Terveisiä perheestä 2/52: Kauhujen kauppareissu

Terveisiä perheestä esittelee äitiyden ja perhe-elämän parhaat ja pahimmat palat. Viikottain pääset kurkistamaan kaksilapsisen perheen kaaoksenhallintaa kehittävään arkeen sekä niihin hetkiin, joista ei välttämättä vauvakirjaan ole kirjoitettu. Anekdootit on kerätty kymmenen viimeisen vuoden ajalta ja kaikki ne ovat todella tapahtuneet meille. Kiitos tästä ideasta kuuluu  Yli pyykkivuorten -blogin Hannalle, joka näitä juttujani Facebookissa luettuaan kehotti julkaisemaan. Ja koska vuoden ensimmäinen viikko meni jo, aloitetaan suoraan kakkosviikolta. Ei se ole niin tarkkaa. Säädön määrä kun tuppaa joka tapauksessa olemaan vakio. 

Oletteko koskaan olleet tilanteessa, jossa mikään anteeksipyyntö ei tunnu olevan tarpeeksi? Minä olen.

Oli sellainen harvinainen päivä, kun kaikki tuntui olevan kohdallaan. Ulkona paistoi aurinko, mieli oli virkeä ja lapset kuin ihmisen mieli. Eräänä tällaisena päivänä kävelimme lasten kanssa kauppaan. Käsi kädessä, kaikenlaista jutellen ja ihan vaan siitä hetkestä nauttien. "Minun ihanat pallopääni", ajattelin. Miten kiva  onkaan olla juuri näiden pikkutyyppien kanssa, tällä hetkellä ja juuri tässä. 

Pääsimme perille. Pikkukärryt mukaan ja siirtyminen hyllyriviltä toiseen kärryt pikkuhiljaa nallepastalla ja porkkanoilla täyttyen. Sitten kolmevuotiaalta loppui kärsivällisyys. Tyyppi kurvasi tyynesti täyden kärrynsä kanssa ohi kassojen jatkaen samalla päättäväisyydellä tuulikaapin lävitse ja suoraan ulos. Isoveli kirmasi perään huutaen "mitä varas meinaa" ja minä totesin, että lienee parasta siirtyä kassoja kohti, tämä ostosreissu taitaakin olla tässä. 

Myymälävaras saatiin palautettua ja isoveljensä vanavedessä takaisin kauppaan lompsi umpimieliseltä näyttävä pikkutyyppi. Näin jo hänen ilmeestään, että nyt täytyy olla nopea ennen kuin tilanne karkaa täysin käsistä. Ei siis muuta kuin varkaan ohjaus kassalinjastolle ja tavaroita hihnalle. Erehdyin auttamaan tavaroiden lastaamisessa yrittäessäni päästä kotia kohti mahdollisimman nopeasti. Paha virhe. Ennen kuin ehdin käsittää mitä tapahtuu oli kolmevuotias napannut käteensä kurkun ja lingonnut sen päin kassalla istuvaa henkilöä. "Hienoa", ajattelin. Lapseni heitti juuri kassaa kurkulla. 

Jakelin anteeksipyyntöjä yhteen ja toruja toiseen suuntaan. Joka toinen lauseeni tuntui alkavan sanoilla "olen niin pahoillani" ja joka toinen "ymmärrätkö sinä ettei noin voi tehdä". Tässä vaiheessa isoveli oli hiljaisesti siirtynyt pakkaamaan ostoksia todettuaan ilmeisesti, että mutsi tarvitsee nyt vähän jeesiä. Vielä yksi anteeksipyyntö ja siirtyminen vastapäisen Alkon viereen keskustelemaan lapsen kanssa. Kolmevuotias mökötti, ihmiset kulkivat ohitse ja puhelias isoveli hoki, että "ei mitään hätää". 

Eipä mitään. Parin päivän päästä uudelleen, kun leipä oli loppu. Kurkut kierrettiin sillä kertaa kaukaa.

Lähde alkuvuonna Ateneumiin

Toinen lomaviikko on kulunut täällä yhtä rauhallisesti kuin ensimmäinen. Olemme käyneet kaupungilla syömässä aamiaista ja lounasta, katsastaneet leffassa uuden Ferdinand-elokuvan sekä jatkaneet luku-urakoitamme kotisohvilla. Mies vei pojat kiipeilemään ja minä viimeistelin jälleen yhden kurssin tehtäviä sillä aikaa. Sää on ollut niin onneton koko ajan, tätäkin kirjoittaessani sataa vaihteeksi vettä. Toivottavasti hiihtoloman aikaan olisi saatu maa valkeaksi täällä etelässäkin, että päästään poikien toiveen mukaisesti opettelemaan laskettelua ja lautailua.

Eilen sain esikoisen mukaani Ateneumiin, jonne meidän on jo jonkin aikaa pitänyt mennä Ankallisgallerian aarteita ihastelemaan. Näyttelystä tuli pressimainoksia jo sen avautuessa syksyllä, mutta näin kauan meillä kesti. Kun samalla pääsimme näkemään von Wrightin veljesten taidetta ja pitkästä aikaa kansallisgalleriaan kuuluvia taideteoksia, olin tosi tyytyväinen, että vihdoin saimme raahattua itsemme paikalle. 

Hän täyttää ensi viikolla kymmenen vuotta. Voi kunpa hän vielä kymmenen vuotta tätä hetkeä myöhemminkin kävisi kanssani taidemuseossa. Minä puolestani voisin taas kokeilla mitä meikki saakaan aikaan. Ei ihan näytä näillä silmänalusilla siltä, että ripsiväri ja huulikiilto riittävät kotoa poistuessa.

Ateneum on kyllä kaunis. Nappasimme lippukassalta esitteet mukaamme ja lähdimme kiertämään näyttelysaleja ylhäältä alaspäin. Von Wrightien lintuteosten lisäksi yllätyin siitä mitä kaikkea muuta he ovatkaan tehneet ja miten upean yksityiskohtaisia työt ovat. En ihmettele lainkaan, että he olivat aikanaan ensimmäisiä ammattimaisella taiteen tekemisellä itsensä elättäneitä.

Suljetun instagram-tilin vastikään saanut fotoili ahkerasti pitkin näyttelyitä. Se on sallittua ilman salamaa, lapsi tarkasti tämän itse lippukassalta. 

Välillä haluaisin yhä elää aikaa, jolloin kirjoitettiin musteella paperille ja aloitettiin kirjeet puhuttelulla "hyvä nuori mies". Sitten mietin millaista olisi ollut tehdä kaksitoistasivuisia portfolioita tuohon aikaan ja iloitsen jälleen nykyajasta. 

Sitten oli aika tutustua ankanpoikiin. Pidin valtavasti näyttelyn rakenteesta, jossa ankkateokset eivät suinkaan muodostaneet yhtä erillistä osaa kokoelmasta. Sen sijaan niitä oli ripoteltu sinne tänne pitkin museota ja aina sen teoksen lähistölle, joka ankkatyön esikuvana on toiminut. Tämä mahdollisti taiteesta juttelemisen aivan uudella tasolla, kun saatoimme vertailla teoksia ja miettiä yhtenäisyyksiä ja eroja. Samalla sain ehkä istutettua muutaman ajatuksen taiteesta tai taiteilijoista näyttelykaverini mieleen. Meillä oli hurjan kivaa ja mietinkin tämän olevan juuri sitä minulle ominaista äitiyttä legorakentelun sijaan.

Sekä von Wrightin veljesten töiden että ankkateosten näyttelyt jatkuvat helmikuun loppupuolelle saakka, eli vielä ehtii. Suosittelen Ateneumia kivaksi aktiviteetiksi vaikkapa sadepäivälle, kulkuyhteydethän eivät voisi paremmat olla ja lapset muuten pääsevät museoon veloituksetta. Voin myös vakuuttaa, että lapsille jäävät taidehistoriamme merkkiteokset erittäin hyvin mieleen, kun viereen on asetettu Ankkalinnan väen versio aiheesta.

Vuosi vaihtui, missä mennään

Erilaiset vuosikatsaukset menneeseen ja toiveet tulevalle vuodelle täyttävät tällä hetkellä blogit ja Facebook-päivitykset. Yksi lupaa liikkua enemmän, toinen tehdä vähemmän töitä ja kolmas käydä useammin kulttuuririennoissa. Joku toinen tyytyy toivottelemaan hyvää onnea tulevaan ja pidättäytyy sen kummemmista lupauksista. Molempi parempi, mutta onhan tämä vuodenvaihde aivan erinomainen hetki tehdä pieni itsereflektointimatka taaksepäin.

En minäkään varsinaisesti mitään lupaa, se on itselläni varma tapa saada homma romuttumaan siinä parin viikon kohdalla viimeistään. Mutta toiveita, tavoitteita ja myös selkeitä päämääriä minulla on tälle juuri alkaneelle vuodelle.

Odotan uuden vuoden mukanaan tuomia asioita hyvillä mielin. Sitä vasten tuntuukin hassulta, että en suoraan sanottuna muista kamalasti menneestä vuodesta. Kai me olemme tehneet töitä, käyneet koulua ja suoriutuneet arkipäivästä toiseen. En tiedä kuinka terveellistä tällainen kokonaisen vuoden kasaantuminen yhdeksi möykyksi on, mutta se kertoo näiden vuosien hektisyydestä. Tuhat rautaa tulessa, velvoitteita vähän joka suuntaan. Joskus tuntuu, että elämän iloiset asiat jäävät helposti huomaamatta ja nauttimatta.

Mutta on niitäkin ollut ja onneksi on tämä blogi, jonka kuukausia selata muistin virkistämiseksi taaksepäin. Viime tammikuussa olemme olleet mieheni kanssa minilomalla kotikaupungissamme ja juhlineet esikoisen syntymäpäiviä. Helmikuussa täytin 37 vuotta ja maaliskuussa mies sai samat lukemat täyteen. Kävimme Arabiemiraattien auringon alla ihanalla ja rentouttavalla lepolomalla. Kesällä olemme päässeet mukaan niin ristiäisiin kuin rippijuhliin, kun yksi kummilapsista konfirmoitiin ja uusi pieni tulokas kastettiin. Kesä oli sateinen ja kolea, vietimme koko loman kotimaassa. Elokuussa meillä olikin kotona kaksi koululaista ja risteilimme Tukholmaan. Syksy kului ekaluokkalaisen uusia kuvioita opetellessa, kävimme syyslomalla Kööpenhaminassa ja jälleen yhdessä perhekuvauksessa. Joulua kohti mentäessä oli paljon juhlia, ystävien tapaamista ja perhetreffejä.

Vastapainoksi vuoteen on mahtunut myös paljon surua läheisen menehtymisen myötä, minun uniongelmiani ja meidän kaikkien sairastamista. Lopetin nukkumisen huhtikuussa enkä ole varsinaisesti aloittanut kunnolla uudelleen.  Joulua kohti mentäessä molemmat pojat olivat kipeinä viikon peräjälkeen ennen omaa keuhkokuumettani. Kaikki nämä ainekset varmasti osaltaan vaikuttava siihen, että yksittäiset tapahtumat tuntuvat jääneen unohduksiin. 

Mitä minä sitten toivon alkaneelta vuodelta? Kuulostaa makaaberilta, mutta olisin iloinen mikäli tänä vuonna kukaan ei kuolisi. Ettei tarvitsisi surra yhtään ketään tai tyhjentää yhtäkään kuolinpesää. Toivon myös miehelle järkevämpää työtaakkaa, sillä juuri nyt tuntuu ettei tässä työteon määrässä ole mitään järkeä. Se heijastuu myös muihin perheemme jäseniin ja toivonkin saavamme viettää enemmän aikaa yhdessä perheenä mahdollisimman pian. Minä itse puolestani voisin ottaa vähän löysemmin rantein, stressata vähemmän ja antaa pojille enemmän vastuuta esimerkiksi koulun suhteen. Luottaa siihen, että hommat hoituvat vaikka minä en niitä aktiivisesti edistäisikään. 

Toivon poikien koulun jatkuvan yhtä hyvällä mallilla kuin tähän saakka. Pyrin itse tekemään yhä enemmän töitä kotoa käsin ja vähemmän toimistolla käyden. On käynyt hyvin selväksi, että meidän perheemme voi parhaiten silloin, kun toinen vanhemmista pystyy antamaan enemmän aikaa kodille, perheelle ja juoksevien asioiden hoitamiselle. Ja kun se sattuneesta syystä on minulle helpompaa, jatketaan samalla mallilla. Turha kiire ei jalosta ketään, päinvastoin se kuluttaa ja raastaa rikki turhan moneen suuntaan vetäessään. Tämän eliminoiminen on yksi päämääristäni alkaneelle vuodelle ja keinot siihen ovat onneksi olemassa. Jotain hyötyä siis tästäkin epämääräisestä sekatyöläisen statuksestani. Ja siivooja muuten saa käydä yhä kahden viikon välein. Ehkä parasta käyttöä rahoille ikinä.

Yksi viime syksyn parhaista asioista on ollut opiskelu. Olen nauttinut valtavasti siitä, että minulla on jokin ihan oma juttu, saan käyttää aivojani ja oppia uutta. Opiskelu aikuisena on niin erilaista kuin silloin parikymppisenä. Nyt se on kuin mukava harrastus, joka tuo näkökulmia ja mahdollisuuksia ihan kaikkeen elämässä. Ja kun intoa ja mielenkiintoa riittää, ovat tuloksetkin sen mukaisia. Keväälle minulla on jäljellä enää kaksi perusopintojen kokonaisuutta ja sitten voin siirtää katseeni aineopintoihin. Niihin ei ole helppo päästä, mutta yritetään. Ja mitä sen jälkeen? En yhtään tiedä, mutta avoimia mahdollisuuksia aukeaa valtavasti lisää uuden pätevyyden myötä.

Syksyllä aloittamani pilates-harrastus jäi kahden kuukauden puolikuntoisuuden myötä torsoksi, mutta tämän haluan korjata. Pidin nimittäin siitä todella paljon ja kunhan olen täysin toipunut keuhkokuumeestani, palaan sen pariin. Myös lapset harrastavat, esikoinen kiipeilyä, partiota, shakkikerhoa, mahdollisesti kuoroa ja uutena lajina parkouria. Samaa alkaa harrastaa myös kuopus, jonka luonteelle sopii yksi harrastus esikoisen harrastusvimman sijaan. Syksyllehän emme ottaneet ekaluokkalaiselle mitään, harrastimme vain koululaiseksi opettelua. Nyt kokeillaan yhtä lajia, joka todennäköisesti on juuri eikä melkein vikkelälle ja motoriselle kiipeilijällemme sopiva. Tälle vuodelle meillä on tiedossa myös monta odotettua reissua, mutta niistä kaikista lisää myöhemmin omassa kirjoituksessaan. 

Kesäpaikkakausi alkaa taas toukokuussa ja ohjelmassa on ainakin lattian maalausta. Remppa-ajatuksia on myös kotimme osalta ja suunnitelmissa muun muassa kylpyhuoneen toimintojen järkeistämistä, liukuovia eteiseen ja koko kämpän maalauttamista. En tiedä milloin nämä toteutuvat, ehkä jo tänä vuonna tai sitten seuraavana. Akuutteja muuttoajatuksia meillä ei ole, mutta pidän todennäköisenä, että joskus vielä lähdemme tästä isompaan asuntoon. Erillinen keittiö tai erillinen työhuone toisi kaipaamaamme lisätilaa, mutta mitään peliliikkeitä tuskin tehdään lähivuosina. Ellei sitten jokin täydellinen asunto tule eteen, mutta pidän tätä hyvin epätodennäköisenä. Tällä hetkellä asuinalueemme asuntokauppa tuntuu olevan melkoisen pysähdyksissä eikä mitään fiksua ja jollain tavalla järkevän hintaista tule myyntiin. Pari vuotta eteenpäin asia voi jo olla toinen. Sitä odotellessa asustellaan tässä ja remppaillaan vähän.

Eli sellaista tavallista hyvää elämää. Muuta en kaipaa.

Hotellilomalla kotikaupungissa - Jätkäsaaren Clarion

Välipäivien iloksi lähdimme koko perhe pienelle breikille hotelli Clarioniin. Olin varannut yöpymisen vain parin kilometrin päässä kotoamme sijaitsevasta hotellista sillä ajatuksella, että uidaan paljon, syödään hyvin ja rentoudutaan varmasti kivoissa ja toimivissa puitteissa. Miksi sitten palasimme kotiin sellaisella fiiliksellä, että homma toteutui vähän sinnepäin?

Pidin Clarionin sisustuksesta ja siitä tunnelmasta, joka hotellin aulaan astuessa meitä kohtasi. Hyvin tyylikästä design-klassikoiden ja industriaalin sekoitusta, kivoja pieniä lauseita siellä täällä kynnysmatoista alkaen ja sujuva sisäänkirjoittautuminen. Poikien mielestä meillä oli edessä varsinainen seikkailu, kuten hotelliyöpyminen aina on. 

Meillä oli huone kolmannessatoista kerroksessa ja näkymät olivat sen mukaiset. Olin varannut meille superior-huoneen, johon mahtuisi hyvin lisävuode ja jossa meitä odottaisivat kylpytakit helpottamaan allasosastolle menoa. Huone itsessään oli mukava, kylpyhuone siisti ja ammekin löytyi toiveeni mukaisesti. Sen sijaan lisävuodetta ei ollut, ei myöskään kylpytakkeja. Ei muuta kuin takaisin respaan ja sen jälkeen odottelemaan siivoojan tuloa ja huoneen laittoa uudelleen. 

Hieman oli harmaata, mutta ei se meitä haitannut. Olin lukenut ennen hotellin varaamista paljon Clarionin mainostamasta valttikortista, eli uima-altaasta katolla ja siitä, että se lämmitetään niin hyvin, että näin talvellakin siinä tarkenee mainiosti polskutella. Tämän valossa olin markkinoinut reissumme pojille uimisen kautta ja sitä tietysti odotettiin innolla. Mikä sen hienompaa kuin päästä uimaan talvella, katolle ja vielä avoimen taivaan alle. Pipotkin pakkasimme mukaan ettei pää jäädy.

Tätä taustaa vasten lasten pettymys oli valtaisa, kun altaan vesi oli parhaimmillaankin haaleaa. Meitä miehen kanssa palelsi ja kuopus oli muutamassa minuutissa niin jäässä, että tärisi kauttaltaan. Meidän uimisemme jäi siihen ja samalla karisi se kiva fiilis, jolla olimme lomaa odottaneet. Ympärivuotinen allas ei valitettavasti ollut kuitenkaan ihan niin ympärivuotinen. 

Sky Barista sen sijaan on mahtavat näkymät ja siellä on kiva istuskella rennosti, tila on tosi kivasti sisustettu. Lapset eivät tuonne pääse kello kahdeksan jälkeen, joten mekin kävimme hyvissä ajoin ennen kurkkaamassa näkymät. 

Illalla kävimme syömässä hotellin omassa Kitchen&Table -ravintolassa. Kohtuuhintainen vaihtoehto, kaunis miljöö, hyvää ruokaa ja palvelua. Erityisen hyvää oli sienirisotto ja mies kehui caesar-salaattiaan kovasti. Myös pikkukundien hampurilaiset ja ranskalaiset maistuivat. Aamiainen katettiin samaan tilaan ja tarjolla oli vaikka ja mitä lämpimistä ruoista terveellisiin vaihtoehtoihin, valikoima oli kattava. Näin keliaakikkona en kuitenkaan voi olla huomaamatta sitä epäkohtaa, että kaikki muu oli katettu kauniisti viimeisen päälle, mutta gluteenittomassa nurkassa leivät viskattu muovipusseissaan pöydälle. Eikä kyse voi olla kontaminaation välttämisestäkään, kun vieressä oli osa gluteenittomista tuotteista kauniisti koriin aseteltuina.

Olemme yöpyneet hotelleissa paljon ja saaneet monenlaista asiakaspalvelua vuosien mittaan. Erittäin hyvä hotelli eroaa hyvästä muutamien pikkuasioiden myötä ja kun nämä pikkuasiat ovat kunnossa, tulee asiakkaalle tunne viimeisen päälle hoidetusta asiakaspalvelusta. Asiakkaan huomauttaessa puutteista ei riitä, jos sanotaan kuinka kyllä pitäisi olla niin ja näin. Juurihan asiakas on tullut sanomaan, ettei näin valitettavasti ole. Ja vaikka puutteet hoidettaisiin kuntoon, tulisi tuossa vaiheessa jollain tavalla ylittää asiakkaan odotukset huomaavaisuudella. Mietin myöhemmin, että kaikki nämä pienet puutteet olisi voitu hoitaa huomattavasti paremmin. Meidät olisi voitu vaikka ohjata Sky Bariin odottelemaan ja juomaan jotain sillä aikaa, kun siivooja jatkoi huoneemme laittamista. Sen sijaan odotimme käytävässä. Altaan osalta nyt ei kovin paljon ollut tehtävissä, se menköön oman väärinymmärrykseni piikkiin. Kuten sanottu, pieniä juttuja. Mutta sellaisia, että Clarion jääköön meidän perheemme osalta jatkossa niiden hotellien joukkoon, jonne ei tarvitse palata. Se on harmi, sillä hotellissa on myös paljon hyvää.

Joululoman ensimmäinen viikko

Poikien viimeinen koulupäivä ennen reilun kahden viikon joululomaa alkoi perinteisesti joulukirkolla. Kuopuksen luokka esiintyi laulaen ja niin minäkin parkkeerasin itseni penkkiin hartautta kuuntelemaan ja lauluista nauttimaan. Joulukirkko on sellainen perinne, johon ei itselläni tulisi muuten vaan mentyä. Koulusyksyn päättävä kirkko siis tarjoaa erinomaisen syyn myös minulle tulla paikalle. Ja olihan se tunnelmallista, laulu raikasi komeasti ja koko kahden tunnin mittaiseen koulupäivään olivat vanhemmat tervetulleita. Niinpä päädyin viettämään aikaa koululla puoleenpäivään saakka, ensin kuopuksen meiningeissä mukana ja siihen perään esikoisen todistustenjakoa seuraten. 

Kauluspaitakundit lähtivät aamulla matkaan, laitoimme siistit vaatteet kirkkoa ja todistuksia varten päälle. Ja kun myös esikoinen oli todistuksensa saanut, opettajat vastaanottaneet lahjansa ja kaikki ohi, olin niin väsynyt, että tärisin. Tuo kolmas sairastamisviikko oli kaikkiaan sellainen, että jaksoin olla aina pieniä hetkiä kerrallaan pystyssä ja hoitaa muutamia asioita. Sen jälkeen olin kuitenkin aivan hapoilla ja ainoa vaihtoehto oli mennä nukkumaan. Nyt huomasin selvästi tuona viimeisenä koulupäivänä, kuinka puolikuntoinen vielä olinkaan. Ajoin kotiin, kävin nukkumaan ja heräsin neljä tuntia myöhemmin, niin täysin tuo kolmen tunnin jalkeillaolo veti voimat pois. Onneksi mies tuli tekemään iltapäivän työt kotoa ja minä sain levätä. 

Kuopus ei saanut joulutodistusta lainkaan. Olen itse tyytyväinen tähän tapaan, jossa ekaluokkalaiset saavat rauhassa kasvaa koululaisiksi aina sinne kevättodistukseen saakka eikä heitä heti laiteta arviointiasteikolle. Kuopus oli itse tästä kuitenkin harmissaan, hän olisi kovasti todistuksen halunnut. Opettajan kirjoittama palaute sai kuitenkin hymyn huulille ja lisäksi me miehen kanssa olimme tehneet kuopukselle oman todistuksen siitä miten syksy on sujunut. Esikoinen taas jatkaa samaa hyväksi havaittua linjaansa mitä koulunkäyntiin tulee. Hän voi olla erittäin tyytyväinen menneeseen syksyyn ja siihen, miten on ottanut kolmannen luokan jutut haltuun.

Illalla skoolattiin naapuruston naisten kanssa taas yhdelle lukukaudelle, josta oltiin selvitty kuiville. Sillä kyllä koulunkäynti vaatii ihan koko perheeltä, ei se todellakaan ole vain lapsen juttu. Tarkastetaan, muistutetaan, huolehditaan, kuulustellaan ja pidetään pakka ylipäätään kasassa. Kirjoitetaan kalenteriin koska pitää tuoda kouluun kirjastokortti ja milloin mennä vasta yhdeksäksi. Ei sillä, esikoinen hoitaa koulun jo aika itsenäisesti, tekee läksyt ja lukee kokeisiin. Pakkaa liikuntavaatteet, kun niitä tarvitaan ja muistaa poikkeuspäivät, ainakin viimeistään aamulla. Kevätlukukaudella tsempataan vielä läksyjen merkitsemisessä, ettei aina tarvittaisi tulkkia apuun siinä mitä läksyvihkoon on kirjoitettu. Kuopus on puolestaan erikoistunut ulkovaatteiden kadottamiseen. Tilasin juuri alennusmyynneistä pinot uusia asusteita, jos niillä selvittäisiin talven yli. Ja kun ne huolet ja tsemppauksen kohteet ovat tätä tasoa, ei meillä oikeasti ole kuin positiivista sanottavaa molempien koulunkäynnistä. Välillä jaksaa, välillä väsyttää. Välillä läksyt maistuvat mansikoilta, toisinaan tervan maku puskee läpi. Se on elämää.

Aatonaattona ohjelmassa oli esikoisen parturia ja kauppareissu hakemaan kaikki omat ruoat pyhien ylitse. Sinällään moiseen ei olisi ollut mitään tarvetta, sillä lähikauppamme piti ovet auki läpi joulun. Me miehen kanssa puolestaan pidimme yllä perinnettä aatonaattoillan saunasta ja herkuttelusta rapuskagen-leivillä. Tänä vuonna lisäsin mukaan ykkösherkkuni sienisalaatin. Pienemmät kulinaristit pöydässä herkuttelivat pastalla. Mutta eipä mitään, seuraavina päivinä esikoinen paitsi maistoi silliä, myös totesi kylmäsavulohen niin herkulliseksi, että santsasi. 

Perinteitä vaalien alkoi myös jouluaaton aamu. Riisipuuron kypsyessä kaivoin joululaseiksi nimetyt kaunistukset osaksi kattausta ja Lumiukon jälkeen katsottiin joulurauhan juhlistus. Sitten koko porukka autoon ja nokka kohti vanhempieni kotia. Matkalla koukattiin vielä sisko mukaan ja aaton viettäminen sai alkaa. 

Hengailua, jouluaaton hartaus perheemme kuorolaista kuunnellen, ruoan valmistelua, samppanjaa ja ensimmäinen lahjakierros lasten hermojen rauhoittamiseksi. Jouluateria, toinen lahjakierros ja aikuisten pakettien avaaminen, jälkiruoka, kahvit ja kakku sekä lisää hengailua. Trivial Pursuit, juttelua ja yhdessäoloa. Aaton konsepti on pysynyt perusteiltaan hyvin muuttumattomana jo pitkään.

Joulupäivän vietimme myös vanhemmillani, välissä tosin kävimme kotona nukkumassa. Tapaninpäivästä eteenpäin onkin ollut hyvää aikaa tutkia lahjoja, rakennella uusia legoja, pelata lautapelejä ja katsoa leffoja. Olemme ottaneet todella rennosti eikä ulkona vallitseva sää ole ainakaan auttanut aktiivisen joululoman vietossa. Pojat ovat jo ensimmäisen viikon aikana lukeneet molemmat useamman lastenromaanin, esikoinen sai myös ennen joulua aloittamansa ison tietokirjan sekä satueepoksen loppuun ja kuopus on lukenut Lasse-Maijan Etsivätoimistoa, Reuhurinnettä ja Mauri Kunnasta. Tällaiset rennot päivät on lukemisen kannalta käytetty hyväksi myös valitsemalla luettavat kirjat molempien koulussa suorittamaa lukudiplomia ajatellen. Se onkin kahta kirjaa vaille tehty molemmilla, vaikka aikaa olisi huhtikuuhun ja esikoisen kohdalla oli vielä annettu helpotus luettavien kirjojen määrässä. Olin iloinen, kun lapsi siitä huolimatta halusi lukea kaikki kymmenen kirjaa, jotka suoritukseen oikeastaan vaaditaan.

Tätä kirjoittaessani mies on poikien kanssa luistelemassa ja lupasimme myös mennä uimaan ihan lähipäivinä. Ensi viikolla minä lomailen lasten kanssa ja olen miettinyt meille ainakin leffareissua ohjelmaan. Eiköhän me lisäksi päädytä haahuilemaan kaupungille jonakin päivänä ja saisin taatusti miljoona superäiti-pistettä, jos veisin ipanat Hoplopiin purkamaan energiaansa. Joka tapauksessa iloitsen siitä, että koulu ei vielä toinen päivä ala, vaan loma jatkuu yli loppiaisen. 

Joulukoristeet saavat meillä olla vielä ylihuomiseen, uuden vuoden ensimmäisenä päivänä siivotaan joulu pois ja toivotetaan uusi vuosi tervetulleeksi. Sitä odotellessa jatkan Thaimaan kohteiden välillä surffaamista, olemme nimittäin päättäneet lähteä kesäloman alkajaisiksi koko perhe pitkäksi aikaa lämpimään. Onneksi jo talven ja kevään mittaan on paljon mukavaa tiedossa, niin arkea kuin juhlaakin. Huomenna jätetään hyvästit kuluvalle vuodelle ystäväperheen luona. Ja ensimmäisen kerran lasten elämässä nihkeilijä-minä olen antanut pojille luvan ostaa raketteja. Kerrankos sitä, ja sitä rataa. 

Vielä kerran Suomi 100 ja kuopus 7 vuotta

Joulukuu vetelee viimeisiään, mutta palataan vielä hetkeksi kahteen tässä kuussa vietettyyn juhlaan. Ensimmäinen on tietysti kotimaamme satavuotiskekkerit, joita juhlittiin kouluissa ja kodeissa antaumuksella. Niin meilläkin, tosin vain ensin mainitussa. Kovasti valmistellut kotijuhlat jäivät väliin sairastumiseni vuoksi, mutta onneksi ehdimme osallistua koulun juhlallisuuksiin.

Joulukuun ensimmäisenä maanantaina me laitoimme ykköset ylle ja suuntasimme jo hyvissä ajoin iltapäivällä poikien koululle pystyttämään vanhempainyhdistyksen kahviota. Juhlinta alkoi neljän jälkeen ja päättyi vasta iltahämärissä, kun viimeisenkin juhlan osallistujat olivat päässeet ostamaan herkkunsa buffetista. Itse juhla käsitti katsauksen satavuotiaan kotimaamme historiaan näytelmän ja musiikin keinoin ja oli valtavan hieno kokonaisuus. Hivenen melankolinen kyllä Evakon ja Nälkämaan lauluineen, mutta sitähän se on ollut. Ei täällä ole yltäkylläisyydessä paistateltu. 

Rusetit suoraan ja menoksi! Pojat olivat luokkineen eri juhlissa, me kävimme miehen kanssa katsomassa kuopuksen juhlaa ja sen jälkeen piipahdimme hänen luokassaan. Tällä aikaa esikoinen tuurasi kahviossa ja kun hän oli omassa juhlassaan, laittelimme miehen kanssa pommacit ja kuoharilasit valmiiksi odottamaan vanhempia ja oppilaita. Pieni maljannosto luokassa juhlan jälkeen oli kiva lisä juhlatunnelmaan.

Ja kun vaimo säätää vanhempainyhdistyksessä, saattaa aviomieskin joutua tuuraajaksi myymään mokkapaloja. Hyvin suoriutui, toivotin tervetulleeksi mukaan joukkoihin. Ei suostunut.

Samalla viikolla kuopuksemme täytti seitsemän vuotta, numero jonka täyttymistä lapsi on hartaasti ja pitkään odottanut. Olin kovasti harmissani sairastamisestani, sillä en ollut lainkaan juhlakunnossa. Juhlat sukulaisille, kummeille ja ystäväperheille peruttiin, mutta kaverijuhlat pidettiin ohjelmassa. Yritimme myös miehen kanssa keksiä aamuun mahdollisimman paljon kivaa, että lapsi tuntisi olevansa juhlittu. 

Mies kävi ostamassa kuopuksen herkkuja aamiaiseksi ja pöytä katettiin donitseilla, croissanteilla, pretzeleillä ja korvapuusteilla. Katoimme pöydän fiinisti ja skoolasimme samppanjalaseista omenamehulla. Kuopus sai puhaltaa kynttilän donitsin päältä ja avata kaikki meidän antamamme lahjat. 

Ja kuten ilmeestä näkyy, lahjat olivat mieluisia. Puolenpäivän aikaan alkoivat kaverisynttärit keilahallilla, jossa keilattiin tunti ja herkuteltiin päälle. Olin kovin helpottunut kuultuani kuopuksen todenneen seitsenvuotissynttäreidensä olleen parhaat ikinä. Sillä kyllä minulla on ollut todella huono omatunto siitä, ettei tätä isoa etappia juhlittu asiaankuuluvasti. Vähän sellainen mitäs menit sairastumaan -fiilis, jonka tiedän olevan täysin pöljä. 

Iltapäivällä pyysin kuopusta tulemaan vielä kuvattavaksi, napattaisiin 7-vuotispotretit sankarista. Maailman ihanin ekaluokkalaisemme, hän joka tullessaan teki perheestämme seitsemän vuotta sitten täyden. Hän, jota rakastamme ihan sinne kuuhun, takaisin ja äärettömyyksiin.