maanantai 30. marraskuuta 2015

Black Friday & Cyber Monday

Tuntuuko teistä muista, että alennusmyynnit ovat menettäneet merkityksensä. Ennen oli joulu- ja juhannusalet ja siihen päälle Hullut Päivät. Nykyään mistään ei tarvitse maksaa täyttä hintaa, sen kun odottelee hieman ja taas tupsahtaa alennuskoodi sähköpostiin. Maailmassa on liikaa tavaraa. No mutta, koska lasteni täytyy jatkossakin pukeutua, on toki järkevää käyttää näitä alennuksia hyväkseen ja tilata seuraavaa koko jemmaan odottamaan. Erityisesti kunnollinen ulkovaatetus maksaa hunajaa ja jo kolmannes hinnasta pois on hyvä diili. 

Esikoiselle hankin todennäköisesti ensi syksyksi Reimatecin farkkukankaan tyylisen välikausitakin ja sen kaveriksi Molon housut. En tiedä yhtään kuinka kauan koululainen suostuu aamuisin ulkohousut pukemaan, nyt on jo hivenen nihkeää. Pihalla ja partiossa niitä kuitenkin tarvitaan. 



Esikoisella koko tämän syksyn ahkerassa käytössä ollut Pomp de Luxin kevytuntsikka on ollut ihan paras hankinta pitkään aikaan. Niinpä seuraavaa kokoa tulemaan ja samanlainen myös kuopukselle. Esikoisella on nyt tuo kaunis petroolin sävyinen takki ja seuraavaksi tulossa on tummaa sinistä. Petrooliin puolestaan tulee pukeutumaan kuopus.



Sitten vielä vähän villaa alle. Olen villauskovainen, fleece on mielestäni vain kehno korvike. Pojat ovat käyttäneet heille pari kuukautta sitten ostamiani merinovillaisia kerrastoja jatkuvasti kotona, joten nyt ostin toiset molemmille. Esikoiselle harmaata, kuopukselle tähtiä, yksi esikoiselle ulkoiluun ja kuopukselle päiväkodissa säilytettäväksi. Toisen voi sitten pukea päälle kotona, kun oikein viluttaa. 

Enää ei puutu kuin uudet talvipipot molemmille. Tulevat varmaan joku päivä vastaan.



perjantai 27. marraskuuta 2015

Ihan omat pikkujoulut

Ei ole sään ankeudella sitten mitään rajaa. Matkalla päiväkotiin aamulla kuopus kysyi onko nyt yö ja eipä se siitä paljon päivän mittaan valaistunut. Lapsi oli vetänyt hihnat totaalijumiin kieltäytymällä ehdottomasti lähtemästä adventtikirkkoon kävellen. Esikoinen oli nuutunut ja me miehen kanssa sammuttelimme tulipaloja duunipaikalla tiuhaan tahtiin. Ensi viikolla on joulukuu ja ulkona on painostava, väsynyt harmaus. Sumu, joka ylettyy lonkeroillaan huivin sisälle ja saa hytisemään vilusta. Marraskuu. Väsyttää. Paljon.

Tänään päätin viettää pikkujouluja itseni kanssa. Esikoinen on yökyläilemässä, mies ja kuopus pelaavat tuossa vieressä pleikkaria. Siispä villasukat jalkaan, espanjalaista Riojan alueen viiniä lasiin ja yksi lempilehdistä juuri postiluukusta kolahtaneena. 



Huomenna juhlitaan pikkujouluja tyttöporukalla, tänään on ylhäisessä yksinäisyydessä vähän hillitymmät bileet. Tasapaino näet.



torstai 26. marraskuuta 2015

Viime aikoina luettua III

Kysyin esikoiselta yhtenä iltana, että mitä he mahtavat kuopuksen kanssa aikuisina muistaa äidistä. Muistavatkohan he, että äidillä oli aina kirja kädessä. "No niinhän sulla kyllä on" mietti esikoinen. Että sillä linjalla, seuraavia lukuvinkkejä tarjolla!

Vastikäään edesmenneen ruotsalaisen dekkarimestarin Henning Mankellin tuotannosta löytyy myös paljon muuta. Ruotsalaiset saappaat on itsenäinen jatko-osa teokselle Italialaiset kengät. Ulkosaaristoon vetäytynyt entinen kirurgi Fredrik Welin menettää kotinsa tulipalossa pelastautuen jaloissaan kaksi vasemman jalan saapasta ja päällään sadetakki. Hän joutuu pohtimaan elämän jatkuvuutta, mutta lohdullista kyllä, elämä näyttää aina kantavan tavallaan. 


Heidi Köngäs on tarttunut isoon aiheeseen ja teos on otsikoitu ytimekkäästi päähenkilön nimellä. Hertta kertoo kommunistivaikuttajan ja ministeriksikin kohonneen Hertta Kuusisen tarinan ns. vaaran vuosina. Kerronnan keskiössä on Kuusisen suuri rakkaustarina toisen poliitikon, Yrjö Leinon kanssa. Köngäs kirjoittaa päähenkilöstään intiimisti ja läheltä, tulkiten todelliset historialliset tapahtumat kerrontataiteeksi. Lukija elää Hertan elämän ilot ja surut, menestykset ja menetykset vankilasta turvasäilöön ja suuresta onnesta pettymykseen. Erinomainen kirja ja vinkkinä mainittakoon Ylellä vielä ennen joulua esitettävä, Hertan ja Yrjö Leinon tarinan kertova televisiosarja Punainen kolmio. 


Seuraavaksi jotain poliittisesti erittäin epäkorrektia, kielellisesti roisia, mutta ah niin hauskaa. Antti Holman teos Kauheimmat runot esittelee meille neljä ennalta tuntematonta runoilijaa, joiden tuotantoa syystä tai toisesta ei löydy virallisista antologioista. Reino Leino, Sirsi Sunnas, Karin Toisiks-Paraske ja Edith Södermalm esiintyvät teoksessa aivan kuten tunnetummat lähes-kaimansa ja Holma on omaksunut pastisseissaan hienosti esikuvien tyylin runomittaa myöten. Nopeasti luettu, vähän hihitelty, mutta ehkei kuitenkaan ainesta suurten kokoelmien joukkoon. Suosittelen kuitenkin teoksen avaavan Sirsi Sunnaksen ABC-runoelman lukemista pienten korvien ulottumattomissa. Näin ei joudu selittämään miksi äiti hytkyy naurusta. 




Nyt on sairausloma taas toistaiseksi ohitse. Olipa ihanaa, kun oli aikaa lukea. 


keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Viisi ja kahdeksan

Kuopus täyttää ensi kuun alussa viisi vuotta ja synttärisuunnitelmat ovat jo täydessä käynnissä. Tänä vuonna meillä juhlitaan Minions-teemalla, lapsen toiveen mukaisesti.

Kuopuksen virallinen syntymäpäivä osuu keskelle viikkoa, joten seuraavana lauantaina juhlitaan sankaria ensin päiväkotikavereiden ja siihen perään sukulaisten voimin. Ehkä ensimmäistä kertaa minulle on tullut fiilis, että en jaksa pitää niin isoja syntymäpäiviä kuin aikaisemmin olemme tottuneet pitämään. Niinpä kutsut lähtivät vain isovanhemmille, tädeille sekä kummeille perheineen ja näiden lisäksi seitsemälle päiväkotikaverille. Se olkoon tänä vuonna hyvä setti.


Päiväkotikavereille tiedossa on herkuttelun lisäksi Minions-bingoa, perinteistä aasinhännän kiinnitystä hieman varioituna, värityskuvia vieraiden tarvitessa mahdollisesti pientä rauhoittumistuokiota sekä tietysti ongintaa viimeistelemään juhlat. Puolitoista tuntia on osoittautunut oivalliseksi ajaksi kemuille. Puolen tunnin siivous väliin ja sitten seuraavat vieraat sisälle. Näin saadaan kuopus juhlittua tehokkaasti yhdessä päivässä, toki olemme jo varsinaisena päivänä antaneet perheen lahjat ja viettäneet perinteiset jätskikekkerit päiväkodista tultua. 


Kävimme jo kuopuksen kanssa ostoksilla ja hankimme kaikkea mahdollista ja mahdotonta teemaan liittyen, erityisesti kiitän lapsen suurta toivetta saada tuollaiset puhalluspillit kaikille vieraille. Kakku on myös tilattu ja tekijälle annettu vapaat kädet teeman puitteissa, kukat haetaan sitten juuri ennen juhlaa. Onpa kiva taas päästä järjestämään sankarille juhlia!



Esikoisen synttärit ulkoistettiin viime talvena ensimmäisen, mutta ei varmasti viimeisen kerran. Nyt aloitin paikkojen ja synttärikutsuteemojen kartoittamisen hyvissä ajoin ja ensimmäisenä hylkäsin kaikki sisähuvipuistot. Sea Lifen synttäripaketti on todella hyvän kuuloinen, aivan kuten viime vuonnakin, mutta jälleen kerran museo vei voiton. Viime vuonna olimme Kansallismuseossa ja tänä vuonna esikoinen kutsuu kaverinsa Lelumuseo Hevosenkenkään synttärikutsuille. Ohjelma on ala-asteikäisille räätälöity ja vaihtoehdoista valitsimme arvoituksin lastatun museopolun, neppisautojen rakentelun ja siihen päälle tietysti syömiset kahvilassa. Kun niitä "läheisimpiä" kavereita on viisitoista, on suuri helpotus viettää juhlat muualla kuin kotona ja niin, että kassan kautta käymällä hoituvat niin somistukset kuin tarjoilutkin. Seuraavana päivänä tulevat sitten sukulaiset ja kummit juhlimaan esikoista, myös yksi ystäväperhe on lapsen erityispyynnöstä kutsuttu. Tai tullaan kutsumaan, näitä kutsuja kun ei vielä kuitenkaan ole laitettu matkaan. Ensi kuussa sitten. Hyvin löyhänä teemana kotijuhlille toimivat robotit ja lapsen suosikkiväri kirkas vihreä.



maanantai 23. marraskuuta 2015

Kuumeilua

Kaksi kuukautta sitten viimeksi ja nyt taas. Vaikka onko se nyt ihme, kun ajatellaan kuinka paljon kaikki ympärillä niistävät ja pärskivät ja kaksi lasta tuo koulusta ja päiväkodista kotiin kaikki mahdolliset pöpöt. Jep, täällä sairastetaan taas. 

Ensin lähti ääni, jonka palattua alkoi yskä. Viime perjantaina kävin kuunteluttamassa keuhkot työterveydessä ja sain passituksen sairauslomalle samantien, olikin kuumetta. Hupsista, ei kyllä tuntunut yhtään siltä. Kävin sitten tekemässä kaksi roikkuvaa juttua kuntoon ja lähdin kotiin. 

Nyt on kahdella käynnillä arvottu mikä vaivaa, kun yskä on ainoa oire kuumeen lisäksi ja jotain sieltä keuhkoista kuuluu, mutta turhaan ei viitsisi antibiootteja syödä. Että tiedä sitä taas sitten. Jospa tämä menisi lepäämällä ohitse, tosin niin kauan kuin toinen lapsista on räkäinen ja toinen yskii kuin keuhkotautinen, en laita kovin korkeita panoksia asialle.

Viime viikonlopulle meillä oli paljon kivaa ohjelmaa, mutta minun päiväni kuluivatkin vaakatasossa kirjojen ja lehtien parissa, villasukat jalassa.



Mies ja pojat sen sijaan kävivät tutustumassa paikallisen vpk:n toimintaan avointen ovien päivänä, suuntasivat sieltä kurkkaamaan Hamleysin vasta avautuneen leluosaston Stockalla ja jatkoivat uintiin. Sunnuntai oli pyhitetty kaverisynttäreille.




Mietin tässä, että mikä olikaan se määrä, jonka normaali terve aikuinen sairastaa flunssia vuoden aikana. Tuntuu nimittäin siltä, että vaikka mitä tehdään, sairastetaan täällä turhan usein. Terveellistä ruokaa, paljon marjoja ja hedelmiä ja kasviksia, kourakaupalla vitamiineja ja silti tässä ollaan taas. Ehkei tälle mitään voi ainakaan niin kauan, kun lapset osaltaan auttavat flunssavirusten tuomisessa kotiin. Silti takaraivossa pieni ääni sanoo, että töihin pitäisi mennä, ei saisi olla poissa. Täytynee vain yrittää olla kuuntelematta. 

Tosin on minussakin varmasti vikaa. Kun ei ole kunnolla kuumetta niin, että se pakottaisi olemaan sängynpohjalla, tulee helposti tehtyä kaikenlaista. Ohimennen laittaa ruoan uuniin tai pesee muutaman koneellisen pyykkiä. Kun ei ole sillä tavalla kunnolla kipeä. Ja pitkittyyhän se sitten. 

Että oma moka, äsken järjestin kuopuksen vaatekaapin. Kun en vaan sitten kai osaa. Miten se menikään, tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. 


sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Viime aikoina luettua II

Seuraavat lukuvinkit tässä, olkaapa hyvät:


Meni pitkään ennen kuin luin Kätilön, sitten luin sen pian uudelleen. Ihan vain, koska se on niin hyvä. Katja Ketun Yöperhonen oli siis hyvin odotettu uutuus ja eräänä päivänä nappasin sen töistä mukaani. Tiedättekö, voisin lukea tämänkin samantien uudemman kerran, niin komeasti Ketun teos lunastaa kaikki ne odotukset, joita siihen kenties muidenkin lukijoiden mielissä on ladattu.

Ensin ollaan 1930-luvun Lapissa, kun valkokenraalin raskaana oleva 15-vuotias tytär Irga hiihtää rajan yli Neuvostoliittoon, kohti uutta elämää. Meidän ajassamme taas tavataan Verna, joka on tullut suomensukuiseen marilaisyhteisöön Venäjälle selvittämään isänsä kuolemaa. Takautumissa keritään auki mennyttä ja nykyisyydessä maksetaan siitä hintaa.

Tässä kirjassa kieli on yhä Ketulle uskolliseen tyyliin rikasta ja runsasta, suhteet risteäviä ja kohtalot perhosen siiven räpäytyksellä määräytyviä. Yöperhonen on kirja selviytymisestä ja uskosta parempaan, kirja kahden naisen sekä naisen ja miehen välisestä suhteesta, kirja kohtaloiden ja kulttuurien risteämisistä ja suhteesta omaan ja vieraaseen. 


Usko, toivo ja raskaus - vanhoillislestadiolaista perhe-elämää on tietoteos, joka valottaa lukijalleen mitä kyseisen uskonnollisen liikkeen ovien sisäpuolella tapahtuu. Perhe-elämää käsitellään monelta kannalta aina seurustelusta lapsiin saakka ja painopiste on selvästi niissä ongelmissa, joita esimerkiksi suuri lapsimäärä ja sitä seuraava vanhempien uupuminen aiheuttavat. Monin paikoin hurjaa luettavaa, mutta tositarinat kerätty harmillisen pienestä otannasta. Kirjan aihe on tärkeä, mutta käsittelytapa hyvin ongelmakeskeinen.


Virpi Hämeen-Anttila jatkaa dekkareiden parissa ja Karl Axel Björkin tutkimuksista kertovan sarjan toinen osa jatkaa siitä mihin ensimmäinen osa jäi. Käärmeitten kesä sijoittuu jälleen 1920-luvun Helsinkiin ja tällä kertaa tutkitaan arvoituksellisia kuolemantapauksia ja liikutaan uskonnollisten hurmosliikkeiden maailmassa. Myös Björkin yksityiselämässä tapahtuu ja vaikka esimerkiksi naamioitumiskohtaukset ovat paikoitellen hyvinkin lapsellisia, on kirja kokonaisuutena ensimmäistä osaa parempi.



Kaj Korkea-Ahon Paha kirja on hyvä romaani. Alku imaisee mukaansa ja sivuja kääntelee odottaen seuraavia käänteitä. Åbo Akademin kirjallisuustieteen opiskelijoista Calle on tuuliajoilla ja Pasi aikoo tehdä tutkielman kirjasta, jonka lukeminen johtaa lukijansa helvettiin. Miksi lehtori Mickel ei tätä halua? Missä kirja on ja miksi sitä ei saa löytää?


perjantai 20. marraskuuta 2015

Herkkiä ja erityisen herkkiä

Viime viikolla Ylen Inhimillinen tekijä -keskusteluohjelmassa käsiteltiin erityisherkkyyttä. Totesimme yhdessä miehen kanssa, että ohjelma kannattaa katsoa olkoonkin, että erityisherkkyys on tämän hetken muotitermi. Tiedättekö, sellainen uusi "gluteeniton". Asia kuitenkin koskettaa meidän perhettämme läheltä. 

On tärkeä muistaa ettei erityisherkkyys ole sairaus tai diagnoosi. Se on yksinkertaisesti ominaisuuksien summa ja temperamenttipiirre, jonka tunnistaminen ehkä auttaa meitä ymmärtämään itseämme ja toisiamme vähän paremmin. Yhtä tärkeä on muistaa ettei erityisherkkä ihminen ole stereotyyppisen herkkä mimosa, vaan mahdollisesti hyvinkin ulospäinsuuntautunut ja aktiivinen toimija. Ja vaikka olenkin vähän nihkeä siinä kuinka erityisherkkyyttä tulee tällä hetkellä joka tuutista tietoomme, on asia määrittelyn takana tärkeä. Miten me erilaiset persoonat oppisimme lisää toisistamme ja elämään sulavammin yhdessä.

Jos tässä nyt lueteltaisiin erityisherkän ihmisen piirteitä voisin vannoa, että niistä kaikki sopisivat minuun. Olen herkkä, olen aina ollut, mutta en koskaan ole kokenut itseäni erityisen herkäksi. Siinä on jonkinlainen kaiku omissa korvissani, ikään kuin tuo piirre olisi jotain, no, erityistä. Mutta ei se minulle ole, se on vain yksi piirre itsessäni. Asiat vaikuttavat minuun vahvasti ja aistin tunnetilat sekä ihmisten reaktiot helposti. Pienenä olen ollut hyvinkin arka ja turvallisuushakuinen. Samaan aikaan muistan jo lapsuudesta halun pärjätä, onnistua ja olla esillä. Haluan pitää kaikki langat käsissäni, osallistun kaikkeen mahdolliseen ja otan mielelläni vastuuta. Tämä kaikki johtaa väsymiseen, olen monesti niin henkisesti kuin fyysisesti aivan loppu ja tarvitsen hiljaisuutta ja rauhaa. Minulle on elinehto saada vain olla ja olen aina pitänyt siitä kiinni. En usko, että jaksaisin täysien työpäivien kuormitusta kovinkaan hyvin pidemmän päälle, joten nykyisenkaltainen ratkaisu on omiaan tältäkin kannalta. Pakko olisi tietysti sitten ihan eri asia, silloin sitä jaksaa juuri niin kauan kuin tarvitsee. Kun on pakko.

Mies on myös herkkä, mutta eri tavalla. Hän ei ole koskaan välittänyt mitä hänestä ajatellaan, ei kokenut tarvetta miellyttää toisia. Minulla tämä piire on ollut hyvin hallitseva ja olen tinkinyt omasta mukavuudestani ettei vain tulisi riitaa tai että asiat sujuisivat. En ole vieläkään hyvä sanomaan omaa mielipidettäni niissä oikeasti tärkeissä asioissa tai ottamaan vastaan kritiikkiä, mutta opettelen. Olen parin viime vuoden aikana muuttunut. Olen huomannut, että oikeastaan minua ei kiinnosta pätkän vertaa mitä muut ajattelevat tai miten haluaisivat minun toimivan. Jos en jaksa vaikkapa lähteä kyläilemään en lähde. Oma hyvinvointini on noussut etusijalle ja minusta on tullut hieman kyyninen, huomaan. Mutta tämä on pitänyt opetella ja vielä kymmenen vuotta sitten en olisi osannut olla näin ehdoton. Ja silti, osaaminen olisi helpottanut arkea paljon.

Sitten me kaksi erilaista, mutta kuitenkin samanlaista saimme lapsia. Esikoisen, joka on kuin minä. Ja kuopuksen, joka on kuin mieheni. Olen säästänyt nämä kaksi täydellisesti luonteemme esiin tuovaa kuvaa lokakuisesta perhekuvauksestamme tätä kirjoitusta odottamaan. Tarkoituksenani on jo pidempään ollut kirjoittaa luonne-eroista perheessämme ja niiden kanssa toimimisesta. Nyt on sen aika.



Olen monta kertaa sanonut kuinka tuttu esikoiseni minulle on. Hän on myös niitä, joita voitaisiin kuvailla erityisherkäksi, mutta minun mielestäni hän on yksinkertaisesti herkkä. Hän on sellainen vanha sielu, äärettömän pohdiskeleva, suuria tunteva ja muut ihmiset aistiva ihminen. Äänet, maut ja hajut voivat olla hänelle jännittäviä ja mielikuvitus rullaa jatkuvasti kierroksilla. Jo pienenä paita piti vaihtaa ja kädet pestä kesken ruokailun, jos niille tuli sotkua. Hän osaa itse sanoa, että nyt on verensokeri alhaalla ja kiukku johtuu siitä. Hän oli pienenä arka ja hyvin kiinni äidissään, aivan kuten minäkin olin omassani. Siitä arasta pienestä pojasta on kasvanut aivan valtavan sosiaalinen, ulospäinsuuntautunut ja reipas lapsi. Hän on osoittanut pärjäävänsä koulussa juuri niin hyvin kuin uskalsin odottaa ja kun kysyttiin kuka haluaa lukemaan keskusradioon aamunavausta, hän viittasi etupenkistä. Kuten äitinsä on hän, aina ja kaikessa mukana innolla ja ilolla. Mutta herkkyyttä on, niin luonteessa kuin aisteissakin.

Hän myös väsyy herkästi ja tarvitsee paljon aikaa olla kotona rauhassa. Olla vain tekemättä mitään erityistä, levätä ja koota voimia. Sen jälkeen jaksaa taas hypätä mukaan maailmaan täysillä. Hän tarvitsee paljon rohkaisua ja kannustusta, varmistusta siitä että hän on hyvä ja riittävä juuri sellaisena kuin on. Ja tässä me olemme onnistuneet. Me olemme luoneet lapselle niin turvallisen kodin ja perheen, että sieltä on hyvä ponnistaa. Hän uskaltaa mennä, koska tietää jonkun ottavan kopin ellei hän onnistu. Hän on elänyt suojassa, josta on hyvä lähteä maailmalle, ensi pienin askelin ja sitten suuremmin. Hän uskoo maailman olevan hyvä ja tietää, että hänestä huolehditaan.

Olisi kuitenkin vähättelyä sanoa esikoisen olevan juuri sellainen kuin minä olin. Hän on ensinnäkin jo lapsena ollut merkittävästi reippaampi kuin äitinsä, jolle vielä koulussa oli ajoittain hyvin hankalaa toimia ryhmässä. Hän on perinyt piirteitä tietysti myös isältään ja sitten on niitä, joita en tunnista mistään. Esikoiselle on hyvin tärkeää miltä esimerkiksi vaatteet tuntuvat päällä. Jos joku kiristää tai hiertää, ei sellaista voi pukea. Asia, jossa minulla yhä näiden vuosien jälkeen palaa herkästi hermo. Samaten täydellisyydentavoitteluun ja haluun osata kaikki heti ilman harjoittelua. Luulisi, että sitä osaisi jo olla suuttumatta, mutta ei se aina mene niin. Mutta tämä kuva kiteyttää sen millaisia me olemme. Hurjasti halailevia, tunteet avoimesti näyttäviä, silittäviä ja suukottelevia. Meille on helppoa ja luontevaa sanoa että me tykätään toisistamme. Samaan aikaan kumpaakaan ei voi sanoa lehmänhermoiseksi ja suuttuessamme huudamme täyttä kurkkua sen yhden sekunnin ja toisena haluamme jo sopia. Pitkävihaisuus, mitä se on? Asiahan on jo käsitelty ja unohdettu.

Ja sitten on tämä toinen. Hän, joka on syntymästään saakka ollut leimallisesti isänsä poika. Hän, jonka kanssa olen yhä ajoittain aivan ulapalla, mutta johon olen saanut korvaamatonta apua mieheltä. Minä olen esimerkiksi ihan tosissani ajatellut, että en ole lapselle yhtä tärkeä kuin isänsä on. Että olen sellainen kakkosvanhempi. Tämä johtuu siitä, että kuopus ei ole samalla lailla avoin (lue: ilman minkäänlaista suodatinta) kuin vanhempi veljensä ja äitinsä. Hänen palautteensa tulee viiveellä, mutta se tulee sieltä. Se voi olla vaikkapa päiväkodista kotiinpäin kävellessä todettu huomio "kiva kun tulit hakemaan mut" tai lupa halata. Hän on aivan erilainen kuin minä ja siinä on ollut oppimista. Lapsi, jota ei saa suukotella. Mitä kummaa!


Hän on kuin isänsä. He ovat molemmat pinnalta kovia, mutta sisältä todella herkkiä. He ovat hakuna matata -tyyppejä, huomenna ehtii ja ei se ole niin päivän päälle. Kuopuksen temperamentti on pysynyt samanlaisena kohta viisi vuotta, eli kun asiat ovat hyvin, ne ovat loistavasti. Kun asiat ovat huonosti, ne myös todella ovat huonosti. Myös aistiherkkyyttä löytyy. Vaatteeissa ei saa olla yhtään hankaavaa pesulappua, kiertävää saumaa tai ikävää tuntumaa. Hän käyttää vain yhdenmerkkisiä sukkia, sillä niiden kanssa ei pukemisesta tarvitse tapella. Mieluiten hän olisi ilman vaatteita. 

Tästä lapsesta saa valtavasti positiivista voimaa ja valoa, hän huutaa maailmalle miten kivaa on tehdä jotain tai miten ihanaa tämä keinuminen onkaan. Mutta kun paha mieli tulee, hän vetäytyy. Menee kerälle nurkkaan, kulmat ovat kurtussa ja ilme surullinen. Hänet on otettava lähelle, hänestä on houkuteltava paha mieli esille ja sanoiksi. Hänen tunteitaan on sanoitettava ja sitä kautta päästään lohduttamiseen kiinni. Hän tarvitsee toista ihmistä paljon enemmän kuin vaikkapa esikoinen. Hänelle ei saa huutaa, hänet saa sillä aivan jumiin. Hän on herkkä. Hän on itse asiassa herkempi kuin kukaan meistä. 

Ja tämä on ollut hämmentävin huomio mitä lapsiini tulee samaten kuin osoitus siitä miten monisyinen rakennelma ihmisen temperamentti onkaan. Esikoisella on kaikesta arkuudestaan huolimatta vahva itsetunto. Hän uskoo ja tietää olevansa hyvä sellaisena kuin on eikä satunnainen eripura hätkäytä tätä suuntaan tai toiseen. Eräänä päivänä tajusin, että itse asiassa se herkempi lapsi onkin tämä toinen. Ei se silminnähden ja avoimesti herkkä ja arka, vaan tämä piilevästi sitä oleva. Esikoisesta on kasvanut sosiaalinen pärjääjä, jolle herkkyys on vain yksi piirre. Kuopus sen sijaan, tuo vilkas ja vikkelä menijä, oman tilansa ottava lapsi onkin se, joka tarvitsee meiltä erityisesti tukea. Hän on pienestä saakka ollut äärimmäisen sylintarpeinen. Hän on elänyt kiinni meissä, nukkunut välissämme, tarvinnut läheisyyttä erittäin paljon. Siinä missä esikoinen on aina käynyt piipahtamassa sylissä tai nopsaan halaamassa ennen kuin on painunut uudelleen omiin menoihinsa, on kuopus asunut meidän kyljessämme. Hän ikävöi jopa enemmän kuin minä ja esikoiseni. Hän ei halua harrastaa, hän haluaa vain olla kotona. Turvassa. Omien ihmisten kanssa. Hän on se, joka tarvitsee meitä vielä pitkään ja paljon. Asiat eivät ole mustavalkoisia. Temperamentit ja ihmisluonteet eivät ole.





torstai 19. marraskuuta 2015

Pieni juhla piristää

Nimipäiväsankaria juhlistettiin meidän perheelle asiaankuuluvin menoin. Sankari itse jännitti jo edellisenä iltana, miten hauskaa olla hetki juhlittuna keskellä sateista marraskuista päivää. Yksi paketti odotti piilossa meiltä, toinen pikkuveljeltään. 


Äidin ja isän ostama tuubihuivi oli kuulemma tosi kiva ja kiitokset, mutta kyllä pikkuveli Hot Wheelseineen tietää mistä isoveli tykkää. Hyvä niin!


Iltapäivällä saatiin isovanhemmat ja täti miehineen nimipäiväkahveille mukaan. Sitä ennen arki palasi, kun sankari vietiin hammaslääkäriin. Oli muuten aivan ykkösluokan hoitoa tuossa meidän omassa hammashoitolassamme. Esikoinen oli itse sitä mieltä ettei häntä puudutettu tai porattu lainkaan, sen verran näppärästi puudutus hoidettiin pintapuudutuksella ennen piikkiä ja hampaita käsiteltiin "traktoriharjalla ja "formulaharjalla". Nyt on hammasrautojen hiertämä kohta korjattu kuntoon niin, ettei siihen tulevaisuudessa tulisi reikää.


tiistai 17. marraskuuta 2015

Viime päiviltä

Lauantaina oli taas kuopuksen vesipeuhun ja esikoisen uimakurssin aika. Edellisenä päivänä ehdottomasti jatkosta kieltäytyneelle ipanalle ei jäänyt vaihtoehtoja sen jälkeen, kun luin kurssiehdoista ettei rahoja palauteta. Sanoin, että aivan sama mitä altaassa tekee loppukerrat jouluun saakka, sinne on kuitenkin mentävä. 



Tällä kertaa päätettiin jättää perheuinnit väliin ja otettiin laukkuun nippu tehtäväkirjoja odotusajalle. Ensin oli esikoisen vuoro, jonka aikana me istuimme katsomossa ja teimme tehtäviä. Sitten vaihdettiin ja kuopus pulahti altaaseen esikoisen liittyessä seuraamme. Ja hyvin meni, sekä meillä odottajilla että itse vesipeuhaajalla. Tai ainakin se oli siellä altaassa.



Sunnuntaina kello herätti seitsemältä ja ennen kahdeksaa olimme jo toisen futismutsin kanssa kuplahallilla. Aurinko vasta nousi, kun me pystytimme kahvion. Oli esikoisen joukkueen vuoro järjestää liigan viikonloppumatsien ajaksi kahviotoimintaa ja kivasti meni. Yhdentoista jälkeen tehtiin vahdinvaihto ja me lähdimme jatkamaan päivää kotiin. 


Omalta osaltani tämä jäänee viimeiseksi futismutseiluksi, sillä esikoinen on lopettamassa harrastuksen jouluun. Pitkän aikaa on jo ollut vähän nihkeää ja lapsi ei oikein enää nauti harrastamisesta. Sovimme, että joulutauolla jutellaan ja jos partio ja uiminen ovat nyt enemmän hänen juttunsa, niin mikä siinä sitten. 


Eilen olimme flunssaisen kuopuksen kanssa kotona parantelemassa ja siinä aikani kuluksi päätin kirjoittaa osoitteet joulukortteihin jo valmiiksi. Ja paketoida vähän lahjoja. Ja viimeistellä lahjalistan. Kausi on päällä!




Esikoinenkin pääsi taas suoraan koulusta kotiin käymättä iltapäiväkerhon kautta. Läksyjen teon jälkeen ja partion alkua odotellessa hän kaivoi repustaan kirjastokäynniltä lainatun kirjan ja luki sen kuopukselle.


Loppuiltapäivä menikin posti-kauppa-partio -linjalla. Illalla leivottiin vielä sämpylöitä, mikä kontrasti lämpimän ja valoisan kodin ja ulkona vallitsevan, kaiken valon imevän pimeyden välillä. Todellakin marraskuu.




maanantai 16. marraskuuta 2015

Pannukakku - sort of

Eilen illalla huomasin ilokseni, että Yle uusii kaikki Sherlock-sarjan kolme kautta, eli yhteensä yhdeksän jaksoa. Laitoin heti toistuvaistallennuksen päälle, jaoin ilouutisen Facebookissa ja kerroin miehelle. Olimme vasta vähän aikaa sitten jutelleet kuinka olisi kiva katsoa jaksot uudelleen ennen tammikuussa Suomessa esitettävää uutta jouluspesiaalia. Ihmettelin, kun mies oli vähän outo.

Selitys tuli pian, kun hän nousi sohvalta ja palasi takaisin mukanaan pahvinen kirjekuori. Sain kehotuksen avata sen ja vedin kuoresta esiin dvd-levyn. Sherlock, kaudet 1-3. Kuultuaan minun toivovan kausien katselua uudelleen oli mies samantien tilannut ne tarkoituksenaan antaa yllätys vaimolleen sinä päivänä, kun jään töistä joululomalle. Että voisimme joulun aikaan ja välipäivinä näitä yhdessä katsoa. 


Poistin jatkuvaistallennuksen ja otin joululomalahjani ilolla vastaan. Yllätys se on itse pilattu ja aikaistettukin yllätys! Koska se ajatus lahjan takana on niin bueno.

lauantai 14. marraskuuta 2015

Pariisi pintaa syvemmältä

Aamulla herättiin järkyttäviin uutisiin Pariisista. Miten turhaa, miten julmaa, miten kammottavaa. Asioita, joita ei koskaan voi ymmärtää. Ranskan presidentin mukaan asialla on jälleen ollut Isis. Suututtaa. 

Luettuani Helsingin Sanomat avasin koneen ja kirjauduin Facebookiin, jonka on täyttänyt kollektiivinen suru. Päivitykset, profiilikuvat, kaikki kertovat karua kieltään siitä, kuinka tapahtunut meitä kaikkia on koskettanut. Onpa helppoa, ajattelin. Sen kun postaa pari riviä siitä kuinka kauheaa kaikki on tai vaihtaa profiilikuvaansa Eiffel-tornin, ja kas. Taas ollaan tiedostavuuden ytimessä. Tiedän, aika suoraviivaisesti ajateltu. Mutta lue eteenpäin.

Kun tragedia tulee lähelle, ihminen luonnollisesti järkyttyy. Facebook on on tehnyt tämän järkytyksen esille tuomisen äärettömän helpoksi, kuvia ja meemejä löytyy joka lähtöön. Käsi sydämelle, kuka meistä ei ole koskaan kaunistellut statustaan tai valinnut kuvista niitä, joissa näyttää parhaalta. Sillä sitähän se kaikki loppujen lopuksi on, oman imagon rakentamista. Millaisena minut nähdään, millaisen kuvan itsestäni annan. Ja nyt. Minä olen tiedostava, minä osallistun suruun, minä vaihdoin profiilikuvani. Katsokaa, olen lukenut uutiset. 

Yhtään Pariisin julmuuksia vähättelemättä totean, että samaan aikaan maapallolla tapahtuu paljon yhtä kamalaa. Syyriassa tapetaan naisia ja lapsia. Intiassa raiskataan pieniä tyttöjä ja kivitetään kuoliaaksi raiskauksen seurauksena raskaaksi tullut 14-vuotias. Entä Afrikan sisällissotien uhrit tai Aasian maanjäristyksissä kuolleet? Missä heitä muistellaan, missä heistä kirjoitetaan? Puolen sivun kokoisella palstalla ennen unohdusta. 

Kun jotain tällaista tapahtuu länsimaissa, se tulee iholle ja koskettaa. Se on lähellä, se olisi voinut tapahtua minulle. Ja järkyttyminen on ymmärrettävää ja inhimillistä, totta kai. Mutta miten tämän kollektiivisen järkytyksen voisi kääntää toiminnaksi? On nimittäin vähän liian helppoa klikata kollektiivisen surun ilmaisu näkyviin ja lähteä sen jälkeen vaikkapa salille tai ulos kahvilaan nauttimaan kauniista syyspäivästä. 

Tekopyhää? Kukin päättäköön itse. Kylmä totuus vain on, että tämä maailma tarvitsee huomattavasti enemmän lahjoittajia kuin taivastelijoita, oli kyseessä sitten rahan, tavaran tai oman ajan lahjoittaminen. 





perjantai 13. marraskuuta 2015

Tuuliviiri rauhaton

Arvatkaa mitä täällä on tällä kertaa säädetty? No reissujuttuja tietenkin, vaihteeksi. Kuka edes enää yllättyi.

Homma alkoi siitä, kun kesäpaikan keittiön remontti vei budjetoitua enemmän varoja lahosta johtuvien tukirakennekorjausten vuoksi. Siinä vaiheessa sitten mietittiin mitä tehdään ja yhteistuumin päätimme, että helmikuulle suunniteltu Thaimaan matka pitää perua. Emme halunneet tehdä mitään remppajuttuja vähän sinne päin, mieluummin korjattiin kunnolla, kun kerran korjaamaan oli lähdetty. Ja kun rahaa meni enemmän kuin arveltiin, vilkutettiin Thaimaalle heipat.

Jonnekin kuitenkin piti päästä ja joku meistä neljästä heitti ilmoille Pariisin. No mutta mikä ettei, sinnehän esikoinen on halunnut katsomaan "sitä jokea ja Mona Lisaa" siitä lähtien, kun sai lahjaksi kirjan Gekko, Puupponen ja suloinen Rose. Kirjassa siis seikkaillaan Pariisissa ja sitä on luettu meillä ahkerasti. Ostimme samantien todella edulliset lennot Norwegianilta ja näin matka-ajankohdaksi päätyi talvilomaviikko maanantaista perjantaihin. Lähdemme sopivasti syntymäpäivänäni ja olemme perillä neljä yötä. En tiedä onko helmikuu kovinkaan suosittu ajankohta vierailla kaupungissa, mutta samapa tuo. Pariisi ja kaupunkiloma ylipäätään on aina hyvä idea.



Koska jonkinlaisella budjettimatkalla tässä ollaan, piti hotelli löytää edullisesti. Se osoittautuikin tämän yhtälön vaikeimmaksi yksittäiseksi osatekijäksi, sillä halusimme ihan ytimeen, mieluiten 5. tai 6. kaupunginosaan Luxembourgin puiston ja Seinen välimaastoon. Metroaseman tulisi olla lähellä, meidän pitäisi mahtua yhteen huoneeseen ja hotellin pitäisi olla ainakin sellainen perustasoinen. Emme etsineet hienoa, siisti riittäisi. Ja siltikin hinnat neljälle yölle olivat helposti yli tuhat euroa meidän porukaltamme. Kun olin aikani googlaillut ja käyttänyt erilaisia hakukoneita tuli tämän päivän ykkösasia, eli kohdennettu  mainonta avuksi. Ja sieltä se meille sopiva hotelli löytyi, sijainti oli ok ja hinta maksettavissa. Lähetin linkin miehelle ja pari minuuttia myöhemmin tein varauksen.

Yövymme 7. kaupunginosassa aivan Hotel des Invalidesin kupeessa. Metroasemia löytyy läheltä ja hotellin kuuluminen Best Western -ketjuun antaa takeen jonkinlaisesta perustasosta. Sijainnin osalta meidän on helppo kävellä niin Eiffel-tornia katsomaan kuin vaikkapa Latinalaiskortteleihin tai St. Germainin kaduille. Myös Notre Dame sekä Louvre Mona Lisoineen ovat heti Seinen toisella puolella ja metrolla pääsemme hujauksessa ihailemaan kaupunkia Sacre Coeuriltä. Jos tulee mieleen mitä lasten kanssa kannattaisi ehdottomasti Pariisissa nähdä tai tehdä, kertokaa ihmeessä! Itselleni visiittejä kaupungissa on takana jo useita, mutta lasten kanssa mennään ensimmäistä kertaa.



Kun Pariisissa on käyty, on aika siirtää katseet tulevaan kesään ja risteilyyn. Olemme saaneet varauksen tehtyä ja reissusuunnitelmat ovat selvillä. Lähdemme heti mieheni ja siskon miehen lomien alussa heinäkuussa matkaan ja lennämme Barcelonaan. Laiva lähtee illalla ja seitsemän päivän reitti pitkin läntistä välimerta kulkee monien kiinnostavien paikkojen kautta. Myös yksi meripäivä mahtuu mukaan. Pääsemme käymään muun muassa Ibizalla, Palmassa, Sisiliassa ja Napolissa ja tietenkin jälleen Barcelonassa, mikäli lennot tulevat hyvissä ajoin ennen laivan lähtöä perille. Muuten ohjelmassa lienee ahkeraa uintia laivan altaissa, auringonottoa, syömistä ja juomista. Lähdemme all inclusive -meiningillä matkaan, joten pikkukundeillekin saadaan jäätelöä ja ranskalaisia aina, kun siltä tuntuu. Illalliselle saa pukeutua, mitä toivoimmekin, mutta muuten voi olla rennoin mielin matkassa.

Nämä matkat on nyt tuuliviirin osalta lyöty lukkoon eikä muutoksia enää oteta vastaan. Mies huokaisi helpotuksesta.

torstai 12. marraskuuta 2015

Liian hiljaista

Se oli eilen sellainen rauhallinen myöhäisen iltapäivän hetki. Mies paranteli flunssaa sohvalla, esikoinen oli tullut kotiin suoraan koulun loputtua koukkaamatta iltapäiväkerhon kautta ja minä laittelin keittiön puolella ruokaa. Ulkona alkoi olla jo pimeää, esikoisen kanssa oli tehty läksyt ja vähän askarreltu. Kukaan ei puhunut mitään, oltiin vain. Yhdessä, mutta silti omiamme puuhastellen.

Olin vienyt kuopuksen aamulla isovanhemmilleen viettämään yhteistä päivää ja olimme siis kolmisin kotona. Avasin suuni. "Se kenellä on ikävä kuopusta nostaa käden ylös." Kolme kättä nousi. Minä tein ruoan loppuun ja lähdin autolle. Villiäinen kotiin nyt heti ja samalla vähän puhetta ja elämää tähän taloon!


Ihana kuopus, ihana kun olet juuri sinä ja juuri meidän perheessämme.

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Isien päivä

Pojat kattoivat pöydän ja valitsivat isälle aamiaisen. Kyllä kai tekin nyt haluaisitte syödä eiliseltä jääneitä kylmiä ranskalaisia suoraan jääkaapista. On ketsupit ja kaikki valmiina! Minä lisäilin vähän, laitoin pöytään mehuja ja karjalanpiirakoita sekä hain lehden valmiiksi odottamaan. Miehellä oli hyvin iisit toiveet päiväänsä, jos hyvän aamiaisen saisi. 



Olimme käyneet poikien kanssa viikolla lahjaostoksilla, sillä molemmilla oli selvät sävelet lahja-asioissa. Esikoinen halusi ostaa isänsä lempisipsejä ja karkkeja, kuopuksen mielestä isä tarvitsi vielä suklaata ja pähkinöitä päälle. Pojat paketoivat ja minä autoin piilottamaan lahjat kortteineen sunnuntaita odottamaan.


Päiväkoti ja koulu hoitivat korttipuolen, kiitokset siis sinne. Kuopuksen kortista sai lukea totuuksia. 



Mitä siellä oikein on!


No sukkia tietenkin! Klassikko.


Ostin miehelle kaksi paria Happy Sockseja, tai konsulttisukkia, kuten tuo entinen sellainen niitä kuvaili.




Iltapäivällä onniteltiin isääni ja poikien ukkia ja syötiin yhdessä alkupaloista alkaen. Ja puhuttiin joulusta, mistäpä muusta.