Päiväkodissa kuultua

Kahdeksan vuoden päivähoitotaipaleemme päättyi vajaa vuosi sitten, kun kuopuskin oli kasvanut kouluikään. Me olimme asuinalueemme päiväkotilotossa onnekkaita ja saimme heti esikoiselle paikan lähellä kotia sijaitsevasta yksiköstä. Koskaan ei tarvinnut miettiä lapsen viemistä sen kummemmin, kunhan kippasi hänet aamuisin lähes viereiselle kadulle. Ja kun kuopuksen vuoro tuli, pääsi hän toki sisarusperiaatteen turvin samaan paikkaan. 

Noiden vuosien antia muistellaan meillä usein. Ei ole montaakaan päivää siitä, kun kuopus viimeksi totesi kuinka mukavaa olisi yhä olla päivähoidossa, olihan sekä eskari että sitä edeltänyt ryhmä jättänyt hänelle vain mukavia muistoja. Siihen aikaan taitaa lapsen mielessä liittyä myös jonkinlainen huolettomuus, kun aikuinen kertoi mitä tehdään eikä tarvinnut huolehtia läksyistä tai koululaisena olemisesta. Minä puolestani jäin eräänä iltana miettimään mitä kaikkea noihin vuosiin oikein mahtuikaan. Vastaus kuuluu vaikka ja mitä. Tässä parhaita paloja meille sanotuista asioista. 

"Jos päiväkodissa valittaisiin vuoden vanhempi, mä äänestäisin sinua."

Jokainen vanhempi tietää miten kovilla välillä työ- ja perhearjen pyörityksessä ollaan. Koko ajan on kiire, mihinkään ei tunnu ehtivän keskittyä ja töissä päätyy sammuttelemaan ne akuuteimmat tulipalot. Kotona pitäisi puolestaan ehtiä keskittyä lapsiin ja heidän kanssaan olemiseen, vaikka samaan aikaan tekemättömien tehtävien lista kasvaa kasvamistaan. On yksinkertaisesti riittämätön olo kaikkiin suuntiin. Tällaisilla hetkillä yksi pieni ylläoleva lause henkilökunnan suusta voi antaa valtavasti voimaa. Kun itsestä tuntuu, että hädin tuskin räpiköi eteenpäin, näyttäytyykin se toisen silmissä erinomaisen riittävänä vanhemmuutena, jossa huomioidaan myös päiväkodin yleisemmät tarpeet vanhempaintoimikunnassa puuhaamisen kautta. Se myös saa huomaamaan sen, mikä oikeasti on tärkeää. Sitten sitä kyykistyy lapsen eteen, katsoo silmiin ja pyytää rauhassa kertomaan mitä kivaa tänään on päivän aikana puuhailtu. 

"Teidän pitäisi nyt kesän aikana keskittyä kasvamaan perheenä."

Lapsella oli ollut vähän rankka kevät. Eskariuhmaa pukkasi jo hyvissä ajoin etukäteen ja siihen yhdistettiin jatkuvat henkilöstömuutokset sekä niistä johtuva epävarma ja osin turvatonkin ilmapiiri omassa ryhmässä. Olimme puhuneet asiasta muutamaankin otteeseen kevään aikana, jutelleet kuinka lapsi ei enää viihdy normaalisti niin mukavaksi kokemassaan hoitopaikassa ja on väsynyt. Viimeisenä hoitopäivänä juuri ennen juhannusta eräs työntekijä veti minut syrjään ja halusi puhua lapsesta kertoen, että nämä "vaikeudet" ovat pikkuveljen syntymästä lähtöisin ja johtuvat siitä ettei esikoinen ole käsitellyt tätä perhekokomme ja dynamiikkamme muutosta. Ongelma on lähtöisin perheemme sisältä. Kesän aikana meidän tulisikin tsempata perheemme kesken, hitsautua yhteen ja kasvaa yhdessä. 

Muistaakseni sanoin kaikkeen vain, että niin tai selvä juttu. Sitten toivotin hyvää kesää ja lähdimme poikien kanssa kohti ansaittua lomaa. Kyllä se silti taisi jossain tuntua, kun yhä muistan tilanteen ja sen herättämät tunteet. Erityisesti sen epäreilun fiiliksen, kun yhtäkkiä asia olikin käännetty meidän syyksemme, meidän jotka jos jotkut olemme tiivis ja välittävä perheyksikkö. Ja mitä pikkuveljen syntymästä johtuvaan kriisiin tulee, olivat lapset tuolloin viisi- ja kaksivuotiaat. Eiköhän sekin muutos ollut tullut siinä parin vuoden aikana käsiteltyä.

"Kiitos, että lastanne saa kieltää."

Voimakastahtoinen lapsi oli vaiheessa, jossa päiväkodin henkilöstön kärsivällisyyttä testattiin toden teolla. Hän oli suhteellisen tuore tapaus päivähoidossa ja nyt ryhmän tiloissa ja opettajissa oli lisäksi tapahtunut muutoksia. Lapsi kokeili kaikkea, kuinka paljon annetaan periksi ja missä raja lopulta menee. Yhtenä päivänä oli ollut taas tilanne, jossa oli pitänyt kieltää napakasti. Lastentarhanopettaja sanoi lasta syliin ottaessani, että kiittää meitä siitä että lastamme saa kieltää ja hänelle saa asettaa rajat myös hoidossa. Kysyin myöhemmin lastentarhanopettajana työskentelevältä tuttavaltani onko tämä jotenkin erikoista sen sijaan, että olisi kaikille tuttu tapa toimia. Hän alkoi vastaukseksi nauraa. 

"Lapsenne ei nuku, sillä ette ole tarpeeksi kotona."

Lapsi oli keksinyt, että päiväunilla voi temppuilla. Hän voimisteli sängyssään, istui siellä silmät iloisessa virneessä ja teki ylipäätään kaiken voitavansa nukahtamisen vastustelemiseksi. Erittäin valitettavaa ja moneen kertaan kotona läpikäytyä, mutta samalla ymmärrettävää, olivathan päiväunet kotona jääneet jo pois. Unirauha pitää toki muille antaa, se on selvä. Yhtenä päivänä tulin hakemaan lasta ja taas kerrottin päiväuniajan olleen haastava ja unen tulleen vasta pitkän ajan jälkeen. Sillä kerralla hoitajalla oli kuitekin myös esittää syy siihen mistä tämä johtuu. Meillä oli hänen mielestään liikaa menoja päiväkotipäivien jälkeen, kun kävimme kylässä tai kaupungilla. Mikäli rauhoittaisimme elämämme ja menisimme aina suoraan kotiin hoitopäivän jälkeen puoli kolmelta, nukkuisi lapsikin paremmin. Sitä en muista tuliko tätä kokeiltua. Jossain vaiheessa päiväunisekoilu joka tapauksessa päättyi itsestään.

"Kiitos, kun olet johdonmukainen kasvattaja." 

Sinä iltapäivänä istuin pitkään päiväkodin kuraeteisessä ja odotin. Käynnissä oli eeppinen taistelu aiheesta laitetaanko ulos lähtiessä talvihanskat käteen vai ei. Olin perustellut lapselle asian, kertonut kuinka ulkona oli erittäin kylmä ja sanonut, että tällaisia hän ei valitettavasti saa itse päättää. Lopulta ei ollut muuta tehtävissä kuin istua siinä penkillä ja sanoa raivoavalle lapselle kerta toisensa jälkeen, että ulos mennään hanskojen ollessa kädessä ja sitä odotellessa saa tulla syliin kun siltä tuntuu. Yksi henkilökunnasta puki muita lapsia ulos ja seurasi tätä kohtausta vierestä. Kun lapsen kiukku laantui ja toppahanskat verhosivat pieniä sormia, hän kääntyi puoleeni ja kiitti että en antanut periksi. Mietin kotimatkalla, että tietenkään en antanut, eiväthän lapset päätä heidän terveyteensä ja hyvinvointiinsa vaikuttavia asioita. Mutta ilmeisesti aika moni sitten antaa, tuskin tästä meille itsestään selvästi asiasta muuten erikseen mainittaisiin. Kyllä minäkin periksi annan, monessakin asiassa, ei sillä. Tämä vain ei kuulu niihin.

"Mitä sinä ajattelet, miltä teidän kuopuksesta tuntuu, kun se on täällä esikoisen sairastaessa kotona?"

Minä olin tässä vaiheessa siirtynyt tekemään töitä pitkälti kotoa käsin, kun esikoinen eskarivuonnaan taas kerran sairasti kuumetta ja flunssaa. Oli täysin selvää, että esikoisen sairastaessa ja potiessa sohvalla makoillen minulla ei olisi mitään mahdollisuutta tehdä töitäni, mikäli myös kuopus olisi kotona. Niinpä hänet vietiin hoitoon, minä menin tekemään töitäni esikoisen viereen sohvalle ja hain kuopuksen taas kuuden tunnin kuluttua kotiin. Kysymys kuitenkin yllätti minut täysin. Olin itse ajatellut asian olevan meidän kaikkien parhaaksi. Esikoinen saisi sairastaa rauhassa ilman päälle pomppivaa ja kaveria haluavaa pikkuveljeään. Minä tekisin töitä ja kuopus saisi tekemistä päiväkodissa. En osannut vastata kysymykseen ja mutisin jotain huonon omantunnon vyöryessä päälle. Lopulta pysyin linjassa ja järkeilin, että ei tässä sentään mistään vatsataudista tai rokosta ole kyse, nenä nyt valuu lapsilla muutoinkin pitkin vuotta. Voi olla, että ratkaisuni oli väärä. Sillä kuitenkin mentiin.

"Lapsestanne näkee, että häntä rakastetaan."

Tämä on ehkä kauneinta mitä meille on päivähoitovuosien aikana sanottu. Oli vasu-keskustelun aika ja olimme jutelleet lapsesta, hänen vahvuuksistaan ja kehityskohteistaan. Uusi tulokas viihtyi hoidossa selvästi ja olin itse todella tyytyväinen päivähoitopaikan toimintaan ja erityisesti lapseni oman hoitajan hänelle antamaan huomioon, aikaan ja hoivaan. Kun hän vielä keskustelun lopuksi kertoi, kuinka lapsemme on tasapainoisen ja onnellisen oloinen ja kuinka hänestä huokuu se miten hyvä meidän perheessämme on, ajattelin että on tässä taas jotain näemmä tehty oikeinkin. Joskus pienillä lauseilla täynnä suurta sisältöä on niin iso merkitys, että ne muistaa vuosien päästä. Tämä on yksi sellainen.

Lastenvaaterumba on loputon työ

Sisävaatteet, ulkovaatteet, välikausivaatteet ja topat. Pese, pidä, paikkaa ja kierrätä. Kuka teidän perheessänne tätä lasten vaaterumbaa pyörittää?

Anna kun arvaan, valtaosalla perheistä homman hoitaa perheen äiti? Niin meilläkin. Ei siksi että minä siitä erityisesti pitäisin, oikeastaan päinvastoin. Olen siinä kuitenkin merkittävästi tehokkaampi ja nopeampi kuin mies ja lisäksi huomattavasti paremmin kartalla siitä mitä kaikkea lapsilta puuttuu, mitä seuraavaksi kaudeksi tarvitaan ja mitä pieniksi jääneille vaatteille tehdään.

Mitä kaikkea siihen vaatemanagerointiin sitten kuuluu?

Lasten vaatekaappien manageroimiseen saa kulumaan uskomattoman paljon aikaa. Ensin sitä eräänä päivänä huomaa lapsen tai parhaassa tapauksessa molempien ottaneen yhtä aikaa kasvuspurtin. Hihat ovat jääneet paidoissa lyhyiksi ja lahkeet paljastavat liikaa nilkkaa. Yleensä tämä tapahtuu lisäksi kesken kauden sen sijaan, että samalla voisi näppärästi laittaa villapaidat pois ja siirtää shortsit yläkaapista tilalle. Ei, se tehdään sitten pari kuukautta myöhemmin.

Meillä molemmat pojat ovat siirtyneet vastikään käyttämään suurempia kokoja, joten kaappien kimppuun oli eräänä sunnuntaipäivänä käytävä. Ensin siirsin esikoiselta 140-senttiset vaatteet pois. Myös kuopuksen osalta koko 122 näytti viimein jääneen taakse. Tämän jälkeen jäljellä oli muutama hassu vaate, joilla ei pitkälle pötkittäisi. Seuraavaksi olikin aika ratsata esikoisen yläkaapit ja katsoa mitä alennusmyyntijemmoista löytyisi juuri käyttöön otettavassa koossa 146 cm. Muutamia vaatteita jäi ostoslistalle, ne kannattaa kirjoittaa ylös ennen verkkokauppasurffailua heräteostosten välttämiseksi. 

Kuopuksen osalta pääsen yleensä helpommalla. Esikoisen ihanimmat ja hyväkuntoisimmat vaatteet odottavat varastossa kuopuksen kasvua ja sieltä saa aina täytettä kaappiin edellisten jäätyä pieniksi. Ja kun vaatteita taas hyllyiltä löytyy, täytyy jokainen vaatekappale nimikoida. Näin säilytetään edes jonkinlainen teoreettinen mahdollisuus löytää kaksi niistä viidestä hupparista, jotka lähiviikkoina kuitenkin katoavat jonnekin koulun, iltapäiväkerhon tai harrastusten syövereihin.

Toimiva kierrätysverkosto on lasten vaatetussysteemin ehdoton edellytys. Olen säilönyt esikoisen vaatteita koon mukaan merkittyihin säilytyslaatikoihin varastoon, ulkovaatteet ja kengät majailevat omissa laatikoissaan. Erityisen näppärää tämä on ulkovaatteiden osalta, kun aina löytyy kuopukselle toppaa ja välikautta ilman, että täytyy lähteä ostoksille. Esikoiselle toki täytyy ostaa uusia vaatteita, sillä koululaiselle harvemmin enää löytää hyväkuntoista käytettyä, oletus kun on, että vaatteet jäävät vielä pikkuveljellekin. Ja kun vaatteet puolestaan ovat kuopukselta jääneet pieniksi, ne lähtevät seuraavalle käyttäjälle isoina erinä. Helppoa ja kätevää.

Entä sitten kaikki muu?

Mutta ei tämä homma luonnollisestikaan vaatteisiin jää. On hankittava kenkiä ja asusteita, harrastuksissa käytettäviä vermeitä ja partioonkin tarvitaan metsäretkille kaikenlaista. Yleensä yllätykset tulevat aina edellisenä iltana, vaikka kuinka koettaisi varautua. Liikuntatunneille tarkoitetut lenkkarit ovat juuri ennen urheilupäivää jääneet pieniksi ja sitä päätyy hätäpäissään kaupoille iltakahdeksalta. Ja aina kannattaa napata kassan vierestä mukaan ylimääräinen pari sormikkaita tai sukkia, häviävät tai rikkoutuvat kuitenkin ennätysajassa. 

Entä sitten harrastusvälineet, sukset, luistimet ja polkupyörät? Lista on loputon. 

Että jos joku vielä ihmettelee miksi ostan aina alennusmyynneistä pariakin kokoa isompaa vaatetta odottamaan käyttöään tai säilön kolme kokoa suurempia luistimia tulevia talvia odottamassa, on vastaus tässä. Niin tekemällä säästää paitsi rahaa, myös mielenterveyttään ja jokaisen perheenjäsenen hermoja. 

Terveisiä perheestä 11/52: Kanta-asiakkaat alennusmyynneissä

Esikoisen vauvavuotenna me olimme lattemutseja, lounasmutseja, Babybio-mutseja ja Stocka-mutseja. Monta kertaa viikossa hurautimme vauvelin kanssa keskustaan tapaamaan kaltaisiamme, äitejä vauvoineen. Olen monesti miettinyt kuinka äitiysloman parasta antia olivat samassa elämäntilanteessa olevat ystävät. He, joiden kanssa keskustelu sai rauhassa rönsyillä palaten aina vauvoihin. Hyviä ystäviä ollaan yhä, vaikka vauvat opiskelevat jo vieraita kieliä.

Yleensä meidät tapasi Stockmannilta, sillä siellä oli vielä silloin kaikki. Ihana lastenosasto, hyvä lounas, hoitohuone ja leikkipaikka palleroille ja tilaa kulkea vaunuilla. Aika usein kotiin kulki vaunujen alakorissa myös ostoskassi. Ja tämän johdannon kautta tullaankin siihen erääseen kertaan, kun käynnissä olivat alennusmyynnit. 

Mikä sen parempi tapa viettää päivää kuin lähteä Stockan aleihin, ajattelin ja pakkasin lapsosen vaunuihinsa. Rakastin ja rakastan yhä kauniita lastenvaatteita ja luonnollisesti menimme pyörimään ensimmäisenä lastenosastolle. Punaiset alekyltit valkoisine teksteineen houkuttelivat täyttämään lapsen vaatevarastoa ja minä luonnollisesti otin kutsun vastaan. Lopulta oli aika suunnata kassalle.

Tämä oli sitä aikaa, kun pankkikorttiostokset allekirjoitettiin ja henkkarit tarkastettiin jokaisen ostoksen kohdalla. Pienen jonottamisen jälkeen oma vuoroni tuli. Laitoin vaatteet kassatiskille ja aloin etsiä vanhasta tottumuksesta ajokorttia lompakostani pankkikortin kaveriksi. Tässä vaiheessa kassalla ollut myyjä puuttui asiaan ja kertoi, että oikeastaan hänen ei tarvitse nähdä henkilöllisyystodistustani. Näytin varmaan kummastuneelta, sillä selitys seurasi perässä. "Te asioitte täällä usein ja olette tuttu näky meille." Tässä kohtaa olisi pankissa rastitettu kohta "henkilö on tunnettu". 

Jos olisin punastuvaa sorttia, olisin saattanut punastua. Sen sijaan tulin seuraavana päivänä uudelleen ostoksille.

"Terveisiä perheestä esittelee äitiyden ja perhe-elämän parhaat ja pahimmat palat. Viikoittain pääset kurkistamaan kaksilapsisen perheen kaaoksenhallintaa kehittävään arkeen sekä niihin hetkiin, joista ei välttämättä vauvakirjaan ole kirjoitettu. Anekdootit on kerätty kymmenen viimeisen vuoden ajalta ja kaikki ne ovat todella tapahtuneet meille."

Varoitus Vestiaire Collectivesta

Olen kerran aikaisemmin ostanut itselleni huivin käytettyjen merkkituotteiden verkkokaupasta Vestiaire Collectivesta ja kirjoitin ostoskokemuksestani täällä. Tuolloin ostosprosessi oli paitsi helppo, myös kohtuullisen nopea, ja minulle ei jäänyt mitään huonoa sanottavaa Vestiairesta. Tällä kertaa asia ei mennyt ihan niin putkeen.

Olin jo tuolloin ensimmäisellä tilauskerralla tietoinen siitä, että sivusto on saanut kahdenlaista palautetta. Toiset ovat hyvin tyytyväisiä, mutta myös feikkituotteita on päässyt seulan läpi. Yritys mainostaa valttikorttinaan perinpohjaista tarkastusta, jonka jokainen myyty tuote heidän kautta kulkiessaan käy läpi. Sanoin muistaakseni viimeksi, että Vestiaire on hyvä kauppapaikka, kun tietää mitä on hakemassa ja osaa pitää silmänsä auki väärennösten veralta. 

Eräänä päivänä joku aika takaperin minuun iski leopardihulluus. Näin Louis Vuittonin leopardihuivin aivan uusin silmin ja totesin, että sellainen olisi erinomainen lisä vaatekaappiini. Uuden hinta on kuitenkin reippaasti oman kipurajani ylitse, joten oli selvää lähteä jahtaamaan käytettyä tuotetta. Se löytyikin jonkin ajan kuluttua juuri Vestiaire Collectiven kautta. Kun hinta, kuvat sekä tuotteen kuvailu olivat kohdallaan, klikkasin huivin kotiin.  

Kun se sitten saapui DHL:n toimittamana kotiovelle, avasin paketin innoissani vain huomatakseni, että huivia ei todellakaan ollut tarkastettu lainkaan. Siinä kyllä oli mukana tarkastuksesta kertova lappunen ja siinä merkinnät, että huivi on käyty läpi ja todettu hyväkuntoiseksi. Muuten ihan hyvä, mutta siinä tapauksessa olisi ehkä huomattu keskellä huivia ollut paikattu reikä. 

Olin onnekseni ostanut huivin yritykseltä, joten sain reklamaation hoidettua ja huivin palautettua helposti. Mikäli olisin ostanut sen yksityiseltä myyjältä, olisi homma voinut olla vaikeampi, sillä periaatteessa palautusoikeutta ei ole. Olisin ainoastaan voinut laittaa huivin myyntiin uudelleen ja kuka tuollaista reikäistä huivia haluaisi. Vestiairen mukaan kyseinen huivi oli hyvässä kunnossa ja reiätön. 

Kaikki muut kuvat kahta yllä olevaa lukuunottamatta ovat toisesta huivista, jonka vastikään hain postista. Laitettuani ostoilmoituksen Facebookissa toimivaan merkkituotteiden kirppariryhmään, sain kaupat hyväkuntoisesta huivista tehtyä nopeasti ja helposti. Kuittikin tuli mukana ja kunto on juuri kuten pitää. 

Jatkossa aion olla erikoisen tarkkana mitä Vestiaire Collectiven laaduntarkkailuun tulee. Ole sinä myös. 

Kirjavinkkejä kevään uutuusromaaneista osa I

Tiedättekö mikä lukemisessa on yleissivistyksen karttumisen kannnalta erityisen hyvää? Toki se kirjan lävitse kahlaaminen itsessään, mutta nyt tarkoitan jotain muuta. En toki tiedä teistä, mutta minun mielessäni lukemani herättää herkästi lisäkysymyksiä ja päädyn usein romaania lukiessani nappaamaan kännykän käteeni ja googlaamaan häiritsemään jääneitä seikkoja. Milloin Suur-Suomen rajat itse asiassa määriteltiinkään? Miten Napoleonin valtakausi saikaan alkunsa? Miltä Terijoen huvilat näyttivät? Näistä kaikista etsin tietoa lukiessani alkuvuoden ensimmäisiä uutuusteoksia, joista kuusi ensimmäistä vinkkausta seuraavaksi. 

Eeva Vuorenpään Kaksi rantaa sijoittuu sekä Suomeen että New Yorkin siirtolaisyhteiskuntaan. Hanna on 17-vuotias maalaispitäjän tyttö, jonka elämä kuljettaa meren ylitse uuteen elämään. Loistohotellin keittiöstä tie vie miljonääriperheen seuraneidiksi ja ympärillä levittäytyy loistelias 1920-luku suurkaupungissa. Viisi vuotta lähdön jälkeen Hannan on aika tehdä päätös siitä kummalla rannalla elämä jatkuu. Vuorenpään kirjassa parasta on elämänkuvaus molemmissa maissa, vaikka romaani ajoittain sortuukin olemaan hieman selittävä ja itsestäänselvyyksiä osoittava.  

Jörn Donnerin uutuusromaani Vesi on verta sakeampaa on rakkaustarina Suomen ja Venäjän rajalla vuonna 1918. Alexander pakenee Pietarin sekasortoa Rajajoeksi nimetyn uoman ylitse Terijoelle, jossa hänellä on huvila. Yllätys on suuri, kun talossa hänet ottaa vastaan tuntematon nainen, Anna, pistooli kädessä ja huvilaa asuttaen. Oman osansa soppaan tuovat alueella päivystävät sotajoukot johtajanaan erikoislaatuinen kapteeni. Keneen voi luottaa ja onko yhdelläkään yksilöllä tulevaisuutta maailmanhistorian kuohunnan puristuksessa. Donner kytkee romaaninsa kerronnalliset ainekset pätkiin aikalaiskuvausta. Näiden osalta teos on valitettavan sekava,  mutta kokonaisuutena minä pidin siitä.

Anna Ekbergin romaani Salattu nainen on lähtöasetelmaltaan hyvä. Louise elää rauhallista arkea pienellä tanskalaisella saarella yhdessä Joachimin kanssa, kunnes eräänä päivänä tuntematon mies väittää Louisen olevan hänen kadonnut vaimonsa Helene. Mitä on tapahtunut, miksi Louise on päätynyt pois kotoaan ja mikäli hän on Helene, kuka oikein onkaan Louise? 

Romaanin idea on hyvä, mutta alun jälkeen juoni saa melko mielikuvituksellisia käänteitä. Lopussa langat myös sidotaan omaan makuuni turhan nopeasti ja suoraviivaisesti yhteen. Tästä huolimatta jännityksen ystävälle pätevää luettavaa kaikkine tapahtumineen. Romaanin on suomentanut Katariina Luoma.

Milja Kauniston Purppuragiljotiini-trilogia on edennyt kolmanteen ja viimeiseen osaansa. Status jatkaa Luxuksen ja Corpuksen linjoilla keskellä Ranskan vallankumouksen huimia käänteitä. Miten käy Mariannelle ja Isidorelle? 

Minun täytyy tunnustaa, että nämä vallankumouksen pyörteet alkoivat jo uuvuttaa. Kun vanhaa valtaa on ajettu alas jo kolmatta kirjaa mitä moninaisimmin kääntein, on jossain vaiheessa hengähtämisen aika. On siis hyvä, että trilogia tulee päätökseensä. Kaunisto punoo historialliset tapahtumat sujuvasti viihdekirjallisuuden lajityyppiin, mutta ei lukija tässä helpolla pääse. Minäkin googlasin jatkuvasti, että mitä ne sanskulotit tai jakobiinit olivatkaan ja mille aukiolle se giljotiini pystytettiin. Mikäli olet lukenut kaksi edellistä, lue myös tämä. Muutoin ei kannata tarttua trilogian päätösosaan, joka nojaa vahvasti edellisiin teoksiin.

Clare Mackintoshin Annoin sinun mennä oli maailmanmenestys, jonka viitoittamalla tiellä Minä näen sinut jatkaa. Zoe Walker on lontoolainen perheenäiti, joka matkustaa päivittäin julkisilla kulkuvälineillä työmatkat edestakaisin. Eräänä päivänä Zoe törmää omaan kuvaansa paikallislehden sivuilla, seuranhakuilmoitusten joukossa. Miksi hänen kuvansa on lehdessä ja kuka se on sinne laittanut? Pahempaa on kuitenkin luvassa, sillä toinen samalla sivulla esiintynyt nainen kuolee. Onko myös Zoe vaarassa? 

Mackintoshin romaanissa kysytään millaista olisi, jos joku tietäisi kaiken sinun liikkeistäsi, mutta sinä itse et aavistaisi mitään. Jännittävän teoksen on suomentanut Päivi Pouttu-Delière.

The Lying Game on Ruth Waren kolmas jännäri sitten ensimmäisen maailmanmenestyksen Synkän metsän siimeksessä. Toinen dekkari Nainen hytissä 10 ilmestyi juuri suomeksi ja tämä kolmas puolestaan elokuussa nimellä Valhepeli (suomentanut Terhi Kuusisto). Isa Wilde ja hänen kolme parasta ystäväänsä pelasivat sisäoppilaitosaikoinaan valhepeliä. Kun Isa vastaanottaa eräänä yönä viestin, jossa on kolme sanaa, hän tietää että salaisuus on vaarassa paljastua. Nelikon on aika kokoontua syrjäiselle suoseudulle ottamaan selvää siitä missä mennään ja onko joku kenties valehdellut kaiken aikaa. Ruth Waren kirjat paranevat mielestäni jatkuvasti ja tätä en malttanut laskea kädestäni lainkaan.

Päivähoito on sijoitus lastemme tulevaisuuteen

Olen seurannut mediassa vellovaa keskustelua pääkaupunkiseudun lastentarhanopettajien palkoista hämmentyneenä. Ensin Yle uutisoi, kuinka herrasmiessopimus Helsingin, Espoon ja Vantaan välillä estää nostamasta lastentarhanopettajien palkkoja. Tämä luonnollisesti kiellettiin. Heti tämän jälkeen Helsingin varhaiskasvatusjohtaja Satu Järvenkallas kertoi, että kaupunki aikoo antaa tuhannen euron kannustepalkkon jokaiselle uudelle lastentarhanopettajalle, joka pysyy alalla vielä koeajan jälkeen. Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella?

Se ainakin on selvää ettei yhdellä bonuksella paljoa saavuteta, kun koko työympäristö rakenteineen vaatisi täydellistä uudistamista. Muutenkin tässä kaikessa on hyvin vahvasti tulipalojen sammuttelun tuntu. Lastentarhanopettajat ja muut alan ammattilaiset ovat pitäneet aihetta yllä mediassa ja julkisuudessa jo pitkään. Kaikki ne mielenosoitukset, kirjelmät ja median huomio päivähoidon pahoinvoinnista tuntuvat olleen täysin turhia, jos ainoana toimena ehdotetaan kertaluonteista palkkiota uusille alalle tulijoille. Miksi he tulisivat, jos työympäristö on pidemmän päälle henkisesti ja fyysisesti erittäin kuormittava ja kaikki tietävät ettei asialle tehdä mitään? Lisäksi tuo tuhannen euron porkkana eriarvoistaa työympäristöä aika tehokkaasti. Jo työssä olevat ja esimerkiksi lastenhoitajathan eivät sitä saa. 

En ihmettelisi lainkaan, mikäli sopimus palkkojen korottamattomuudesta olisi olemassa. Ja millä kaikella tätä onkaan perusteltu. Kutsumusammatti, naisvaltainen ala, kunnallinen vs yksityinen toimija. Tekosyitä on lukemattomia, mutta loppujen lopuksi kysymys on priorisoinnista. Halutaanko antaa palkansaajille pieni veronkevennys ostovoiman parantamiseksi vai käyttää tämäkin kevennyksen myötä saamatta jäävä raha tukemaan laadukasta varhaiskasvatusta ja sitä, että tulevaisuuden veronmaksajilla, meidän lapsillamme olisi hyvä olla. Että heitä eivät hoitaisi väsyneet, loppuunpalaneet ja taloudellisesti kannattamatonta työtä tekevät aikuiset, jotka ovat kenties tulleet alalle kutsumuksensa myötä, mutta kadottaneet sen kauan sitten. Kutsumuksella kun ei makseta asuntolainaa tai osteta ruokaa perheelle.

Lapset ovat niin helppo säästökohde. Eivät he valita nyt ja mikäli lasten edunvalvojat, heidän vanhempansa, eivät osaa, pysty tai uskalla nostaa meteliä, ei minkään tarvitse muuttua. Tätä olen ihmetellyt aina ja ihmettelen yhä koulumaailmaa koskien. Miksi vanhemmat eivät vaadi parempaa? Erityisesti päivähoitomaailmassa, jossa vanhemmat maksavat suoraan saamastaan hoidosta, pitäisi pystyä parempaan. On surullista, että tällainen vastakkainasetelma on syntynyt, mutta vanhempien ja henkilöstön yhteistoiminnalla voitaisiin saada muutoksia aikaan. Näin uskon ja näin olen yrittänyt toimia. Joukossa on voimaa, mutta suoraan sanottuna valitettavan pientä osaa vanhemmista kiinnostaa oikeasti tehdä jotain asian parantumisen eteen.

Jokainen lapsi ansaitsee laadukasta varhaiskasvatusta, olivat hänen vanhempansa sitten työelämässä, kotona työttöminä tai opiskelijoina. En itse kannata vauvojen viemistä päivähoitoon, mutta välillä ei ole muita vaihtoehtoja. Perheen kokonaishyvinvointi ratkaisee. Siksi subjektiivinen päivähoito-oikeus on tärkeä etu siinä missä ylisuuret ryhmäkoot ja mahdottomuus saada sijaisia ajavat päiväkotien arjen kaaokseen. Tällä hetkellä olen suoraan sanottuna onnellinen siitä, että meidän vuotemme päivähoitomaailmassa ovat takana. Muutos vuodesta 2009 on selvä eikä se ole mennyt parempaan suuntaan.

Mieti millaista on viedä lapset hoitoon paikkaan, jossa henkilökunta on vedetty liian tiukille. Mieti sen jälkeen millaista lapsen on siellä päivänsä viettää.

Terveisiä perheestä 10/52: Lapsi sai potkut päiväkodin nukkarista

Ei meillä esikoisen kanssa koskaan ollut sen suurempia päivähoito-ongelmia. Joskus uhmis oli jäänyt ulkoilun alkaessa sisälle keräämään lelujaan, joiden siivoamisesta oli aiemmin kieltäytynyt, jonkun toisen kerran ei ollut suostunut hiljenemään aamupiirissä, pölötti vaan sitkeästi omia asioitaan. Kaikki mitä eteen tuli oli hyvin tavallista ja silloin kerrottiin, kun jotain kertomisen aihetta oli. Eräänä päivänä tulin normaaliin tapaan hakemaan lapsia välipalalta ja istuin eräälle niin tutuksi käyneelle keltaiselle sohvalle käytävälle odottamaan. Eräs hoitajista kulki ohitse ja sanoi hymyillen, että ryhmän lastentarhanopettajalla olisi asiaa. 

Kuva: Nina Dodd.

Yleensä tässä vaiheessa mietin, että taas mennään. Olen usein ajatellut olevani turhan inhorealistinen. Uskon yleensä sujuvasti, että konnuuksien ilmentyessä lapseni ovat varmasti olleet mukana.  Harva asiaa saa minut yhtä turhautuneeksi kuin "ei meidän piltti"-vanhemmat. Siispä valmistauduin, eiköhän siellä ole taas säädetty jotain. Vähän mietitytti kuitenkin miksi hoitajaa oli vaikuttanut naurattavan niin kovasti.

Pian selvisi, että kyse oli päiväunista. Lastentarhanopettajaakin nauratti, ei ollut kuulemma tällaiseen vähään aikaan törmännyt. He olivat muiden hoitajien kanssa olleet ryhmän huoneessa pitämässä kokousta lasten päivälevon aikana. Toisesta ryhmästä oli lainattu aikuinen lukemaan satua ja vahtimaan pienten unta. Periaatteessa asia oli kaikesta huvittumisesta huolimatta kuitenkin vakava. Lapseni oli saanut potkut päiväunilta.

Aloin ymmärtää miksi päiväkodin aikuisten oli vaikea olla vakavina. He kertoivat olleensa kovasti hämmästyneitä, kun nukkumahuoneen ovi avautui ja sieltä asteli ulos esikoisemme umpimielinen ilme kasvoillaan. Tässä vaiheessa keskusteluun liittyi hän, joka siellä huoneessa oli tapahtumia todistanut. Mitä ihmettä oikein oli tapahtunut? 

Suora lainaus, jonka olen lapsen vauvakirjaankin tallentanut, kertoi potkujen syynä olleen "häiriköinti, toisten herättämisyritykset ja epämääräinen jumppaaminen". Aikuisen kysyessä pitääkö lapsi laittaa toiseen ryhmään, "Kontiaisiin" nukkumaan oli ipana vastannut kohteliaasti. "Ei kiitos mä menen mieluummin Laiskiaisiin, kun mun pikkuvelikin on siellä." Tässä vaiheessa ovi avautui ja näsäviisas kapinallinen sai lähdöt. 

Kotona juteltiin taas vähän.


"Terveisiä perheestä esittelee äitiyden ja perhe-elämän parhaat ja pahimmat palat. Viikoittain pääset kurkistamaan kaksilapsisen perheen kaaoksenhallintaa kehittävään arkeen sekä niihin hetkiin, joista ei välttämättä vauvakirjaan ole kirjoitettu. Anekdootit on kerätty kymmenen viimeisen vuoden ajalta ja kaikki ne ovat todella tapahtuneet meille."