Tulevia remppatarpeita

Me ostimme tämän asunnon siinä vaiheessa, kun väliseinät olivat jo pystyssä, suurin osa asunnoista myyty ja kaikki mahdolliset muutokset kalustukseen tai pohjapiirrokseen pitänyt jo ilmoittaa. Mitään valintoja ei siinä vaiheessa ollut mahdollista enää tehdä, mutta onneksemme tähän esittelyasuntona toimineeseen kotiimme oli yhtiön puolesta valittu monia normaalisti lisähintaisia materiaaleja. Näin saimme esimerkiksi toivomani mustan kivitason keittiöön ja kauniit hanat kaikkialle.

Muutamia asioita kuitenkin jäi, joihin ajattelimme paneutua sitten joskus. Sitten, kun asunto olisi muotoutunut toiminnoiltaan kodiksemme ja tietäisimme mitä puutteita elämisen myötä sisustuksesta ja kiintokalusteista ilmenee. Mikään kiire ei olisi, sillä kaikki oli kuitenkin toimivaa, siistiä ja simppeliä ja monet asiat sellaisia, jotka olisimme itsekin valinneet.

Nyt olemme asuneet kodissamme pian kolme vuotta ja muutamia remonttitarpeita on tullut selväksi. Ei mitään akuuttia yhäkään, mutta sellaisia, jotka jossain vaiheessa tulemme tekemään tai teettämään. Tätä kautta koti muotoutuu jälleen asteen verran toimivammaksi juuri meille ja juuri tähän elämäntilanteeseen eikä kauniin sisustuksen merkitystä voi myöskään vähätellä viihtyisyyden kannalta katsottuna. 

Kaikki seinät on maalattu valkoisiksi, mikä sinällään on ihan hyvä valinta. Minä pidän valkoisista seinistä, pidän siitä puhtaasta tilantunnusta ja valosta, jonka värillä saa aikaan. Mutta valkoisiakin on monia, eikä tämä meidän seinä- ja kattomaalimme ole sieltä parhaasta päästä. Se on voimakkaasti harmaaseen taittava, helposti tunkkaisen ja likaisen sävyn saava. Sellainen, joka on periaatteessa ihan ok, mutta joka käytännössä voisi olla myös paljon parempi. Niinpä ensimmäinen muutettava asia on seinien ja kattojen maalaus. 

Pysyttelemme yhä valkoisessa, mutta valitsemme puhtaamman ja raikkaamman sävyn. Poikien huoneiden yhdet maalatut seinät ja meidän makuuhuoneemme yhden seinän tapetti saavat riittää, kaikki muu pysyy jatkossakin valkoisena. Yksi hyvä vaihtoehto on Tikkurilan "Paperi", jota olemme käyttäneet monissa huonekaluissa. Edellisessä kodissamme vanhassa talossa seinämaali oli selkeästi lämmin, kermaan taittava valkoinen. Tänne haluan puhtaampaa ja raikkaampaa valkoista, uuteen modernimpaan taloon ja suoriin linjoihin sopivaa.

Lattiavaihtoehtoja asuntoomme oli kolme, tämän valkomattalakatun saarnilaudan ohella tammiparketti sekä tumma lattia. Tämän olisimme itsekin valinneet, mutta valitettavasti se ei ole osoittautunut kovinkaan hyvin kulutusta kestäväksi. Siinä missä vanhan talon lautalattian kuluneisuus tuo oman pikantin lisänsä asunnon henkeen, on tällaisen uuden parketin kuluminen vain tylsä homma. Onneksi jossain vaiheessa lattia voidaan hioa, mutta ihan ykkösjuttuja se ei ole. Sitten vasta, kun pojat ovat vähän kasvaneet. 

Seinämaalin jälkeen seuraavana listalla tulevat kaikkien kaappien ovet. Tällä hetkellä meillä on tuollaiset normaalit valkoiset kaapinovet metallisilla vetimillä. Sinällään ihan siistit ja periaatteessa toimivatkin, mutta haluaisin tilalle liukuovet. Ne säästäisivät tilaa jokaisessa makuuhuoneessa ja eteinen muuttuisi toimivammaksi, kun ei tarvitsisi varoa aukeavia ovia siinä neljän henkilön pukiessa yhtä aikaa. Hirvittää vaan, miten tyyris tämä muutos olisi. Se kuitenkin olisi pitkällä tähtäimellä kannattava tehdä, sillä nyt kolmen vuoden asumisen jälkeen ovet ovat jo aivan hirveän näköiset. Niihin tulee kolhuja aivan pienestä, ne ovat naarmuilla ja viiruilla. Huomaa hyvin että laadusta on tingitty rankalla kädellä näitä ovia valitessa. Eteiseen ottaisin peili-ovet, mutta makuuhuoneisiin muunlaiset. 

Sitten päästään kylpyhuoneeseen. Yhä vielä fiilistelen sitä miten ihanan tilava kylppäri meillä kerrostaloasunnossa on, vaikka tällä hetkellä muodissa oleva spa-henki onkin siitä hyvin kaukana. Muistissa on hyvin se edellisen kodin metri kertaa metri -koppero. Isot valkoiset seinälaatat, tummanharmaat lattiat ja yleisilme on ok ja paikka on helppo pitää puhtaana. On tilaa hoitaa pyykkihuolto ja peseytyminen ongelmitta, se on tärkeintä. Silti, kun joskus aikanaan kylpyhuonetta remontoidaan, tullaan moni seikka muuttamaan. Näin kallista remonttia kun ei viitsi noin vain tehdä, on meillä tässä kevyesti kymmenen vuotta aikaa miettiä mitä oikein kylpyhuoneeltamme tahtoisimme. Tärkein asia on selvä, tuon alla olevassa kuvassa näkyvän tyhjän nurkan muuttaminen hyötykäyttöön hukkatilan suhteen. 

Siitä näkee hyvin, että tässä tehdään kerrostaloasuntoon standardikylpyhuonetta, kunhan on lätkäisty peilikaappi ja allas paikoilleen miettimättä lainkaan tuleeko tila parhaaseen mahdolliseen käyttöön sillä tavalla. No ei tule ja tälläkin hetkellä tuolla tyhjässä nurkassa säilytetään lähinnä mopinvartta, pyykinkuivaustelinettä ja imuria. Samaten en pidä lainkaan tuosta taso-altaasta, mutta ainakin säilytystilaa allaskalusteesta ja peilikaapista löytyy. Kuva on vanha, ei meillä ole ollut pottaakaan kylpyhuoneen koristuksena enää vuoteen. 

Suihkun ja saunan sijoittelu toimii, siihen ei mielestäni ole syytä puuttua, samaten pyykkihuollon sijoittaminen vastapäiselle seinälle on hyvä juttu. Sadesuihkun haluaisin tuonne ylös, mutta vallan hyvin pärjään tavallisellakin. Tärkein muutos olisi se, että vaihtaisimme allaskalusteen selvästi pienempään niin, että siinä olisi vain pieni käsienpesuallas, jonka alapuolella esimerkiksi kaksi laatikkoa. Näin saisimme tilaa tuonne nurkkaan niin, että pyykkikone sekä kuivaaja voitaisiin laittaa vierekkäin ja niiden päälle taso pyykinkäsittelyä, viikkaamista yms. varten. Tason yläpuolelle jäisi paljon tilaa esimerkiksi seinään kiinnitettävälle kaapille, jos säilytystilaa tarvitaan. Tällä hetkellä sitä on vallan tarpeeksi, meillä on yhä muutamia tyhjiä hyllyjä ja laatikoita asunnossa. En ole myöskään peilikaappien fani, joten vaihtaisin sen isoon peiliin. Tämä kaikki vaatii kuitenkin myös laattojen vaihtamista, joten ihan heti siihen ei olla ryhtymässä. Sitten joskus ehtii. 

Mitään sen suurempia kalustehankintoja meillä ei ole tehtävänä. Kuopuksen kirjoituspöytä odottaa varastossa kevättä, jolloin mies pääsee ottamaan vanhan maalin pois ja maalaamaan uudelleen parvekkeella. Ehkä seuraava isompi sijoituskohde olisi keittiön ruokapöytä. Nykyisen ostimme muuttaessamme edelliseen kotiimme kymmenen vuotta takaperin, se on tummaa wengen sävyä ja aivan tolkuttoman painava. Se on palvellut meitä hyvin, mutta alkaa olla jo sen näköinen naarmuineen ja kolhuineen, että aikaa on kulunut. Tässä vaiheessa emme ole vielä tosissamme miettineet sen korvaamista, sillä se kestää hyvin niin kauan, kun joku saattaa kokeilla millaista jälkeä saa raaputtamalla haarukalla pöydän pintaan. Kun uuden hankimme, olemme pohtineet neliönmuotoista pöytää, jotta keittiöön tulisi lisää tilaa toimia. Minä haluaisin myös umpipuisen pöydän, joka olisi ikuinen, sitä voisi aina hieman hioa tarpeen mukaan. Sävy sen sijaan on täysin hakusessa, kun ajatellaan että lattia on hyvin vaalea, mutta kirjahyllyt olohuoneessa puolestaan pähkinää. Mitä tuoleihin tulee, olen todennut olevani vanhojen kunnon pinnatuolien fani, vaikka mitä kauniita ja moderneja tuoleja olisikin tarjolla. Mies pitää eniten Domus-tuoleista, mutta minun mielestäni me voimme hyvin jatkaa näillä ja varastosta löytyy kaksi lisää. Kirpputoreilta löytyy pinnatuoleja myös helposti, jos vielä enemmälle on tarvis. 

Ruokapöydän jälkeen toinen pohdinnan arvoinen asia on meidän sänkymme. Se on nyt lähes viisitoista vuotta vanha Sotkan halvin jenkkisänky, jota olemme tuunanneet Ikean Tempur-kopio -petauspatjalla. Se ei ole kovin hyvä eika mukava nukkua, sillä saa selkänsä kipeäksi, mutta niin kauan kuin joku saattaa oksentaa sänkyymme, en millään viitsisi ostaa kallista Hästensiä tai vastaavaa. Epäilenkin, että tällä mennään niin kauan, kun yksi nelivuotias välissämme vielä nukkuu. Mutta pöydän ohella sänky on tosiaan toinen tärkeä uudistuskohde huonekaluosastolta eikä niitä muita oikeastaan olekaan. 

Noin yleisesti ottaen olen yhä sitä mieltä, että tämä asunto on meidän paras sijoituksemme ikinä. Oli aivan oikea päätös ostaa tämä silloin aikanaan, vaikka talo oli vasta rakenteilla ja iso osa ostopäätöksestä oli mielikuvilla pelaamista. Heti muuton jälkeen olen sanonut, että en aio muuttaa tästä enää ikinä, mutta vähän olen lieventänyt kantaani. Kun pojat parinkymmenen vuoden kuluttua ovat muuttaneet pois, saatetaan me miehen kanssa laittaa tämä lihoiksi, ostaa pienempi asunto kantakaupungista ja elää herroiksi välirahalla. Tai vaihtoehtoisesti avustaa poikia, joista toinen etsii itseään pyöräilemällä Etelä-Amerikassa ja toinen on saanut neljä lasta jo opiskeluaikanaan ja tarvitsee säännöllisen ruokakassiavutuksen lisättynä vaipoilla. Tai jotain. 

Yleisön pyynnöstä

Ensimmäistä kertaa kymmeneen päivään poissa kotoa ulkomaailmassa. Kävimme esikoisen kanssa valitsemassa vähän kesävaatteita Pomp de Lux -kutsuilla, sen jälkeen olin niin puhki, että simahdin pariksi tunniksi sikiuneen. 

Mutta se ei nyt ole tämän postauksen pointti. Tukka sen sijaan on. Yleisön pyynnöstä, tukka auki.

Mukana menossa tietysti myös ortoosi, alias Möhkö sekä sairaan ärsyttävät, joka paikkaan kolisevat ja kaatuvat kepukat.

Minne mennään seuraavaksi?

Voihan Dubai sentään, täällä asustaa neljä harmissaan olevaa innokasta reissaajaa, joita kevään matkan peruuntuminen harmittaa. Itselläni tuntuu tämän kovasti odotetun matkan peruuntuminen kaikkein kovimmalta, jopa arjen uudelleenjärjestelyjä tylsemmältä hommalta. Esikoinen, kanssani samaa maata oleva suuritunteinen pikkuihminen, ilmoitti muuttavansa parvekkeelle silkasta pettymyksestä, kun emme pääse lähtemään, tai sitten isoäidin ja ukin luokse. Mies ja kuopus ottavat lunkimmin, pääseehän sitä taas. Mutta mitäpä sitä kieltämään, niin niin kovasti olisimme halunnut tälle 35-vuotismatkalle lähteä. 

Mutta itku ei auta markkinoilla tässäkään tapauksessa ja katseet on suunnattu tulevaisuuteen. Minne sitten matkustettaisiin, kun taas matkustaa voidaan? Mietimme miehen kanssa, että emme ehkä uskalla  miettiä matkaa vielä kesälle, otetaan nyt iisisti tämän jalan kanssa. Toisekseen, jos sopiva kesäpaikka meille löytyy, niin haluamme toki viettää kesää siellä. Turvallista onkin kääntää katseet syksyyn ja syyslomaan, sitten kyllä mennään jonnekin. 

Ensi syksynä koulujen syysloma on viikon mittainen, joten mahdollisuus on lähteä vaikka minne. Mies voi pitää muutaman palkattoman vapaan ja säästää lisäksi muutaman kesälomapäivän syksylle. Loma ajoittuu lokakuun puoliväliin, joten ajankohta itsessään on erinomainen vaikkapa mukavalle kaupunkilomalle. Ainoa vaan, että esikoinen toivoo kohdetta, jossa ei kävellä yhtä paljon kuin edeltävällä Lontoon-lomalla. Ja siihen meni se ajattelemani Nykki, ei siis ehkä iso omena kutsu meitä vielä. Pariisi olisi tietysti aina varma kohde ja siellä lapset näkisivät toivomansa Mona Lisan. Ylipäänsä Keski-Euroopan syksyä voisi mennä ihmettelemään moneen kohteeseen, mutta toki siellä jokaisessa välimatkoja piisaa ja kävelemistä myös riittää. Lisäksi meidän pitäisi varmaan ottaa vielä rattaat kuopukselle mukaan ja sitä en oikein enää jaksaisi. Tuli nimittäin pari päivää sitten mieleen, että en edes muista milloin täällä kotinurkilla viimeksi olisi rattaat kaivettu varastosta. 

Välimeren rannikoilla alkaa tuossa vaiheessa jo olla vähän kesää viileämpää, joten pitäisi mennä Kanarialle saakka lämmön perässä. Mahtaako sieltä löytyä tarpeeksi hyvää hotellia allekirjoittaneelle kermapepulle, kun viime kesän Mallorcan majapaikka ei ihan hirveitä pisteitä kerännyt. Thaimaa tai vastaava olisi lasten kanssa superhelppo, mutta pitkä lento mietityttää. Toisaalta siellä taitaa lokakuussa olla juuri sadekausi meneillään. Ajankohta olisi erinomainen Mauritiukselle matkaamiseen, mutta hintapoliittisista syistä se jääköön väliin. Viiden vuoden kuluttua aiomme nimittäin raahata koko perheen joko sinne tai Malediiveille juhlimaan seuraavaa isoa tasalukua syntymävuosissa. 

Entä sitten se tältä keväältä kuopattu Dubai? Osaako joku kertoa onko siellä vielä lokakuussa "liian" kuuma, eli huitelevatko lämpötilat lähempänä neljääkymmentä kuin mukavasti kymmenen astetta alempana? Muutenhan tuonne voitaisiin lähteä aivan heittämällä myös syksyllä, mutta liika kuumuus ei ole meidän mieleemme. 

Heitänkin nyt haasteen teille te muut kokeneet pallontallaajat. Auttakaa te, kertokaa minne meidän perhe voisi ensi lokakuussa matkustaa! Mitään varauksia ei voida vielä tehdä ennen kuin tiedetään jalan kuntoutumisen alkaneen toivotusti, mutta voihan sitä jo haaveilla ajasta, jolloin kepit ovat jälleen historiaa.

Kaikki kuvat ihanasta Dubrovnikista, joka ei valitettavasti lokakuussa enää ole varsinainen rantalomakohde säiden osalta.

Juhlavuoden juhlapäivät

Tänä vuonna meille tulee miehen kanssa molemmille 35 vuotta mittariin ja sen lisäksi vietämme kymmenettä hääpäiväämme. Juhlimisen arvoinen homma! En tosin tiedä mitä kuopus yrittää, viime vuonna hän ilmoitti iloisesti äidin kolkuttelevan jo viittäkymppiä ja eilen kuultuaan ikäni oli aivan järkyttynyt. Kolmekymmentäviisi! Siihen päälle käden paljonpuhuvasti levälleen ja äimistynyt ilme kasvoille. Kiitos lapseni, kiitos taas.

Viisi vuotta sitten emme järjestäneet mitään sen suurempia juhlia synttäreidemme kunniaksi. Kävimme kahdestaan matkalla ensimmäistä kertaa esikoisen syntymän jälkeen ja lähdimme myös perheen ja siskon kanssa kesällä Italiaan, siinä oli juhlallisuuksia kylliksi. Lahjat toki vaihdettiin. 

Nyt ajattelimme kuitenkin tehdä toisella tavalla. Meistä molemmista tuntuu siltä, että haluamme järjestää synttärijuhlat ystäville ja sukulaisille ja ajankohdaksi olemme päättäneet syyskuun ensimmäisen viikonlopun, saman ajankohdan jolloin aikanaan juhlittiin häitämme. Vaikka minä täytän vuosia helmikuussa ja mies maaliskuussa, ei talvi ole oikein parasta aikaa juhlimiseen. Meilläkin on iso parveke, joka syyskesän juhlissa saadaan kunnolla käyttöön, mikäli juhlat meillä kotona pidetään. Paikasta ei ole vielä mitään tietoa, ehkä kotona, ehkä jossain ravintolan juhlatilassa. Tai ehkä meillä on silloin jo se kesäpaikka, kuka tietää.

Dubain matkan oli tarkoitus olla se meidän toinen tapamme juhlistaa merkkipäiviä, mutta se nyt meni puihin. Olimme päättäneet, että mitään varsinaisia lahjoja emme toisillemme hanki, vaan perheen yhteinen löhöloma saa olla meidän lahjamme. Nyt suunnitelmien muuttuessa mietimme pitäisikö varsinaisia syntymäpäiviä sitten jotenkin juhlistaa, ettei liian ankeaksi ja arkiseksi mene. Itse ehdotin yhtälöä hyvää ruokaa, irtokarkkeja ja leffa. Kelvannee myös miehelle.

Materiaaliset muistamisetkin otettiin uudelleen keskustelun alle. Mies ei jälleen kerran tarvitse kuulemma yhtään mitään ja minä puolestani luonteelleni uskollisena olen jo joku aika sitten, ihan sivulausessa, yksilöinyt hyvinkin tarkan toiveen. Mutta se hyvä puoli näissä toiveissani on, että edellisellä on menty nyt viisi vuotta, kun mies kolmekymppisten ja viisivuotishääpäivän kunniaksi upgreidasi sormuksen dimangin. Että jos kerran panostaa, pääsee seuraavat vuodet helpommalla. Vitsi vitsi. Minä tiedän myös mitä miehelle ostan ja sisko on luvannut auttaa lahjan hankinnassa. 

Mietin tässä eräänä päivänä, että mitään sen tärkeämpää ei parisuhteessa ole kuin toimiva arki. Se, että tavallisena tiistai-iltana ulko-oven käydessä ilahtuu toisen tullessa kotiin. Ja että kliseisesti on hyvä herätä toisen vierestä joka aamu. Tai no, rehellisyyden nimissä ei nyt ehkä ihan vierestä, mutta samasta sängystä nyt joka tapauksessa. Vaikka välistä vielä löytyisikin kaksi paria pieniä jalkoja, ollaan kuitenkin samassa sängyssä. Tällä hetkellä ehkä siellä eri reunoilla, mutta onneksi käsi ylettää niiden jalkaparien yli toisen käteen. 


Kuvat viimeiseltä viideltä synttäripäivältä ylhäältä alas: 

Kolmekymppiskukkaset äidiltä ja isältä. 

Kolmekymmentäyksivuotiaana meillä oli parikuinen vauva ja kävimme syömässä Santa Fe:ssä.

Kolmekymmentäkaksi täyttäessäni vietin päivän pakaten viimeisiä tavaroita muuttolaatikoihin ja juhlin pari päivää myöhemmin muuton ollessa ohi juomalla samppanjaa maitolasista.

Kolmekymmentäkolme ja kipeänä. Mies yllätti iloisesti lahjalla ja äiti kukilla.

Viime vuonna täytin kolmekymmentäneljä, vietimme mukavan päivän kaupungilla pyörien ja kävimme lounaalla Salutorgetissa. 

Tänä vuonna, kuka tietää?

Koipipuolen päiväkirja

Terveisiä sohvalta! Täällä ollaan kovasti toipumisvaiheessa, kun torstainen leikkaus on ohitse ja seuraava vaihe jalkasaagassa alkanut. Pidemmittä puheitta palataan torstaipäivään.

Edellinen yö meni unettomissa merkeissä, sen verran tuleva toimenpide kuitenkin ilmeisesti jännitti. Aamulla söin kevyen aamiaisen ja menin takaisin nukkumaan, ilmoittautuminen kun oli vasta iltapäivän puolella. Hieman ennen yhtä olin sitten paikalla Ruoholahden Diacorissa ja vaihdettuani aluspöksyjä myöten sairaalan vetimiin pääsin odotusaulaan istuskelemaan ja lukemaan naistenlehtiä. Ensin näytti siltä, että edessä olisi parin tunnin odotus, sillä minua edeltävä potilas ei ollut vielä edes salissa. Tilanteet kuitenkin muuttuvat ja niin tämäkin leikkaus peruuntui. Pääsisinkin saliin lähes heti. Hädin tuskin ehdin yhden lehden lukea, kun antestesialääkäri tuli käymään, sovimme nukutuksesta ja sain esilääkityksen. Sitten ei muuta kuin keppien kanssa matkaan kohti leikkaussalia. 

Sanoin hoitajille siinä pöydälle käydessäni, että aina se vaan kummasti jännittää, vaikka tämäkin on jo kolmas nukutukseni ja yleisesti ottaen viides leikkaukseni. Joku siinä tilantessa on, että mielessä risteilee kaikenlaisia ajatuksia, kun käsiin kiinnitetään tippaa ja antureita ja mittareita ja ties mitä. Ennen leikkausta olin jälleen kerran aivan varma siitä, että kuolen nukutukseen. Tähän huomattavasti itseäni pragmaattisemmalla elämänasenteella varustettu siskoni totesi, että kyllä kannattaakin nuoren ja terveen ihmisen pelätä, ehdottomasti. Hyvä etten jo jäähyväisvideota nauhoitellut. 

Tällä kertaa kävi sitten niin, että nukahdin ennen nukutuslääkkeen antamista. Liekö tilanne ollut sen verran jännittävä ja edellisen yön huonot unet taustalla, mutta saatuani antibiootin ja rauhoittavan lääkkeen tipan kautta sekä happimaskin lähelle kasvojani, oli taju pois parin henkäyksen jälkeen. Seuraavaksi heräsin, kun leikkauksen kerrottiin olevan ohitse. On se näppärää. 

Vietin heräämössä lämpöpeiton alla sen verran aikaa, että saatiin kipulääkitys kohdalleen ja ensimmäinen napapiikki pistettyä. Minulla menee nyt siis myös verenohennuslääke koko sairausloman ajan, sen verran stabiilisti tässä kuitenkin ollaan paikoillaan. Onneksi kyseistä lääkettä saa myös tablettimuodossa, tosin kyllähän se pistäminenkin onnnistuisi, jos pakko olisi. Huomattavasti miellyttävämpiä nuo tabletit kuitenkin ovat, mutta apua minkä hintaisia! Kuukauden satsi reilut sata euroa. En ole ehtinyt ottaa vielä selville kuuluuko myös lääkekorvaukset tällaiseen työtapaturman hoitoon, näiden asioiden selvittely on ohjelmassa huomenna. 

Kun olin heräämössä juonut smoothien, pääsin osastolle jatkamaan lepäilyä. Ohjelmassa oli naistenlehtiä, nesteitä, jogurttia ja lisää smoothieta, kunnes oli aika lopullisen tulikokeen, ylösnousun. Aiemmissa nukutuksissa olen ollut huomattavasti enemmän pöhnässä, nyt ei ollut mitään. Asiaan saattoi vaikuttaa tietysti myös se, että leikkaus oli ollut verraten lyhyt, olin ollut salissa vain puolisen tuntia. Joka tapauksessa seitsemisen tuntia saapumisen jälkeen oli aika laittaa taas omat vaatteet päälle ja jäädä odottelemaan hakijoita.

Mies on jälleen kerran ollut upeampi kuin olisin osannut odottaakaan. Tai ehkä osasin, mutta silti on kiva huomata odotusten täyttyneen. Hän on niin super, tällaisissa poikkeustilanteissa toisen läsnäolo ja tapa hoitaa tilanne ja suhtautua siihen todella punnitaan. Ilman häntä selviäisin kaikesta selvässti huonommin ja olen todella onnelllinen nähdessäni miten hän minua ja koko tilannetta hoitaa. Kokonaisuuden kannalta ehkä pikkujuttuja, mutta henkisesti isoja ovat muun muassa lempikukkani neilikat odottamassa ja lempijätskilläni täytetty pakastin. Kyllä kelpaa.

En seuraavanakaan yönä nukkunut lähes lainkaan. Heräsin välillä ihmetellen missä oikein olin ja nukuin kymmenen minuutin pätkiä. Jalkaa särki, vaikka olin ottanut lääkkeitä ohjeen mukaan. Perjantaipäivä oli ihan ok, mutta viikonlopun olin selvästi tavallista väsyneempi ja nukuin oikestaan koko ajan, niin yöllä kuin päivälläkin. Mies ja pojat ovat puuhailleet omiaan, minä olen joko lueskellut tai surffaillut sängyssä ellen ole ollut unessa. Lääkityksenä menevä Burana+Panadol -yhdistelmä tuntuu riittävän hyvin enkä ole tarvinnut vahvempia lääkkeitä nyt lainkaan ja kun lauantai-iltana pääsin ensi kerran leikkauksen jälkeen suihkuun, löytyi siteiden alta oikein siisti jalka kymmenen tikin kera.

Nyt tiedossa on siis sitä toipumista. Pidän tuollaista kipsisaapasta, lasten robottikengäksi kutsumaa vekotinta jalassa koko ajan seuraavien viikkojen ajan, mutta pääsen onneksi suihkuun ilman sitä. Se on painava ja hiostava ja muutenkin epämukava, mutta sata kertaa parempi kuin pysyvä kipsi. Jalkaan on laitettu viisisenttinen titaaniruuvi, joka jääkin sinne pysyvästi ja luuta on käsitelty niin, että se alkaisi mahdollisimman hyvin tuottaa uutta luuta murtumakohtaan. Nyt siis pidetään peukkuja ja sitä odotellessa makoillaan sängyllä tai sohvalla jalka ylhäällä, jäätelöä syöden ja arvonnassa voittamaani puolen vuoden ilmaista Netflixiä katsellen. Ensi viikolla pääsen poistattamaan tikit ja samalla saan alkaa hiljalleen varata hieman painoa kipeälle jalalle, toivottavasti sen myötä pääsen myös paremmin liikkumaan. Nyt kun liikkuminen on lähinnä varpaiden heiluttelua kengän sisällä. Joka tapauksessa täällä ollaan huhtikuun ensimmäiselle viikolle saakka ja sitten vasta on akuutein sairausloma loppu. Tajusin vasta nyt leikkauksen jälkeen kunnolla, että sittenhän alkaa vasta kuntoutuminen ja jalka saattaa olla kipeä ja turvonnut vielä kuukausien ajan. On se hienoa olla kärsivällinen ihminen.

Mutta mitä tykkäätte kanssasairastajastani? Puhuttuaamme kuopuksen kanssa siitä kuinka ei ole hyvä juttu skeitata pulkalla alamäkeen, hän meni ja kaatui tasaisella maalla. Ja ei muuta kuin Lastenklinikalle näytille, onneksi vamma näyttää pahemmalta kuin onkaan. Tästä ei musta silmä klassissemmaksi tule!

Parhaan nimen päivä II

Kuopuksen nimipäivää vietettiin tammikuun puolenvälin jälkeen. Sankari sai asiaankuuluvat onnittelut sekä pienen paketin, josta paljastui pikkuauto. Myös isoveli lahjoi antamalla pienempänsä käyttöön omia lempitavaroitaan. Kuultuaan, ettei nimipäiviä tämän kummemmin juhlita ja ettei tiedossa ole vieraita saati kakkua, heitti sankari lahjat nurkkaan ja sai raivarit. Että hyvin meni. 

Kun aloin odottaa kuopusta, oli minulla alusta saakka hyvin vahva tunne, että vauva on poika. En siis osannut oikein sen kummemmin perehtyä tyttöjen nimiin, vaan mielessä pyörivät vain vaihtoehdot toiselle pojalle. Kun tämä ultrassa rv. 17+0 vahvistui juuri ennen lähtöämme ulkomaille, saatoimme varmuudelle keskittyä vain pojannimen miettimiseen. Se tytönnimi jäi nyt käyttämättä ja jos joku haluaa nimetä tyttärensä Alva Matildaksi, olkaa hyvä. Se on ainoa nimi, jonka saimme aikaiseksi keksiä esikoista odottaessamme, kun pojalle tuntui minulla löytyvän kymmenkertaisesti ihania nimiä. 

Kuopuksen nimi oli meillä mielessä jo esikoista odottaessamme, mutta esikoinen oli niin Max, että emme vakavasti harkinneet muuta. Kun olimme käyneet Brunolla ultrattavana ja tulimme Femedasta Kalevankadulle, kaappasi mies minut halaukseen ja kysyi, että olisiko tämä toinen poikamme nyt nimeltään se ja se. En tuolloin vielä osannut sanoa varmaksi, sillä tuntui että asiaa pitää pohtia hieman enemmän. Yksi erittäin vahva vaihtoehto se kuitenkin oli.

Koska miehelleni ei jälleenkään kelvannut miettimistäni nimistä kuin muutama hassu, tulimme nopeasti siihen tulokseen, että kuopukselle on kaksi vaihtoehtoa. Mietimme ulkomaan reissullamme eräällä kauppamatkalla siskon kanssa kumman puoleen kallistuisimme ja kerroin nimivaihtoehtomme myös muille, minulle nimen salaaminen ei ole millään tavoin tärkeää. Miehelle kävi kuulemma kumpi tahansa ja huvittavaa oli, että toinen vaihtoehto oli hänen silloisen esimiehensä nimi, toinen tämän kyseisen esimiehen pojan. Minä päätin odottaa rauhassa, että se tunne tulee. Se, joka kyllä kertoisi mikä on oikea valinta.

Ja tulihan se, eräänä iltana odotuksen puolivälin jälkeen, kun istuimme koko perhe sohvalla katsomassa telkkaria. Yhtäkkiä minä vain tiesin, että tämä lapsi on nimeltään se ja se ja sanoin sen miehelle. Homma oli sillä selvä. Ei tullut esikoisen ehdottamaa Pekkaa eikä toista vaihtoehtoamme Tomas Danielia, tuli Marius Alexander, eikä voisi lapsi olla enempää nimensä näköinen. Halusin sisarusten nimien sitoutuvan jollain lailla yhteen ja nyt ne alkavat samalla alkukirjaimella kaikki, niin isä kuin poikansa. Tuossa toisessa vaihtoehdossa taas poikien toiset nimet olisivat muodostaneet sointuvan kokonaisuuden. Meidän Marius, nimi, johon olin rakastunut jo lukioikäisenä Victor Hugon Kurjien myötä ja joka yhä on mielestäni toinen kahdesta maailman kauneimmasta pojannimestä. Hetkeäkään en ole katunut tai epäröinyt tuliko annettua oikeat nimet lapsille. Todellakin tuli. 

Ai mikä tuo  kuvissa esiintyvä härpäke on? No muistatteko tämän kerran, kun esikoinen kävi kyläilemässä isovanhemmillaan ja toi kotiin mukanaan muun muassa tuolin. Tällä kertaa henkilö ja paikka olivat samat, mutta tuomisina naapurin autotallista siivotessa löytynyt Cars-tankkausasema, jota kuopus rakastaa. Siihen kuuluu myös korjausyksikkö, joka pitää ääntä. Kovaa ääntä. 

M&M's

Väliin vähän jotain muuta kuin jalkajuttuja.

Pari iltaa sitten tajusin, että en ole vähään aikaan ottanut pojista kunnolla kuvia, lähinnä vain napannut yksittäisistä hetkistä muistoja talteen. Nyt pistin pallerot istumaan sohvalle ja otin kameran käteen, oli muotokuva-aika. Ja voi mitä nöpöjä näissä kuvissa esiintyykään!

Täytyy sanoa, että Canonin digijärkkäri on kyllä ollut paras ostos ikinä, hankimme sen juuri ennen kuopuksen syntymää. Sen myötä huomasin, että kameroilla todella on eroja ja tällainen amatööriräpsijä voi saada aikaiseksi hyviä kuvia. Mikä sen mukavampaa, kun kuitenkin kuvaan paljon ja haluan tallentaa arkea ja juhlaa muistoihin.