana luki meille sanoja, sanoista muodostui lauseita ja helmikuun alussa, viiden vuoden ja kahden kuukauden iässä lapsi eräänä iltana ilmoitti aikovansa "alkaa lukemisen". Ja niin se alkoi, otti Tatu ja Patu -kirjan käteensä ja kävi sen kanssa viereeni lueskelemaan. Puheterapiaa odotellessa ipana oli katsellut neuvolan ilmoitustaulua ja ilmoittanut isälleen, että olisi muuten ryhmäliikuntaa tarjolla. Mies nauroi, että kyllä se tosiaan taitaa osata lukea.
Molemmat pojat ovat oppineet lukemaan ja kirjoittamaan herkkyyskauden ollessa päällä. Asia on kiinnostanut valtavasti ja lapsi on itse halunnut oppia ja opetella uutta taitoa ja näin asia on pysynyt tapetilla. Lapset tosin oppivat aivan eri tavalla. Esikoinen kypsytteli asiaa mielessään pitkään ja eräänä päivänä osasi lukea koko Onni-poika -kirjan läpi, lauseita toisensa perään. Hän myös alkoi heti lukea kirjoja. Kuopus harjoitteli, luki ensin lyhyitä sanoja, sitten kahden lyhyen sanan lauseita ja eteni näin harjoittelun kautta pidemmälle.
Jälleen kerran sain todeta, että kuopus oppii näköjään taidon kuin taidon isoveljeään aikaisemmin. Esikoinen oli viisi ja puoli, ihan kuin minäkin aikanaan. Mies luki nelivuotiaana ja perimän lisäksi iso osa oppimisessa on varmasti myös kuopuksen luonteella. Sinnikäs tahtoihminen kun on, hän päättäessään jotain myös toteuttaa sen. Tässä tapauksessa harjoittelu yhdistettynä kypsyyteen tuotti tulosta nopeasti. Neljäs tekijä herkkyyskauden, perimän ja luonteen lisäksi on varmasti meidän perheemme lukemisen kulttuuri. Kirjallisuutta arvostetaan ja lukeminen on itsestään selvä osa jokaista päivää ja iltaa. Tässä ympäristössä myös lapsen kiinnostus heräsi ja hän halusi päästä itse ottamaan selvää sanojen maailmasta.
Nyt hän ensimmäiseksi iltapäivällä kotiin tultuamme hakee Aku Ankkoja esikoisen huoneesta ja alkaa lukea. Ja kuten esikoisellekin aina sanoin, ei se lukeminen, vaan lukemisen ymmärtäminen. Ovi sanojen maailmaan on nyt avattu.
tiistai 16. helmikuuta 2016
Valokuvauksen anatomiaa puhtaimmillaan
Aamun naurut kahtena päivänä peräkkäin tarjoili Bill Watersonin klassikkosarjakuva Lassi ja Leevi, jokaisen pienen pojan vanhempien "must read" -osastoa. Tätä nykyä meillä tosin on jo siirrytty Jereen ja valmistautumaan siihen mitä teini-ikä tullessaan tuo, mutta kyllä tuo Lassi ja Leevikin tulee aina katsottua läpi. Tällä kertaa tekijä oli kai ollut meillä katsomassa kuinka pojistamme otetaan valokuvia.
Nimimerkillä yleensä sata otosta ja yksi sinnepäin.
sunnuntai 14. helmikuuta 2016
Superkaverille
Ystävänpäivä, Valentine's Day. Sen kunniaksi tervehdys teille kaikille ja oikein iloista ystävänpäivää!
torstai 11. helmikuuta 2016
Uusia tuulia
Tämän vuoden ensimmäisessä kirjoituksessa toivoin seuraavaa: "Tervetuloa siis tämä nykyinen vuosi kaikkine kiemuroineen, ei tarvitse tulla tavallista saatikka tylsää. Mutta tulisipa onnellinen". Pääsimme helmikuulle saakka, kun ensimmäinen kiemura on tiedossa. Tällä kertaa muuttuvat miehen työasiat.
Mies on rakentanut uraansa johdonmukaisesti edeten ja nyt on jälleen uuden aika. Vanha työ jää kevään alkaessa taakse ja mies hyppää uudenlaisten haasteiden pariin. Meidän yhteiset joka-aamuiset työmatkamme ovat siis pian ohitse. Se on jännä miten pienistä asioista hyvä arki muodostuu ja nuo parinkymmenen minuutin yhteiset automatkat ovat tulleet kuin varkain tärkeiksi. Minä jatkan autoilua yksin ja mies lähtee katsomaan miten Helsingin keskusta avautuu toimiston ikkunoista.
Odotan kuitenkin muutosta jälleen avoimin mielin ja positiivisella fiiliksellä. Varmaa on, että miehen päivät pitenevät ja me olemme taas enemmän kolmisin poikien kanssa. Työmatkat tulevat jälleen tutuiksi ja minun vastuuni kodin ja perheen pyörittämisestä säilyy ennallaan. Ja yhdessä kun tässä Oy Perhe Ab:tä pyöritetään, sopii miehen panostaminen työhön ja minun suurempi vastuuni perheestä minulle hyvin. Olen myös aina tiennyt, että nykyisen työpaikan päivät, jolloin mies oli usein jo kuudelta kotona, ovat vain väliaikaisia. Monesti olen todennut huvittuneena, että onpas erikoista, kun koko ilta on ollut yhteistä aikaa. Olen tiennyt, että jossain vaiheessa on taas toisin.
Mies on aina tiennyt haluavansa haasteita ja vastuuta ja pitänyt työhön kuuluvaa matkustelua enemmän mukavana kuin pakollisena pahana. Kun esikoinen reilun kolmen vuoden iässä alkoi reagoida isänsä poissaoloon vahvasti peläten isänsä lähteneen kokonaan, oli miehen helppo tehdä päätös lapsen edun mukaan ja vaihtaa työpaikkaa. Vaihdos toi isän joka päivä laittamaan lapsensa nukkumaan. Siitä paikasta tie vei nykyiseen ja nyt miestä pyydettiin jälleen seuraavaan työhaasteeseen. Pojatkin ovat jo riittävän isoja ymmärtääkseen isän aina palaavan työreissuiltaan kotiin.
Minulle eniten merkitsee perheen yhteinen hyvinvointi. Olen ennenkin kirjoittanut siitä kuinka mies on meillä se kunnianhimoisempi mitä työasioihin tulee ja kuinka minulle pääasia on saada tehdä työtä, jonne on mukava mennä aamuisin ja jossa on riittävästi haasteita ja mielenkiintoa. Ura itsessään, sillä eteneminen ja komeat tittelit eivät ole minulle tärkeitä, vaikka työnteko itsessään onkin. Tätä on hieman vaikea selittää, mutta ehkä te ymmärrätte. Ettei se eteneminen minulle ole mikään juttu.
Tältä pohjalta toiveemme on ollut hirvittävän helppo sovittaa yhteen kokonaisuudeksi, joka palvelee niin vanhempien kuin lasten tarpeita. Olen aina ollut sitä mieltä, että kaikkea ei tarvitse saada, ei minunkaan, eikä varsinkaan samaan aikaan. Toisaalta taas elämää on vielä pitkälti senkin jälkeen kun lapset ovat aikuistuneet. En ikinä milloinkaan haluaisin jättäytyä kokonaan työelämän ulkopuolelle, sillä miten sinne sen jälkeen pääsisi aikanaan takaisin. Tämänhetkinen työpaikkani onkin ihan huippu ja sain lyhyiden päivien lisäksi mukavan työympäristön ja oman alan. En oikeasti toivoa enempää juuri tähän elämänvaiheeseen.
Oleellista lienee tunnistaa miten perheen ja lasten hyvinvointi saataisiin maksimoitua. Kaikki lapset eivät reagoi vanhempiensa poissaoloihin kuten esikoisemme reagoi. Toiset lapset tarvitsevat vanhempiaan enemmän kuin toiset. Omani tarvitsevat meitä paljon ja vielä pitkään. Siksikin tämä tehtävänjako on ollut helppo tehdä. Ja kyllähän lapsesta itsestään näkee paljon, kun pysähtyy katsomaan ja tutustuu häneen kunnolla. Tasapainoiset ja onnelliset lapset, kuten omani, perustelevat päätökseni oikeuden joka päivä.
Eikä tässä nyt niin suurta muutosta tule etteikö mies jatkossakin olisi iltaisin lukemassa satuja kuopukselleen tai tekemässä matematiikan läksyjä esikoisen kanssa. Sitä paitsi tällä tasolla töitä tehdään hyvin vapaasti ilman seurantaa ja kun venyy yhdellä viikolla voi toisella viedä lapsen vaikkapa kesken iltapäivän puheterapiaan. Tasapainoa tämäkin.
Olen miehestäni superylpeä ja jatkan mielelläni perheen projektivastaavana myös jatkossa. Myös tätä uutta käännettä juhlitaan reilun viikon kuluttua Pariisissa.
Mies on rakentanut uraansa johdonmukaisesti edeten ja nyt on jälleen uuden aika. Vanha työ jää kevään alkaessa taakse ja mies hyppää uudenlaisten haasteiden pariin. Meidän yhteiset joka-aamuiset työmatkamme ovat siis pian ohitse. Se on jännä miten pienistä asioista hyvä arki muodostuu ja nuo parinkymmenen minuutin yhteiset automatkat ovat tulleet kuin varkain tärkeiksi. Minä jatkan autoilua yksin ja mies lähtee katsomaan miten Helsingin keskusta avautuu toimiston ikkunoista.
Odotan kuitenkin muutosta jälleen avoimin mielin ja positiivisella fiiliksellä. Varmaa on, että miehen päivät pitenevät ja me olemme taas enemmän kolmisin poikien kanssa. Työmatkat tulevat jälleen tutuiksi ja minun vastuuni kodin ja perheen pyörittämisestä säilyy ennallaan. Ja yhdessä kun tässä Oy Perhe Ab:tä pyöritetään, sopii miehen panostaminen työhön ja minun suurempi vastuuni perheestä minulle hyvin. Olen myös aina tiennyt, että nykyisen työpaikan päivät, jolloin mies oli usein jo kuudelta kotona, ovat vain väliaikaisia. Monesti olen todennut huvittuneena, että onpas erikoista, kun koko ilta on ollut yhteistä aikaa. Olen tiennyt, että jossain vaiheessa on taas toisin.
Mies on aina tiennyt haluavansa haasteita ja vastuuta ja pitänyt työhön kuuluvaa matkustelua enemmän mukavana kuin pakollisena pahana. Kun esikoinen reilun kolmen vuoden iässä alkoi reagoida isänsä poissaoloon vahvasti peläten isänsä lähteneen kokonaan, oli miehen helppo tehdä päätös lapsen edun mukaan ja vaihtaa työpaikkaa. Vaihdos toi isän joka päivä laittamaan lapsensa nukkumaan. Siitä paikasta tie vei nykyiseen ja nyt miestä pyydettiin jälleen seuraavaan työhaasteeseen. Pojatkin ovat jo riittävän isoja ymmärtääkseen isän aina palaavan työreissuiltaan kotiin.
Minulle eniten merkitsee perheen yhteinen hyvinvointi. Olen ennenkin kirjoittanut siitä kuinka mies on meillä se kunnianhimoisempi mitä työasioihin tulee ja kuinka minulle pääasia on saada tehdä työtä, jonne on mukava mennä aamuisin ja jossa on riittävästi haasteita ja mielenkiintoa. Ura itsessään, sillä eteneminen ja komeat tittelit eivät ole minulle tärkeitä, vaikka työnteko itsessään onkin. Tätä on hieman vaikea selittää, mutta ehkä te ymmärrätte. Ettei se eteneminen minulle ole mikään juttu.
Tältä pohjalta toiveemme on ollut hirvittävän helppo sovittaa yhteen kokonaisuudeksi, joka palvelee niin vanhempien kuin lasten tarpeita. Olen aina ollut sitä mieltä, että kaikkea ei tarvitse saada, ei minunkaan, eikä varsinkaan samaan aikaan. Toisaalta taas elämää on vielä pitkälti senkin jälkeen kun lapset ovat aikuistuneet. En ikinä milloinkaan haluaisin jättäytyä kokonaan työelämän ulkopuolelle, sillä miten sinne sen jälkeen pääsisi aikanaan takaisin. Tämänhetkinen työpaikkani onkin ihan huippu ja sain lyhyiden päivien lisäksi mukavan työympäristön ja oman alan. En oikeasti toivoa enempää juuri tähän elämänvaiheeseen.
Oleellista lienee tunnistaa miten perheen ja lasten hyvinvointi saataisiin maksimoitua. Kaikki lapset eivät reagoi vanhempiensa poissaoloihin kuten esikoisemme reagoi. Toiset lapset tarvitsevat vanhempiaan enemmän kuin toiset. Omani tarvitsevat meitä paljon ja vielä pitkään. Siksikin tämä tehtävänjako on ollut helppo tehdä. Ja kyllähän lapsesta itsestään näkee paljon, kun pysähtyy katsomaan ja tutustuu häneen kunnolla. Tasapainoiset ja onnelliset lapset, kuten omani, perustelevat päätökseni oikeuden joka päivä.
Eikä tässä nyt niin suurta muutosta tule etteikö mies jatkossakin olisi iltaisin lukemassa satuja kuopukselleen tai tekemässä matematiikan läksyjä esikoisen kanssa. Sitä paitsi tällä tasolla töitä tehdään hyvin vapaasti ilman seurantaa ja kun venyy yhdellä viikolla voi toisella viedä lapsen vaikkapa kesken iltapäivän puheterapiaan. Tasapainoa tämäkin.
Olen miehestäni superylpeä ja jatkan mielelläni perheen projektivastaavana myös jatkossa. Myös tätä uutta käännettä juhlitaan reilun viikon kuluttua Pariisissa.
keskiviikko 10. helmikuuta 2016
Kellojuttuja
Esikoinen sai isovanhemmiltaan kahdeksanvuotislahjaksi oman rannekellon. Vanhempainvartissa opettaja ehti jo kysyä, mahtaako lapselta omaa kelloa löytyä ja esikoinen totesi ettei valitettavasti löydy. Hän kyllä kovasti haluaisi sellaisen. Oli helppo vinkata opettajalle, että kello on jo paketissa ja pian myös ranteessa.
Olin tehnyt taustatyön ja selvittänyt millaisia kelloja lapsille on ja minkä valmistajan tuotteita kannattaisi katsoa tarkemmin. Lopullinen valinta jäi sitten isovanhemmille värin ja rannekkeen osalta. Ja mieluinen tuli, erittäin mieluinen itse asiassa.
Kello on GUL-merkkinen ja myös kellosepänliikkeen mielestä hyvä valinta, ei vain minun googlailujeni tulosta. Selkeä kellotaulu, johon lisäksi on merkitty minuutit viiden minuutin välein, auttaa hahmottamaan aikaa. Kello kestää vettä ja tarrakiinnitteinen ranneke on vaihdettava.
Kyllä kelpaa nyt kelloa opetella. Itse asiassa esikoinen osaa kyllä kaikki perusjutut, tietää tasatunnit ja puolet, vartit ja vuorokauden. Tietää kuinka monta minuuttia on tunnissa ja kuinka pitkä viisari kulkee tunnin aikana kellotaulun ympäri lyhyen liikkuessa yhden numerovälin. Silti sellainen lopullinen hoksaaminen ja asian loksahtaminen kohdalleen puuttuu vielä. Sellainen, että voisi vilkaista kelloa ja tietää mitä se on. Tämä tuli minulle itse asiassa yllätyksenä, luulin nimittäin kellon osaamisen olevan aika lailla peruskauraa ekaluokkalaiselle jo. Mutta eipä se taida ollakaan, tai ei ainakaan meillä ole.
Olin tehnyt taustatyön ja selvittänyt millaisia kelloja lapsille on ja minkä valmistajan tuotteita kannattaisi katsoa tarkemmin. Lopullinen valinta jäi sitten isovanhemmille värin ja rannekkeen osalta. Ja mieluinen tuli, erittäin mieluinen itse asiassa.
Kello on GUL-merkkinen ja myös kellosepänliikkeen mielestä hyvä valinta, ei vain minun googlailujeni tulosta. Selkeä kellotaulu, johon lisäksi on merkitty minuutit viiden minuutin välein, auttaa hahmottamaan aikaa. Kello kestää vettä ja tarrakiinnitteinen ranneke on vaihdettava.
Kyllä kelpaa nyt kelloa opetella. Itse asiassa esikoinen osaa kyllä kaikki perusjutut, tietää tasatunnit ja puolet, vartit ja vuorokauden. Tietää kuinka monta minuuttia on tunnissa ja kuinka pitkä viisari kulkee tunnin aikana kellotaulun ympäri lyhyen liikkuessa yhden numerovälin. Silti sellainen lopullinen hoksaaminen ja asian loksahtaminen kohdalleen puuttuu vielä. Sellainen, että voisi vilkaista kelloa ja tietää mitä se on. Tämä tuli minulle itse asiassa yllätyksenä, luulin nimittäin kellon osaamisen olevan aika lailla peruskauraa ekaluokkalaiselle jo. Mutta eipä se taida ollakaan, tai ei ainakaan meillä ole.
tiistai 9. helmikuuta 2016
Yksin kotona
Koulu muisti Wilma-viestillä, nyt olisi aika hakea iltapäiväkerhopaikkaa tokaluokkalaiselle, mikäli sellaisen haluaa. Mutta halutaanko me?
Olen ollut tähän saakka siinä uskossa, että kakkosluokkalaisille paikkoja ei enää liikene, vaan kaikki paikat menevät ekaluokkalaisille. Nyt kuitenkin selvisi, että ainakin täällä myös tokaluokkalaiset pääsevät iltapäivätoimintaan mukaan. Ja kun tähän saakka en ole asialle ajatustakaan uhrannut, tuli tämä vähän yllätyksenä. Eli mitä tehdä.
Asiaan on varmasti niin monta mielipidettä kuin on erilaista lastakin. Joku viihtyy alusta saakka yksinään iltapäivisin, kun toinen tarvitsisi seuraa vielä pitkään. Sepä se, kun yleispäteviä neuvoja ei ole olemassa. Päädyin siis toimimaan nykyajan vanhemman tavoin ja laitoin Facebookiin kysymyksen mitä muut ekaluokkalaisten vanhemmat aikovat asian suhteen tehdä. Kulttuurissa tapahtunut muutos on suuri verrattuna esimerkiksi omaan lapsuuteeni 80-luvulla, jolloin ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin viihtyä itsekseen iltapäivät. Tai no, meillä oli pikkusiskon hoitaja kotona, eli en moneen vuoteen joutunut olemaan yksin koulun jälkeen. Tai saanut olla, miten sen nyt ottaa.
Jos nyt ajattelen omaa esikoistani, uskon hänen ensi syksynä pärjäävän iltapäivisin kotona siihen saakka, kun me kuopuksen kanssa viimeistään kolmeen mennessä tulemme töistä ja eskarista. Jo nyt hän jää mielellään kotiin, kun esimerkiksi lähden hakemaan kuopusta ja käymään kaupassa. Jos koulu loppuu kahdentoista jälkeen, tulee yksinäisiä tunteja enimmillään vajaat kolme. Jos koulu loppuu kahden jälkeen, olemme lähes samoihin aikohin kotona. Jos siinä tekee läksyt, katsoo piirrettyjä, pelailee iPadilla tai menee ulos kaverin kanssa, saa ajan kyllä kulumaan. Ja ainahan voi soittaa meille vanhemmille, jos tulee yksinäinen olo. Eri asia sitten on, tarvitseeko hänen pärjätä ja vaikka periaatteessa sanoisin, että me emme iltapäiväkerhopaikkaa tarvitse, mietityttää silti. Tuntuu siltä, että varmemman vakuudeksi kannattaisi sitä hakea ja katsoa sitten mikä tilanne on ensi syksynä. Voisihan sinne mennä silloin tällöin, jos kaveritkin menevät. Toisaalta saattaa tulla sekin vaihe, kun lapsi kieltäytyy ehdottomasti menemästä minnekään muualle kuin kotiin koulun jälkeen. Ja hyvä niin, että itsenäistyy.
Kuopuksen rooli on kyllä tässä suhteessa se helpompi. On aina isoveli, jonka kanssa olla. Ja isoveli itse asiassa puhuu jo, kuinka haluaa sitten kolmannella ollessaan hakea kuopuksen iltapäiväkerhossta matkallaan kotiin. Toisen lapsen etuja tuo.
Olen ollut tähän saakka siinä uskossa, että kakkosluokkalaisille paikkoja ei enää liikene, vaan kaikki paikat menevät ekaluokkalaisille. Nyt kuitenkin selvisi, että ainakin täällä myös tokaluokkalaiset pääsevät iltapäivätoimintaan mukaan. Ja kun tähän saakka en ole asialle ajatustakaan uhrannut, tuli tämä vähän yllätyksenä. Eli mitä tehdä.
Asiaan on varmasti niin monta mielipidettä kuin on erilaista lastakin. Joku viihtyy alusta saakka yksinään iltapäivisin, kun toinen tarvitsisi seuraa vielä pitkään. Sepä se, kun yleispäteviä neuvoja ei ole olemassa. Päädyin siis toimimaan nykyajan vanhemman tavoin ja laitoin Facebookiin kysymyksen mitä muut ekaluokkalaisten vanhemmat aikovat asian suhteen tehdä. Kulttuurissa tapahtunut muutos on suuri verrattuna esimerkiksi omaan lapsuuteeni 80-luvulla, jolloin ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin viihtyä itsekseen iltapäivät. Tai no, meillä oli pikkusiskon hoitaja kotona, eli en moneen vuoteen joutunut olemaan yksin koulun jälkeen. Tai saanut olla, miten sen nyt ottaa.
Jos nyt ajattelen omaa esikoistani, uskon hänen ensi syksynä pärjäävän iltapäivisin kotona siihen saakka, kun me kuopuksen kanssa viimeistään kolmeen mennessä tulemme töistä ja eskarista. Jo nyt hän jää mielellään kotiin, kun esimerkiksi lähden hakemaan kuopusta ja käymään kaupassa. Jos koulu loppuu kahdentoista jälkeen, tulee yksinäisiä tunteja enimmillään vajaat kolme. Jos koulu loppuu kahden jälkeen, olemme lähes samoihin aikohin kotona. Jos siinä tekee läksyt, katsoo piirrettyjä, pelailee iPadilla tai menee ulos kaverin kanssa, saa ajan kyllä kulumaan. Ja ainahan voi soittaa meille vanhemmille, jos tulee yksinäinen olo. Eri asia sitten on, tarvitseeko hänen pärjätä ja vaikka periaatteessa sanoisin, että me emme iltapäiväkerhopaikkaa tarvitse, mietityttää silti. Tuntuu siltä, että varmemman vakuudeksi kannattaisi sitä hakea ja katsoa sitten mikä tilanne on ensi syksynä. Voisihan sinne mennä silloin tällöin, jos kaveritkin menevät. Toisaalta saattaa tulla sekin vaihe, kun lapsi kieltäytyy ehdottomasti menemästä minnekään muualle kuin kotiin koulun jälkeen. Ja hyvä niin, että itsenäistyy.
Kuopuksen rooli on kyllä tässä suhteessa se helpompi. On aina isoveli, jonka kanssa olla. Ja isoveli itse asiassa puhuu jo, kuinka haluaa sitten kolmannella ollessaan hakea kuopuksen iltapäiväkerhossta matkallaan kotiin. Toisen lapsen etuja tuo.
maanantai 8. helmikuuta 2016
Viikonlopun parhaat
Viikonloput ovat parhaimmillaan silloin, kun niihin mahtuu sopivassa suhteessa tekemistä ja ohjelmaa sekä vastapainoksi oleilua kotona villasukissa ja kotivaatteissa. Viime viikonloppu oli juuri tällainen.
Lauantaiaamun pitkät unet loppuivat lyhyeen, kun kuopus keskimäärin kolmen minuutin välein kävi kyselemässä onko kello nyt kuinka paljon ja joko äiti ja isä nousevat. Isi nousi ensin ja yhdeksältä oli äitikin jo aamiaisella. Aamupäivällä katseltiin leffaa ja laiteltiin vähän kotia kuntoon ennen kuin mies ja esikoinen lähtivät uimaan. Me olimme kuopuksen kanssa valmiina kotona odottamassa ja hyppäsimme kyytiin miehen soittaessa, että ovat odottamassa. Suunta vei paikalliseen ravintolaan nauttimaan juuri loppuneen bliniviikon antimista.
Oli hyvää ja kun vielä haimme jätskit kotiin jälkkäreiksi, ei päiväunia voinut sen jälkeen estää. Illalla pikkukundit kuukahtivat hyvissä ajoin ja me miehen kanssa katselimme yhden Poirot-leffan boksilta ennen kuin painuimme mekin tekemään tilaa omaan sänkyymme. Sieltä ne kaksi löytyivät ihan toistensa kainaloissa nukkumassa.
Sunnuntai valkeni myös kohtuullisen aikaisin, tai oli kello sentään jo kahdeksan. Myös sunnuntainen aamupäivä vietettiin collareissa hiihdellen, laittelimme maanantain juttuja valmiiksi ja pojat siivosivat huoneensa isänsä avustuksella. Iltapäivällä esikoinen lähti kaverinsa luokse, kuopus oman kaverinsa syntymäpäiville ja me miehen kanssa suuntasimme keskustaan viettämään puolitoista tuntia kaksistaan. Ostoksiksihan se meni, mies osti kaksi vyötä itselleen ja minä meille uusia käsipyyhkeitä.
Kävimme vielä White on Whitessa ja mukaan lähti kaunis valokuvakehys, jonka aion laittaa makuuhuoneen lipastolle minun ja mieheni kuvalla. Sitten Cittarin kautta hakemaan poikia, ruokaa koneistoihin ja iltapäiväkahvit. Päiväunet allekirjoittaneelle ja hieman pleikkariaikaa pienimmille. Illalla taas lapset nukkumaan ja pari tuntia vierekkäin sohvalla miehen kanssa. Yhden kirjankin sain luettua viikonlopun aikana loppuun.
Tällaisia lisää.
Lauantaiaamun pitkät unet loppuivat lyhyeen, kun kuopus keskimäärin kolmen minuutin välein kävi kyselemässä onko kello nyt kuinka paljon ja joko äiti ja isä nousevat. Isi nousi ensin ja yhdeksältä oli äitikin jo aamiaisella. Aamupäivällä katseltiin leffaa ja laiteltiin vähän kotia kuntoon ennen kuin mies ja esikoinen lähtivät uimaan. Me olimme kuopuksen kanssa valmiina kotona odottamassa ja hyppäsimme kyytiin miehen soittaessa, että ovat odottamassa. Suunta vei paikalliseen ravintolaan nauttimaan juuri loppuneen bliniviikon antimista.
Oli hyvää ja kun vielä haimme jätskit kotiin jälkkäreiksi, ei päiväunia voinut sen jälkeen estää. Illalla pikkukundit kuukahtivat hyvissä ajoin ja me miehen kanssa katselimme yhden Poirot-leffan boksilta ennen kuin painuimme mekin tekemään tilaa omaan sänkyymme. Sieltä ne kaksi löytyivät ihan toistensa kainaloissa nukkumassa.
Sunnuntai valkeni myös kohtuullisen aikaisin, tai oli kello sentään jo kahdeksan. Myös sunnuntainen aamupäivä vietettiin collareissa hiihdellen, laittelimme maanantain juttuja valmiiksi ja pojat siivosivat huoneensa isänsä avustuksella. Iltapäivällä esikoinen lähti kaverinsa luokse, kuopus oman kaverinsa syntymäpäiville ja me miehen kanssa suuntasimme keskustaan viettämään puolitoista tuntia kaksistaan. Ostoksiksihan se meni, mies osti kaksi vyötä itselleen ja minä meille uusia käsipyyhkeitä.
Kävimme vielä White on Whitessa ja mukaan lähti kaunis valokuvakehys, jonka aion laittaa makuuhuoneen lipastolle minun ja mieheni kuvalla. Sitten Cittarin kautta hakemaan poikia, ruokaa koneistoihin ja iltapäiväkahvit. Päiväunet allekirjoittaneelle ja hieman pleikkariaikaa pienimmille. Illalla taas lapset nukkumaan ja pari tuntia vierekkäin sohvalla miehen kanssa. Yhden kirjankin sain luettua viikonlopun aikana loppuun.
Tällaisia lisää.
lauantai 6. helmikuuta 2016
Maailma tarjottimella
Haluaisin nähdä Venetsian ennen kuin se uppoaa ja rapistuu kokonaan. Haluaisin matkustaa Pietariin ja eläytyä mielikuvituksessani tsaarinajan loistoon. Haluaisin uida jälleen Kroatian kristallinkirkkaissa vesissä. Haluaisin käydä Lontoossa ties kuinka monennetta kertaa ja vierailla Englannissa pienissä kylissä, joissa Neiti Marple voisi tulla kylän halkaisevalla pääkadulla vastaan. Haluaisin tuoda Amsterdamista kukkia tuliaisiksi ja kävellä Pariisin bulevardeilla tai Nizzan rantakadulla. Haluaisin juoda viiniä Toscanassa ja näyttää lapsilleni ikuisen Rooman raunioita.
Haluaisin lähteä miehen mukaan hänen unelmiensa matkalle Japaniin ja nauttia jälleen Dubain yltäkylläisyydestä. Haluaisin pulahtaa uimaan veden päälle rakennetun villan terassilta Malediiveilla. Haluaisin näyttää lapsilleni millainen ristiriitainen paratiisi Mauritius voi olla.
Haluaisin kävellä Starbucksin Skinny Vanilla Latte kädessäni New Yorkin High Linella tai Washington D.C:n Georgetownissa. Haluaisin nähdä television lakisarjojen Bostonin ja käydä katsomassa Vihervaaran Annan kotia Prinssi Edwardin saarella. Haluaisin ajaa Los Angelesista San Fransiscoon ja viedä lapseni Disneylandiin.
Niin paljon nähtävää, niin vähän lomaa ja rahaa. Ja kuitenkin. Mikä voisi tehdä yhtä rikkaaksi kuin maailmalle lähteminen.
Haluaisin lähteä miehen mukaan hänen unelmiensa matkalle Japaniin ja nauttia jälleen Dubain yltäkylläisyydestä. Haluaisin pulahtaa uimaan veden päälle rakennetun villan terassilta Malediiveilla. Haluaisin näyttää lapsilleni millainen ristiriitainen paratiisi Mauritius voi olla.
Haluaisin kävellä Starbucksin Skinny Vanilla Latte kädessäni New Yorkin High Linella tai Washington D.C:n Georgetownissa. Haluaisin nähdä television lakisarjojen Bostonin ja käydä katsomassa Vihervaaran Annan kotia Prinssi Edwardin saarella. Haluaisin ajaa Los Angelesista San Fransiscoon ja viedä lapseni Disneylandiin.
Niin paljon nähtävää, niin vähän lomaa ja rahaa. Ja kuitenkin. Mikä voisi tehdä yhtä rikkaaksi kuin maailmalle lähteminen.
torstai 4. helmikuuta 2016
Kuka yllättyy jos kerron...
että meillä vaihteeksi sairastetaan. Juupa juu, niin se kuopuksen päiväkotiryhmässä kiertävä streptokokki tarttui myös kuopukseen ja lapsi on ollut kaksi viime päivää kotona. Huomenna hän menee kokeilemaan päiväkotieloa, kun antibioottikuuri on mennyt jo kaksi täyttä vuorokautta ja päiväkodin ohjeiden mukaan tämä riittää. Tammikuussa olin töissä kaksi päivää. Jospa helmikuusta tulisi vähän parempi. Oikeasti en usko tuohon itsekään.
Olen joka tapauksessa käynnistänyt toimenpiteet sen selvittämiseksi sairastuttaako asunto meitä, vai onko meillä vaan hirveän huono tuuri yhdistettynä pitkittyneeseen kierteeseen. Lähetin tänään sähköpostia isännöitsijälle, jossa kerron haluavani meille sisäilmatutkimukset sekä lattioiden mahdollisen formaldehydin selvityksen. Katsotaan, miten homma etenee.
Tänään sairastupaa jäi pitämään yllä mies, minä olin eilen kuopuksen kanssa kotona. Pelattiin Afrikan tähteä ja leivottiin runebergin torttuja, joissa maku korvasi ulkonäön moninkertaisesti.
Mutta ihan pian on hiihtoloma, vapaa viikko ja matka Pariisiin edessä. Josko sinne päästäisiin kaikki neljä terveinä, tai edes sellaisen pienen normiflunssan kourissa. Ei pahempaa ruttoa tänne nyt kiitos. Pretty please.
keskiviikko 3. helmikuuta 2016
Lukulaskurin tammikuu
Tammikuun saldoksi jäi kymmenen kirjaa, kuun viimeinen viikonloppu ei tuonut muutosta asiaan. Oli nimittäin muutakin tekemistä kuin lukea. Tammikuussa luin siis seuraavat kirjat:
Ann Rosman: Porto Francon vartija
Ann Rosman: Mercurium
Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta
Audrey Magee: Sopimus
Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla
Kaija Juurikkala: Äitikirja
Laura Honkasalo: Perillä kello kuusi
Helena Ruuska: Elämän kirjailija Eeva Joenpelto
Hjorth&Rosenfeldt: De Underkända
Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
Rosmanin kirjoja en ole sen kummemmin arvostellut tai esitellyt, mutta historiaa ja nykyhetkeä yhdistelevät dekkarit sijoittuvat pieneen Marstrandin kaupunkiin Ruotsissa ja pääosassa rikoksia tutkii rikospoliisi Karin Adler. Neljä seuraavaa kirjaa puolestaan on esitelty täällä. Neljästä viimeisestä voi lukea alta.
Laura Honkasalo kirjoittaa romaaneja minun makuuni eikä uusin ole suinkaan poikkeus. Perillä kello kuusi vie lukijan vuoroin kultaiselle kuusikymmentäluvulle, vuoroin kolmekymmentä vuotta lähemmäs nykyhetkeä. Vuonna 1966 edustusrouva Vuokko ja vanhapiika Aune kokevat siihenastisen elämänsä käänteentekevimmät tapahtumat, jotka saavat heidät puntaroimaan koko aiemman elämänsä valintoja ja elämää yleensä. Vuonna 1996 katsotaan menneisyyteen kuolinpesän tyhjentämisen myötä ja reflektoidaan mennyttä. Koskaan ei ole liian myöhäistä muutokselle. Kirja rohkeudesta ja oman elämän ottamisesta omiin käsiin. Hieno kirja.
En ole koskaan lukenut ainuttakaan Eeva Joenpellon romaania, mutta Helena Ruuskan kehuttuun kirjailijaelämäkertaan tartuin mielenkiinnolla. Elämän kirjailija Eeva Joenpelto on paksu teos, joka kattaa kohteensa elämän koko kaaren ja luo samalla katsauksen kiinnostaviin kulttuuripiireihin monien vuosikymmenten ajalta. Mikä on totta, mikä legendaa, kun on kyse ristiriitaisesta kuvauksen kohteesta? Oikeastaan sillä ei ole merkitystä eikä Ruuska käsittele kohdettaan ylhäältä tai ulkoa, vaan enemmänkin vierellä kulkien. Se sopii tähän mainiosti. Romaani henkilöstä, joka kirjoitti oman elämänsä romaaneihinsa.
Kirjailijaduo Hjorth & Rosenfeldtin Sebastian Bergman -dekkarit ovat tämän hetken ehdotonta kärkikastia. Niin myös uusin teos De Underkända, jonka ahmaisin hetkessä ja kärsin myöhemmin vierotusoireista tietäessäni, että uutta osaa pitää odottaa ihan liian kauan. Tällä kertaa teemana on c-luokan julkisuus, yleissivistyksen puute ja murhaaja, joka pitää uhreilleen kokeita. Jos et saa hyväksyttyä, käy huonosti.
Mukana on koko edellisistä kirjoista tuttu tiimi ja selvitettävä tapaus kietoutuu jälleen myös poliisien yksityiselämä kiemuroihin. Nämä kirjat on luettavat ehdottomasti ilmestymisjärjestyksessä ja mieluiten niin, ettei lue takakansitekstejä lainkaan. Ainakin yksi niistä nimittäin spoilaa tehokkaasti, ei hyvä.
Jussi Valtonen voitti Finlandia-palkinnon viime vuonna teoksellaan He eivät tiedä mitä tekevät. Ja nyt, sen ilmestyttyä pokkarina, päätin lopulta lukea tuon laajalti kehutun järkäleen. Olin ensin hieman skeptinen tuon uudeksi sukupolviromaaniksi tituleeratun kirjan suhteen ja sen vuoksi en sitä heti ilmestymisen jälkeen lukenutkaan, kehuista huolimatta. Luettuani vajaat neljäsataa sivua taustoitusta soitin äidille ja sanoin, että tässä on paras tapahtua paljon seuraavien neljänsadan sivun aikana, muuten alkaa usko loppua. Ja tapahtuihan siinä.
Ensin ollaan 1990-luvun Suomessa, jossa amerikkalainen Joe on yliopistolla töissä. Avioliitto suomalaisen Alinan kanssa päättyy ja Joe jättää entisen elämän taakseen, mukaan lukien lapsensa Samuelin. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Joe on palkittu neurotutkija, joka testaa näköhermokokeitaan eläimillä ennen kuin joutuu aktivistien hampaisiin ja joutuu pohtimaan koko työnsä oikeutusta perheen kärsiessä päällä leijuvasta väkivallan uhasta. Samaan aikaan yhteiskunnan reunamilla horjuva ja omaa paikkaansa etsivä Samuel on matkustanut Suomesta Yhdysvaltoihin. Asiat risteytyvät ja kärjistyvät.
Kirja on hieno kannanotto nykypäivän medialukutaitoon ja kaiken läpitunkevaan mainostamiseen. Se pohtii eläinkokeiden ja toisaalta aktivismin oikeutusta ja yksilön vastuuta ja mahdollisuutta määrätä omasta elämästään. Hienovaraiset viittaukset esimerkiksi Raamattuun tuovat teokselle kontekstia ja syvyyttä. Silti, parisataa sivua pois ja teos ei todennäköisesti olisi kärsinyt siitä lainkaan.
Ann Rosman: Porto Francon vartija
Ann Rosman: Mercurium
Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta
Audrey Magee: Sopimus
Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla
Kaija Juurikkala: Äitikirja
Laura Honkasalo: Perillä kello kuusi
Helena Ruuska: Elämän kirjailija Eeva Joenpelto
Hjorth&Rosenfeldt: De Underkända
Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
Rosmanin kirjoja en ole sen kummemmin arvostellut tai esitellyt, mutta historiaa ja nykyhetkeä yhdistelevät dekkarit sijoittuvat pieneen Marstrandin kaupunkiin Ruotsissa ja pääosassa rikoksia tutkii rikospoliisi Karin Adler. Neljä seuraavaa kirjaa puolestaan on esitelty täällä. Neljästä viimeisestä voi lukea alta.
Laura Honkasalo kirjoittaa romaaneja minun makuuni eikä uusin ole suinkaan poikkeus. Perillä kello kuusi vie lukijan vuoroin kultaiselle kuusikymmentäluvulle, vuoroin kolmekymmentä vuotta lähemmäs nykyhetkeä. Vuonna 1966 edustusrouva Vuokko ja vanhapiika Aune kokevat siihenastisen elämänsä käänteentekevimmät tapahtumat, jotka saavat heidät puntaroimaan koko aiemman elämänsä valintoja ja elämää yleensä. Vuonna 1996 katsotaan menneisyyteen kuolinpesän tyhjentämisen myötä ja reflektoidaan mennyttä. Koskaan ei ole liian myöhäistä muutokselle. Kirja rohkeudesta ja oman elämän ottamisesta omiin käsiin. Hieno kirja.
En ole koskaan lukenut ainuttakaan Eeva Joenpellon romaania, mutta Helena Ruuskan kehuttuun kirjailijaelämäkertaan tartuin mielenkiinnolla. Elämän kirjailija Eeva Joenpelto on paksu teos, joka kattaa kohteensa elämän koko kaaren ja luo samalla katsauksen kiinnostaviin kulttuuripiireihin monien vuosikymmenten ajalta. Mikä on totta, mikä legendaa, kun on kyse ristiriitaisesta kuvauksen kohteesta? Oikeastaan sillä ei ole merkitystä eikä Ruuska käsittele kohdettaan ylhäältä tai ulkoa, vaan enemmänkin vierellä kulkien. Se sopii tähän mainiosti. Romaani henkilöstä, joka kirjoitti oman elämänsä romaaneihinsa.
Kirjailijaduo Hjorth & Rosenfeldtin Sebastian Bergman -dekkarit ovat tämän hetken ehdotonta kärkikastia. Niin myös uusin teos De Underkända, jonka ahmaisin hetkessä ja kärsin myöhemmin vierotusoireista tietäessäni, että uutta osaa pitää odottaa ihan liian kauan. Tällä kertaa teemana on c-luokan julkisuus, yleissivistyksen puute ja murhaaja, joka pitää uhreilleen kokeita. Jos et saa hyväksyttyä, käy huonosti.
Mukana on koko edellisistä kirjoista tuttu tiimi ja selvitettävä tapaus kietoutuu jälleen myös poliisien yksityiselämä kiemuroihin. Nämä kirjat on luettavat ehdottomasti ilmestymisjärjestyksessä ja mieluiten niin, ettei lue takakansitekstejä lainkaan. Ainakin yksi niistä nimittäin spoilaa tehokkaasti, ei hyvä.
Jussi Valtonen voitti Finlandia-palkinnon viime vuonna teoksellaan He eivät tiedä mitä tekevät. Ja nyt, sen ilmestyttyä pokkarina, päätin lopulta lukea tuon laajalti kehutun järkäleen. Olin ensin hieman skeptinen tuon uudeksi sukupolviromaaniksi tituleeratun kirjan suhteen ja sen vuoksi en sitä heti ilmestymisen jälkeen lukenutkaan, kehuista huolimatta. Luettuani vajaat neljäsataa sivua taustoitusta soitin äidille ja sanoin, että tässä on paras tapahtua paljon seuraavien neljänsadan sivun aikana, muuten alkaa usko loppua. Ja tapahtuihan siinä.
Ensin ollaan 1990-luvun Suomessa, jossa amerikkalainen Joe on yliopistolla töissä. Avioliitto suomalaisen Alinan kanssa päättyy ja Joe jättää entisen elämän taakseen, mukaan lukien lapsensa Samuelin. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Joe on palkittu neurotutkija, joka testaa näköhermokokeitaan eläimillä ennen kuin joutuu aktivistien hampaisiin ja joutuu pohtimaan koko työnsä oikeutusta perheen kärsiessä päällä leijuvasta väkivallan uhasta. Samaan aikaan yhteiskunnan reunamilla horjuva ja omaa paikkaansa etsivä Samuel on matkustanut Suomesta Yhdysvaltoihin. Asiat risteytyvät ja kärjistyvät.
Kirja on hieno kannanotto nykypäivän medialukutaitoon ja kaiken läpitunkevaan mainostamiseen. Se pohtii eläinkokeiden ja toisaalta aktivismin oikeutusta ja yksilön vastuuta ja mahdollisuutta määrätä omasta elämästään. Hienovaraiset viittaukset esimerkiksi Raamattuun tuovat teokselle kontekstia ja syvyyttä. Silti, parisataa sivua pois ja teos ei todennäköisesti olisi kärsinyt siitä lainkaan.
tiistai 2. helmikuuta 2016
Aikuisten viikonloppu Oulussa
Viime viikonloppu yhdisti onnistuneesti kaksi asiaa; yhteisen ajan miehen kanssa kaksin sekä hauskan päivän ystävien kanssa. Omaa aikaakin olin kaavaillut vietettäväksi, mutta se jäi nyt väliin, sillä sen verran paljon riitti vipinää ja meininkiä. Kuten johdannosta jo voi lukea, meillä on takana oikein onnistunut viikonloppuloma. Tai no, ainakin sunnuntaiaamuun saakka.
Lähdimme miehen kanssa perjantai-illan viimeisellä lennolla kohti Oulua ja samaan koneeseen osui sattumalta samaan tilaisuuteen menijöitä. Sanottuamme heipat pojille suuntasimme kentälle ja samantien samppanjabaariin viinilasilliselle lennon lähtöä odotellessamme. Ai että oli kiva olla kahdestaan siinä hetkessä. Matkustimme kevyesti käsimatkatavaroilla ja lento lähti ajallaan kohti pohjoisempaa Suomea.
Perillä meillä oli kyyti odottamassa, kävimme viemässä tavarat hotellihuoneeseen ja suuntasimme suoraan tapaamaan miehelle tuttuja, mutta minulle uusia tuttavuuksia torin laidassa olevaan Karaoke-Aittaan. Kellon lähestyessä puolta yötä päätimme suosiolla todeta sen illan taputelluksi ja lähteä nukkumaan hotellille. Matkalla Hesburger pelasti nälkäiset matkustavaiset.
Lauantaiaamu valkeni kauniina, oli kiva ettei ollut paria astetta enempää pakkasta. Tosin muutamaa tuntia myöhemmin kävi selväksi millainen tuuli kaupungissa voi pahimmillaan olla. Lähdimme aamiaisen jälkeen kiertelemään kaupungille, tarjolla olisi ollut myös miehille parrantrimmausta ja puolisoille kauneushoitoja, mutta halusin mieluummin tutustua vähän kaupungin keskustaan. Treffasimme ystäväpariskunnan kahvilassa ja lähdimme hieman kiertelemään. Oli muuten tehokas ostoskeikaus, tuloksena Stockan alesta pilkkahinnalla pari uutta paitaa pojille, kuopukselle pipo ja esikoiselle villakangastakki odottamaan. Takille muun muassa jäi hintaa 25 euroa. Ystävämme osti takin ja minä jakun, jonka jälkeen mies totesi liukenevansa paikalta. Ostokset taisivat riittää. Kun matkaseurueen pienin uuvahti uneen, kärräsimme vaunut meille suositeltuun Cafe Roosteriin ja herkuttelimme kahvin, smoothien ja leivonnaisten voimin.
Iltapäivällä alkoi yhteinen ohjelma ja minut oli värvätty lapsenvahdiksi siksi aikaa, kun ystäväni otti kuvia, joissa poseerasivat muun muassa molempien miehet. Treffasimme torilla sen kuuluisan Toripolliisin luona ja kävelimme ensin sillan yli kuvauspaikkojen perässä. Jossain vaiheessa olin varma, että nenäni tippuu jäätävässä tuulessa ihan koska tahansa matkan varrelle. Sen jälkeen tulimme ottamaan loput kuvat torille kauniita vanhoja aittarakennuksia taustana käyttäen ja vähän helpotti. Onneksi hoidokki oli mallia maailman helpoin ja sen kuin katseli ympärilleen. Tässä vaiheessa kävimme hänen kanssaan katsomassa myös torin putiikkeja ja tulin takaisin mukanani kaksi posliinikulhoa. Joita kannoin loppupäivän ja -illan miehen iloksi mukanani ennen kuin pääsin tunkemaan ne laukkuun. Niihin käsimatkatavaroihin. Ikinä milloinkaan ei Amarillon lämpö ole tuntunut yhtä ihanalta kuin siitä kylmyydestä sisään päästessämme. Tai hampurilainen maistunut yhtä hyvältä.
Lifestyle Nordicista löydetyt Tine K Homen posliinikulhot:
Seuraavaksi miehet lähtivät kokoustamaan ja me puolisot suuntasimme Viinibaari Voxiin lasilliselle. Kunhan istuimme ja juttelimme ennen kuin myös meidän oli aika liittyä mukaan illanviettoon. Kovin kauan en valitettavasti jaksanut juhlia, ensimmäisen kerran taisin ehdottaa hotelliin lähtöä kellon ollessa yhdeksän. Puoli tuntia myöhemmin sitten lähdimme ja kunnon yöunet tapahtumia täynnä olleen päivän jälkeen tekivät hyvää. Tässä muuten se ostamani Espritin jakku:
Sunnuntaiaamuna heräsin tekstiviestiin, joka kertoi lentomme perutun. Asiakaspalvelu ei vastannut, nettisivuilta selvisi päivälennon olevan jo täynnä ja paikkoja löytyvän vain iltakoneesta. Ei hyvä. Ei siinä auttanut muu kuin ostaa uudet liput ja antaa sinivalkoisten siipien kiidättää meidät takaisin Helsinkiin. Meidän oli alkujaan tarkoitus olla hakemassa poikia heti aamupäivällä kymmenen jälkeen ja tuo uusi lento lähtisi yhdentoista maissa. Paitsi että kone oli myöhässä jo tullessa ja sen jälkeen istuimme puoli tuntia koneessa odottaen, että yksi matkustaja saataisiin poistettua koneesta. Lopulta laskeuduimme Helsinkiin iltapäivällä, joten periaatteessa loppu hyvin kaikki hyvin. Pääasia kun oli, että pääsimme hakemaan nämä kaksi kotiin:
Samana iltana kävimme nukkumaan kaikki vierekkäin ja kuten Facebookiin kirjoitin, oli ihanaa olla aikuisten kesken reissussa, mutta vielä ihanampaa palata kotiin poikien luokse. Kaksi yötä poissa tuntui aivan luksukselta ja nyt ei tarvitse taas aikoihin pyydellä yökyläilyjä. Akkuja ladattu pitkälle tulevaisuuteen!
Lähdimme miehen kanssa perjantai-illan viimeisellä lennolla kohti Oulua ja samaan koneeseen osui sattumalta samaan tilaisuuteen menijöitä. Sanottuamme heipat pojille suuntasimme kentälle ja samantien samppanjabaariin viinilasilliselle lennon lähtöä odotellessamme. Ai että oli kiva olla kahdestaan siinä hetkessä. Matkustimme kevyesti käsimatkatavaroilla ja lento lähti ajallaan kohti pohjoisempaa Suomea.
Perillä meillä oli kyyti odottamassa, kävimme viemässä tavarat hotellihuoneeseen ja suuntasimme suoraan tapaamaan miehelle tuttuja, mutta minulle uusia tuttavuuksia torin laidassa olevaan Karaoke-Aittaan. Kellon lähestyessä puolta yötä päätimme suosiolla todeta sen illan taputelluksi ja lähteä nukkumaan hotellille. Matkalla Hesburger pelasti nälkäiset matkustavaiset.
Lauantaiaamu valkeni kauniina, oli kiva ettei ollut paria astetta enempää pakkasta. Tosin muutamaa tuntia myöhemmin kävi selväksi millainen tuuli kaupungissa voi pahimmillaan olla. Lähdimme aamiaisen jälkeen kiertelemään kaupungille, tarjolla olisi ollut myös miehille parrantrimmausta ja puolisoille kauneushoitoja, mutta halusin mieluummin tutustua vähän kaupungin keskustaan. Treffasimme ystäväpariskunnan kahvilassa ja lähdimme hieman kiertelemään. Oli muuten tehokas ostoskeikaus, tuloksena Stockan alesta pilkkahinnalla pari uutta paitaa pojille, kuopukselle pipo ja esikoiselle villakangastakki odottamaan. Takille muun muassa jäi hintaa 25 euroa. Ystävämme osti takin ja minä jakun, jonka jälkeen mies totesi liukenevansa paikalta. Ostokset taisivat riittää. Kun matkaseurueen pienin uuvahti uneen, kärräsimme vaunut meille suositeltuun Cafe Roosteriin ja herkuttelimme kahvin, smoothien ja leivonnaisten voimin.
Iltapäivällä alkoi yhteinen ohjelma ja minut oli värvätty lapsenvahdiksi siksi aikaa, kun ystäväni otti kuvia, joissa poseerasivat muun muassa molempien miehet. Treffasimme torilla sen kuuluisan Toripolliisin luona ja kävelimme ensin sillan yli kuvauspaikkojen perässä. Jossain vaiheessa olin varma, että nenäni tippuu jäätävässä tuulessa ihan koska tahansa matkan varrelle. Sen jälkeen tulimme ottamaan loput kuvat torille kauniita vanhoja aittarakennuksia taustana käyttäen ja vähän helpotti. Onneksi hoidokki oli mallia maailman helpoin ja sen kuin katseli ympärilleen. Tässä vaiheessa kävimme hänen kanssaan katsomassa myös torin putiikkeja ja tulin takaisin mukanani kaksi posliinikulhoa. Joita kannoin loppupäivän ja -illan miehen iloksi mukanani ennen kuin pääsin tunkemaan ne laukkuun. Niihin käsimatkatavaroihin. Ikinä milloinkaan ei Amarillon lämpö ole tuntunut yhtä ihanalta kuin siitä kylmyydestä sisään päästessämme. Tai hampurilainen maistunut yhtä hyvältä.
Lifestyle Nordicista löydetyt Tine K Homen posliinikulhot:
Seuraavaksi miehet lähtivät kokoustamaan ja me puolisot suuntasimme Viinibaari Voxiin lasilliselle. Kunhan istuimme ja juttelimme ennen kuin myös meidän oli aika liittyä mukaan illanviettoon. Kovin kauan en valitettavasti jaksanut juhlia, ensimmäisen kerran taisin ehdottaa hotelliin lähtöä kellon ollessa yhdeksän. Puoli tuntia myöhemmin sitten lähdimme ja kunnon yöunet tapahtumia täynnä olleen päivän jälkeen tekivät hyvää. Tässä muuten se ostamani Espritin jakku:
Sunnuntaiaamuna heräsin tekstiviestiin, joka kertoi lentomme perutun. Asiakaspalvelu ei vastannut, nettisivuilta selvisi päivälennon olevan jo täynnä ja paikkoja löytyvän vain iltakoneesta. Ei hyvä. Ei siinä auttanut muu kuin ostaa uudet liput ja antaa sinivalkoisten siipien kiidättää meidät takaisin Helsinkiin. Meidän oli alkujaan tarkoitus olla hakemassa poikia heti aamupäivällä kymmenen jälkeen ja tuo uusi lento lähtisi yhdentoista maissa. Paitsi että kone oli myöhässä jo tullessa ja sen jälkeen istuimme puoli tuntia koneessa odottaen, että yksi matkustaja saataisiin poistettua koneesta. Lopulta laskeuduimme Helsinkiin iltapäivällä, joten periaatteessa loppu hyvin kaikki hyvin. Pääasia kun oli, että pääsimme hakemaan nämä kaksi kotiin:
Samana iltana kävimme nukkumaan kaikki vierekkäin ja kuten Facebookiin kirjoitin, oli ihanaa olla aikuisten kesken reissussa, mutta vielä ihanampaa palata kotiin poikien luokse. Kaksi yötä poissa tuntui aivan luksukselta ja nyt ei tarvitse taas aikoihin pyydellä yökyläilyjä. Akkuja ladattu pitkälle tulevaisuuteen!