Arvonta - voita ruotsalaista jännityskirjallisuutta!

Nyt kaikki lukutoukat ja sellaisiksi havittelevat kuulolle! Sain joku aika takaperin töistä mukaani kassillisen uutuusdekkareita, jotka toki olin kaikki ehtinyt jo lukea. Annoin yhden äidille, pari kavereille, muutaman jemmasin joululahjoiksi odottamaan. Yhden päätin arpoa teille. 

Mari Jungstedtin uutuus Kahdet kasvot on jo kolmastoista osa Gotlantiin sijoittuvaa sarjaa, jossa rikoksia ratkovat komisario Anders Knutas sekä hänen kollegansa ja rakastettunsa Karin Jacobsson tiimeineen. Enemmän tästä nimenomaisesta kirjasta voit lukea kansiliepeen tekstistä alla:

Mikäli hyvä syyslomajännäri kiinnostaa, huikkaa kommenttikenttään jotain ensi maanantaihin 16.10.2017 klo 18.00 mennessä ja olet mukana arvonnassa. Tuon jälkeen kerron voittajan ja vien kirjapaketin postiin.

Eikö ole muuten hassua, että koskaan aikaisemmin en ole keksinyt arpoa kirjoja teille blogini lukijoille, vaikka ne niin tärkeässä osassa täällä blogissa ovat. No, nyt on tämäkin erhe korjattu.

Samistelu - mitä ihmettä?

Aloitetaan otsikosta, eli tiedättehän mitä samistelu tarkoittaa? Jokainen lapsiperhe-elämää elänyt tai ainakin vierestä seurannut varmasti termin tuntee, mutta kerrataan vielä. Samistelu on siis sitä, kun perheen sisarukset puetaan samanlaisiin vaatteisiin. Askeleen pidemmälle homman voi viedä, kun mukaan samistelijoiden joukkoon liittyy myös perheen äiti. 

On olemassa vaatevalmistajia, joiden mallistoista löytyy samanlaista päällepuettavaa niin perheen aikuisille kuin lapsillekin. Olet varmasti nähnyt isoja rusettipantoja tai lettikuvioisia legginssejä niin äideillä kuin tyttärillä. Raitapaita puolestaan on klassikko jokaiselle ikään ja tyyliin katsomatta. Samistelun ideana lienee välittää perheen yhteenkuuluvaisuutta. Minä en ymmärrä sitä ollenkaan.

Oletteko koskaan kiinnittäneet huomiota siihen, että naisen halua saada tyttölapsi voidaan joskus perustella samistelulla. "Olisi ihanaa saada tyttö, jonka kanssa tehdä tyttöjen juttuja ja samistella." Tiedättekö puolestaan yhtä ainutta perheenisää, joka kyselisi samanlaisten vaatteiden perään itselleen ja pojilleen? Useimmiten se on perheen äiti, joka tilaa miehelleen ja lapsilleen samanlaiset bändipaidat lahjaksi tai värikoodaa juhliin vihreät vaatteet jokaiselle. Silllä onhan se nyt kiva, kun pukeudutaan yhdessä perheenä.

Koko asia tuli mieleeni viime sunnuntaina, kun olimme lähdössä perhekuvaukseen ja pyysin miestä sekä lapsia laittamaan jalkaan Conversen tennarit. Samanlainen pukeutuminen erityisesti aikuisen ja lapsen kesken on ollut mielestäni etupäässä noloa, mutta nyt tein saman itse. Mietin jo sopivaa paikkaa hautautua ripottelemaan tuhkaa ylleni, mutta mitä sitä ei tekisi hyvien valokuvien eteen. Kuvassa kun yhtenäinen värimaailma on suhteellisen tärkeä juttu.

Minä en ole koskaan kuulunut heihin, jotka ilmentävät pariskuntastatustaan sovittamalla miehen solmion naisen leningin väriin sopivaksi. Vielä enemmän kummastelen miksi ihmeessä haluaisin pukeutua samalla tavalla kuin lapseni. Sitten ajattelin, että ehkäpä tämä on sukupuolikysymys. En nimittäin ole törmännyt samisteleviin äitiin ja poikaan, äitiin ja tyttöihin sitäkin useammin. Ilmiö lienee siis yleisempi äitien ja tyttärien keskuudessa ja omassa mielessäni valitettavasti kytkeytyy myös siihen surulliseen seikkaan, että vauvasta toivotaan tyttöä, jotta päästäisiin tekemään niitä leimallisesti tyttöjen juttuja. Mitä ne sitten ikinä ovatkaan. 

Vahinkoja sattu meillekin, erityisesti pyytäessäni poikia valitsemaan itse omat vaatteensa. Minä itse kuitenkin vältän sitä tietoisesti viimeiseen saakka ja tuskastelen toisinaan, kun molemmilla on kaapissaan vain sinisen sävyjä ja pikeepaitoja. 

Vaatteet eivät lopulta ole vakava asia elämässä, mutta tehokas keino persoonallisuuden ilmentämiseksi ne kyllä ovat. En ole vielä keksinyt miksi haluaisin näyttää samalta kuin kuusivuotias lapseni tai miksi haluaisin koodata perheenjäseneni ulkoasut omaani. Kyllä me tiedämme olevamme yhtä ilmankin. 

Kuva miehestä ja pojista: Sonia/Lumo Photography.

Mauri Kunnas: Koiramäen Suomen historia

Mauri Kunnas: Koiramäen Suomen historia. 80 s. Otava 2017. Kirja saatu arvostelukappaleena Otavalta.

Meidän lapsemme ovat kiinnostuneita historiasta. Heillä ei ehkä ole vaihtoehtoja, ovathan he syntyneet perheeseen ja sukuun, jossa viimeisimmissä rapujuhlissa keskusteltiin siitä olivatko isoisovanhemmat punaisia vai valkoisia. Joka tapauksessa olen seurannut kiinnostuksen heräämistä ilolla, kertonut paljon menneistä ajoista ja vienyt poikia museoihin. Näistä lähtökohdista Mauri Kunnaksen uutta kirjaa Koiramäen Suomen historia on ollut innolla lukemassa koko perhe. 

Mutta ei haittaa, vaikka et historiafriikki jo valmiiksi olisikaan. Kunnas nimittäin tarjoilee uutuudessaan Suomen historian käännekohtia helposti lähestyttävässä ja omaksuttavassa muodossa. Mitään ei tarvitse tietää ennakkoon ja jos lapsi nyt sattuu vaikkapa kesäiseltä Turun linnan kierrokselta muistamaan tarinan Jaakko Ilkan pakenemisesta oman esikoisemme tapaan, tuo se vain lisäsyvyyttä lukuhetkeen. Kysymyksiin lukijan kannattaa kuitenkin varautua, niitä varmasti pienillä ja vähän isommillakin kuulijoilla tämän kirjan myötä riittää.

Koiramäen Suomen historia on laaja teos ja se kattaa maamme historian käännekohdat aina uskonpuhdistuksesta ja Kustaa Vaasasta Suomen sotaan ja keisarivallan ensi vuosiin. Kirjan pääpaino on ajassa, jolloin Suomi oli osa Ruotsin valtakuntaa. Lukija tutustuu tärkeiden tapahtumien lisäksi historian merkkihenkilöihin, olivat he sitten kuninkaita, kuningattaria tai vaikkapa tieteentekijöitä. Kuvitus on tuttua Kunnasta ja huumoriakin kirjan sivuilta löytyy rutkasti. Meitä nauratti muun muassa kertomus postin kulkemisesta ja postitalonpoika Sipin matkasta viemään kirjettä perille. Toisaalta kirjan myötä tulee lapsilukijallekin selväksi, että sodittu on ja runsaasti. Huumori ja vakavat aiheet ovat sulassa sovussa läsnä ja niitä molempia Kunnas tarjoilee lapsille sopivalla tavalla esitettyinä. 

Kirjaa lukiessa huomaa kuinka valtavasti työtä tällaisen teoksen kirjoittaminen on Kunnakselta vaatinut. Kaikki on kohdallaan suurista linjoista kuvituksen pieniin yksityiskohtiin saakka. Ja katsokaapa Kunnaksen hahmottelemaa Koiramäen sukupuuta. Keskiössä ovat Martta, Elsa ja Kille ja heistä edetään osin 1500-luvulle saakka taaksepäin. Hatunnosto, ei onnistuisi keneltä tahansa. 

Koiramäen Suomen historia on toki hyvää luettavaa kaikenikäisille, mutta parhaiten teos uponnee jo koulunsa aloittaneille. Pienemmillä kuulijoilla keskittymiskyky ei välttämättä riitä pitkälle ja isompien kanssa pääsee paitsi keskustelemaan luetusta, myös sijoittamaan tapahtumia oikeaan kontekstiin. Jonkinlainen aikajanan hahmottaminen kun on avuksi, jotta lukuisat käänteet sijoittuvat oikein pienissä mielissä. Meillä kolmasluokkalainen on kuunnellut minun lukemanani kuin myös lukenut itse kirjaa jo useaan otteeseen. Ekaluokkalaisellakin on paljon kysymyksiä, kun iltasaduksi olemme teosta lukeneet. Myös oivaltamisen hetkiä on ollut hauska seurata vierestä. Tämä kirjassa kuvailtu Kustaa III kun on tosiaan se sama kuningas, jonka perässä juoksitte Suomenlinnan Seikkailukierroksella viime kesänä. 

Ota siis hyvä asento sohvalla, nappaa lapsi kainaloon ja aloita kehyskertomuksesta ja siitä, kuinka Koiramäen lapset eräänä päivänä löysivät vanhan hopeakolikon piirongin uumenista. Lupaan ettet pety. 

Parasta perhekuvausta - Lumo Photography

Kaksi vuotta sitten kuvasimme 10-vuotishääpäivän ja esikoisen koulun alkamisen johdosta uusia perhekuvia keskellä kauneinta syksyä. Viime sunnuntaina oli koulun aloittanut jo kuopus, mutta syksyinen ajankohta kuvaukselle ennallaan. Linssin taakse asettui luottokuvaajamme Sonia Lumo Photographylta ja millaisia kuvia me taas kerran saimmekaan. Katsokaa itse!

Päädyimme vaatevalinnoissa samanlaiseen värimaailmaan kuin edellisellä kuvauskerralla, sinistä kun näyttää kaapeista helposti löytyvän. Minun farkkumekkoni tuntuu toimivan hyvin poikien farkkujen kaverina ja vähän vain lisättiin kundien paitoihin vihreää lisänä. Kuvauspaikaksi löytyi kiva syksyinen polku ja vanhan vajan seinämä. 

Ennen kuvausta juttelimme missä kuvauksen pääpaino pidetään. Minä halusin ensisijaisesti kuvia koko perheestä, mutta ehdimme ottaa myös paljon muunlaisia otoksia. Väri- ja mustavalkokuvia, potretteja koko perheestä tai vain osittain, vanhempia ja lapsia. Sonialla on oma tunnistettava tyylinsä ja pidän kovasti kuvien rajauksesta, joka ei ole millilleen suorassa tai keskellä. 

Sonian taitoihin on aina voinut luottaa, emme ole koskaan joutuneet pettymään ja kuvattu on usein. Nämä kuvat ovat aarteitani, muistoja vauhdikkailta, täysiltä ja hyviltä vuosilta. Niistä myös näkee miten onnellisia olemme ja miten hyvä meillä on yhdessä. 

Ja tuo poikien loikkimiskuva, siinä kiteytyy veljeys. 

Kaikki se mitä en kerro blogissa

Viime perjantaina tapasimme ystäväporukkamme naisten kanssa hyvän ruoan ja viinin merkeissä. Siinä kun päivittelimme ikävuosien kertymistä ja katsoimme Vain elämää telkkarista, tuli puheeksi blogini ja mitä kaikkea siellä kirjoitan. Tai ennemminkin, mitä en kirjoita.

Aihe on mielenkiintoinen ja siinä jutellessamme aivoissani alkoi samantien raksuttaa. Ystäväni pohti sitä ristiriitaa, joka vallitsee minun itseni ja blogissa esiintyvän "minun" välillä sellaiselle, joka tuntee minut henkilökohtaisesti. Hän kertoi kuinka siloitellun kuvan blogistani saa verrattuna siihen millainen olen oikeasti ja otti hyväksi esimerkiksi Facebook-statukseni, joissa usein käydään hyvin avointa ja mielenkiintoista keskustelua. Tiedän mistä hän puhui ja olen samaa mieltä hänen kanssaan. 

Kuten suurimmassa osa blogeista, myös tässä riipaistaan meidän elämämme pintaa. Ei niin, että tänne kirjoittamani asiat olisivat epätosia, ei todellakaan. Mutta en tietenkään kerro kaikkea. Täällä tutustuu meidän perheeseemme ja minua kiinnostaviin asioihin samalla tavalla kuin tervehtii hyvän päivän tuttua tämän tullessa kadulla vastaan. Vaihdetaan muutama sana, päivitetään ensimmäisenä mieleen tulevat kuulumiset ja jatketaan matkaa.

Tämä on minun valintani. On minun vastuullani pitää huoli siitä etten jaa mitään liian yksityistä, ihan jo lapsiani ajatellen. Monta kertaa tekisi mieli olla raatorehellinen ja kirjoittaa kaikesta siitä mitä ihan normaaliin perhearkeen kuuluu. Heräämiskiukkua, hoputtamista hampaidenpesuun, lähtöraivareita ja äidin hermoromahduksia. Eskariuhmaa, lähestyvää esiteini-ikää ja ylipäänsä kaikkea sitä päivissämme läsnä olevaa säätöä. Välillä tuntuu siltä, että arjestamme saisi mahtavan komediasarjan. Ja samaan aikaan me elämme oikeasti juuri niin kivaa arkea kuin mistä tänne kirjoitan.  

Voi kuinka haluaisinkaan kirjoittaa kaikesta tästä. Kyseessä ei kuitenkaan ole ainoastaan minun elämäni ja olen mielestäni löytänyt hyvän tasapainon kaiken sen kanssa mitä ja miten paljon voin elämäämme jakaa. Minulla ei ole oikeutta tuoda lapsiani yhtään enempää kirjoituksiini. Lapsillani on oltava kasvurauha. Toisaalta ajattelen, että kaikki nuo yllä mainitut on täällä olemassa, jos vain osaa lukea rivien välistä. Minä en nimittäin oikeasti kaunistele yhtään mitään enkä kirjoita arjestamme parempaa kuin se on. Jätän ainoastaan joitakin asioita kertomatta tai viittaan niihin siellä rivien väleissä. Ja jos tuntee minut tai on juttujani pidempään seurannut uskon, että sen osaa sieltä poimia.

Toisaalta, kuten ystävänikin ehdotti, voisin tarttua tässä blogissa enemmän ajankohtaisiin aiheisiin. Voisin kirjoittaa yliopistojen koulutusuudistuksesta, uudesta opetussuunnitelmasta, äitiysvapaiden muutospaineista tai päivähoitokysymyksistä. Voi kyllä, minulla olisi paljonkin sanottavaa yhteen jos toiseenkin aiheeseen. Samaan aikaan mietin mitä minun on järkevää itsestäni tänne antaa. Mieheni ymmärtää minua paasatessani tämän ihmiskunnan olevan tuhoon tuomittu, kun Haluatko miljonääriksi -kilpailija ei osaa sijoittaa kysymystä pankin pääjohtajasta historialliseen kontekstiin ja päätyy vastaamaan sen henkilön nimen, joka annettuna aikana oli presidenttinä. Tai kuinka en ymmärrä miten ihmiset eivät lue lapsilleen ääneen, vaikka sen tutkimukset myöhempään oppimiseen ja aivojen kehittymiseen ovat kiistattomia. Että kuinka paljon tyhmyyttä tämä maa vielä kestää, kun ihan tavallisesta yleissivistyksestä ei huolehdita. Tai kuinka superarjelle irvailevat kolumnit ovat itse asiassa suoraan minun arkeani, meillä ihan oikeasti kun tuo arki pysyy hanskassa eikä eri väreille tarkoitetuista pyykkikoreista tarvitse tehdä vitsiä. Mutta minä suojelen itseäni, sillä olen useaan kertaan huomannut miten sarkasmi ja ironia, oman huumorini keskeiset aineisosat, eivät välity kirjoitetussa tekstissä.  

Toki olen livenä erilainen verrattuna blogin rouva Erikssoniin. Olen puheliaampi, avoimempi, välittömämpi ja nauravaisempi. Lörpöttelen, hermostun hetkessä ja sovin seuraavassa. Haluaisin olla hallittu ja hillitty, mutta todellisuudessa säädän enemmän kuin olisi oman mielenterveyteni vuoksi suotavaa. En tiedä toisiko blogin sisältöön lisäarvoa se, että liukastuin siihen parkkihallin keskellä olevaan ainoaan öljyläikkään ja haisin koko työpäivän hyvin bensiiniselle tai että unohdin silmälasit kotiin ja jouduin käyttämään koko päivän aurinkolaseja vahvuuksilla. Oli muuten eri päivä.

Nyt kuitenkin, yleisön pyynnöstä. Mitä kaikkea arjen sattumuksia olen viime aikoina jakanut Facebookissa valitulle ystäväjoukolleni, mutta jättänyt kirjoittamatta tänne. Nauttikaa.

- Viime sunnuntain perhekuvauksissa kuopus piti silmiään kierossa, mutta kertoi tästä onneksi jo puolivälissä eikä pimittänyt tietoa kuvausten loppuun saakka. 

- Eräänä päivänä, kuunneltuani aikani molempien poikien kiukkua läksyjen tai kokeisiin lukemisen äärellä, olin valmis hakemaan pahvilaatikon ja muuttamaan metsään. Kävi ilmi, että moni muu äiti-ihminen oli myös lähdössä laatikko-ostoksille. Ehdotin leiriretriittiä kuusen alla.

- On hurmaavaa, että kuopuksen eskariuhman helpottaessa aletaan esikoisen kohdalla lähestyä esiteini-ikää. Näen suustani pääsevien kirosanojen määrän pysyvän jatkossakin samana. 

-  Yhtenä iltana meidän piti miehen kanssa jutella kasvatusasiasta ja siitä miten toimimme tietyssä tilanteessa. Väsytti liikaa, joten ehdotin, että heitetään vastaukset lonkalta. Se sopi miehelle erinomaisesti. 

- Tulin perjantaina puoliltaöin viihteeltä kotiin ja söin lattialta kuivahtaneen mandariininkuoren. Luulin sitä sipsiksi. 

- Piti tehdä referaatti, mutta imuroin.  

- Kielsin kuopusta kirjoittamasta äidinkielen vihkoon sanaa "oksennus" esimerkiksi o-alkuisesta sanasta. 

- Kuopuksella oli hieno päivä koulussa, kun hammas irtosi ja pulu kakkasi paidalle. 

- Päällystin lapsen kirjoja ja tämä ilmoitti vihkonsa näyttävän auton alle jääneeltä. 

- Mies kysyi minulta lähtisinkö mukaan kesäpaikalle laittamaan talon alapohjaa kuntoon. Minä kysyin häneltä haluaako hän vielä olla naimisissa kanssani. 


Nyt kuulisin mielelläni teidän mielipiteitänne tästä. Haluatteko te lukea myös pyykkivuoristamme ja hiekasta eteisen kynnysmatolla? Vai onko hyvä näin?

Katse menneeseen kesään

Ulkona tulee taivaan täydeltä vettä ja sormikkaat sekä pipo ovat jo tarpeen. Käänsin siis vielä kerran katseeni menneeseen lajitellessani valokuvia ja mietin, että mukava kesä tästäkin saatiin huonoista ilmoista huolimatta aikaiseksi. Samaa kertoo kuopuksen kesäbingo-ruudukko.

Vietimme kesän suurelta osin kotimaassa. Täällä kotisaarellamme tehtiin pyörälenkkejä, puistoiltiin tai käytiin paikallisella urheilukentällä ulkoilemassa. Vietimme piknikiä kotipihalla ja söimme valtavat määrät mansikoita ja herneitä. Tutustuimme Leppävaaran maauimalaan ja kävimme myös uimahallissa uiskentelemassa. Kuopuksen uimataito kehittyi selvästi.

Kotimaan kohteista piipahdimme Porvoossa, kävimme Suomenlinnassa lasten seikkailukierroksella ja Turussa viikonlopun mittaisella reissulla. Hotelliyö, Turun linnan pikkuritarikierros ja käsityöläismuseo saivat aikaan fiiliksen kuin olisi ollut kauempanakin. Myös Lappeenranta kuului itsestään selvästi kesäkohteisiin, samaten Linnanmäki. Seurasaaren ulkomuseoonkin pääsimme vihdoin ja viimein. Ja kesäinen Helsinki oli ihana, kuten aina.

Kotona sisustimme parveketta toisella sohvalla ja ajattelimme, että siellä tulee tavalliseen tapaan vietettyä paljon aikaa. Kolea ja sateinen kesä osoitti toisin, ei ollut paljon kesähuoneelle tänä vuonna tarvetta. Sadetta paettiin pari kertaa leffaan katsomaan Itse Ilkimys 3 ja Autot 3. Emme suorittaneet liikaa, vaan juuri sopivasti. Ohjelman vastapainoksi saatoimme pelailla vaikkapa lautapelejä koko perhe rauhassa kotona. 

Elokuussa lähestyvä koulun aloitus alkoi olla jo ajatuksissa ja arjessa koulumatkan opettelun ja tarvikkeiden ostamisen myötä. Sitä ennen ehdittiin kuitenkin vielä käydä risteilyllä Tukholmaassa. Koulun myötä elokuun kymmenentenä päivänä taputeltiin kesälomalle heipat ja todettiin, että ensi vuonna uudelleen.

Tänä vuonna kesäpaikalla oleilu jäi vähemmälle, sillä ilmat olivat niin kurjat. Mies kävi poikien kanssa siellä pariin otteeseen minun ollessa kaupungissa, eli toteutimme ostaessamme päätettyä suunnitelmaa. Mitään paineita ei paikasta oteta, vaan mennään sinne silloin kun siltä tuntuu. Alkukesän raparperit on silti aina käytävä poimimassa talteen, niistä tehty piirakka on parasta.

Mitä tekisin toisin ensi kesää ajatellen? Varaisin sen verran ylimääräistä rahaa sukanvarteen, että pääsisimme huonoja lomasäitä pakoon jonnekin lämpimämpään maailmankolkkaan. Samasta syystä emme lähde tänä talvena aurinkolomalle, vaan säästämme nekin rahat ensi kesää varten. Jos näyttää samanlaiselta kuin mennyt kesäsää, on äkkilähtö erittäin hyvä idea.

Kohta kutsuu Kööpenhamina

Tajusin vastikään kalenteria selaillessani, että syyslomaan on aikaa enää kaksi kokonaista viikkoa. Kysyn taas kerran mihin tämä aika oikein kuluu, vastahan me aloitimme koulun tältä lukuvuodelta. Oli siis korkea aika alkaa miettiä syysloman tekemisiä.

Syysloman alkaessa lennähdämme heti perjantai-iltana koko perhe Kööpenhaminaan pitkäksi viikonlopuksi. Olemme perillä maanantai-iltaan saakka, joten monenlaista toivottavasti ehdimme tehdä. Ja vaikka lennot olikin ostettu jo aikaa sitten, oli hotellivalinta vielä pahasti vaiheessa. Niinpä aktivoiduin tuon ajankulun tajuttuani ja lähdin selailemaan varaussivustoilta meille sopivaa majapaikkaa.

Heti ensimmäiseksi huomasin Kööpenhaminan todella olevan kallis kaupunki. Tuntui mahdottomalta löytää perheelle sopivaa hyvälaatuista majoitusta keskeiseltä sijainnilta edullisemmin kuin lähes 300 eurolla per yö. Minä en kuitenkaan ole innostunut maksamaan kaupunkilomilla hotellista turhan paljon. Toki toivon hotellin olevan hyvä ja siisti, mutta ihan perustaso kelpaa, sen verran vähän siellä tulee aikaa vietettyä. Pari kertaa luulin jo löytäneeni sopivan, mutta Tripadvisorin käyttäjäkommentit osoittautuivat taas kullanarvoisiksi. Kun lukuisat käyttäjät raportoivat kylppärin olevan homeessa tai saat tietää hotellin sijaitsevan strippiklubin naapurissa, oli paras jatkaa etsintää.

Päädyimme lopulta varaamaan majoituksen ihan läheltä Rautatieasemaa ja Tivolia. The Square vaikuttaisi olevan ihan siisti hotelli ja lasten kanssa matkustaessa sijainti on enemmän kuin mainio. Pääsemme kentältä junalla ihan hotellin kulmille ja samaten ykköskohteemme Tivoli on parinsadan metrin päässä. Hotellin sijainti Rådhuspladsenilla tuo myös koko keskustan aivan oven eteen ja esimerkiksi ostoskatu Ströget lähtee aivan vierestä. 

Hotelli on ulkoapäin tuollainen ankea neukkukuutio, mutta huoneet vaikuttavat toimivilta. Parisänky ja vuodesohva -kokonaisuus on todettu meidän perheellemme toimivaksi, sillä harvoin meillä lomilla mennään eri aikaan nukkumaan. Me vanhemmat emme tarvitse omaa tilaa illan oleskeluun, hengailemme kaikki yhdessä poikien ollessa jo näin isoja. Tähän hotelliin löytyi lopulta kilpailukykyinen hinta aamiaisineen hotellin omilta nettisivuilta. Pari klikkausta ja hotelli oli varattu. Vähän jäin kaipaamaan sellaista tunnelmallista putiikkihotellia vanhassa talossa, mutta tällä kertaa mentiin hinta ja lasten matkanteon helppous edellä.

Olen tähän mennessä miettinyt matkaa hirveän vähän, mutta hotellin varaaminen sai aikaan innon miettiä matkaohjelmaa tarkemmin. Perjantaina olemme perillä sen verran myöhään, että olettaisin meidän vain etsivän sopivan ruokapaikan, siinä se. Lauantaina lähdetään tärkeimpään käyntikohteeseemme, eli Tivoliin, joka juuri tuolloin on vielä auki. Pojat pääsevät laitteisiin, minä nautin tunnelmasta. Lauantaina olisi kiva tehdä myös jotain muuta, ehkäpä vain kävellä ympäriinsä ja katsella kaupunkia. Sunnuntaina ajattelin, että menisimme julkista liikennettä käyttäen katsomaan miltä Pieni Merenneito -patsas näyttää ja valuisimme sieltä takaisinpäin katsastaen matkalla esimerkiksi Nyhavnin, Amalienborgin linnan tai muita nähtävyyksiä. Ja ostoksia, niitä täytyy toki tehdä. Ainakin legoja pojille.

Vielä täytyy miettiä ravintolavaraukset kuntoon, jos niitä tahdomme tehdä, mutta muutoin ei tarvitse kuin odottaa lähtöä!