Ensimmäinen päivä - ostoksia ja dinosauruksia

Kyllä huomaa tulleensa lomalta takaisin arkeen, kun yhtenäkään iltana kuluvalla viikolla ei ole ollut aikaa tai energiaa kirjoittaa tänne. Nyt on kuitenkin viikonloppu alkamassa ja rento fiilis, joten täältä pesee. Kuvia ja kerrottavaa on sen verran paljon, että päätin jakaa matkajutut suosiolla useampiin postauksiin. Tervetuloa mukaan matkalle Lontooseen!

Herätys koitti viime viikon torstaiaamuna kello kuusi, kun kännykkä alkoi piristä vaatien meitä nousemaan ylös. Puolessa tunnissa olimme valmiita lähtemään kohti kenttää. Esikoinen oli ilmeisesti jännityksen vuoksi herännyt ensimmäisen kerran keskellä yötä ja sen jälkeen nukkunut vain muutamia silmäyksiä. Epäilin väsyhepulia tulevaksi ennemmin tai myöhemmin.

Tämä ensimmäinen lomapäivä ei ollut ihan parasta meitä. Olin koko päivän aamusta lähtien jotenkin kummallisen stressaantunut. Pinna oli kireällä ja senhän tietää, että kireys tarttuu myös lapsiin. Ensin piti käydä tankkaamassa matkalla kentälle ja terminaalissa huomattiin rattaiden suojapussin jääneen autoon. Mietitytti miten oikein tulemme ikinä ehtimään koneeseen, jos esimerkiksi turvatarkastukseen on pitkät jonot ja jotenkin kaikki toiminta meni hirveäksi säätämiseksi. 

Lopulta ehdittiin oikein hyvin, sillä vaikka jonoja tosiaan oli, pääsimme lasten kanssa suoraan tarkastettaviksi ilman jonottamista. Passintarkastuksen jälkeen käytiin aamiaiselle, jonka loputtua kuopuksella oli kuhmu päässä ja toisen käden keskisormen nivel taittunut, turvoksissa ja kosketusarka. Hyvin alkoi, kyllä huomasi että lapsilla olivat yöunet jääneet vähiin, sillä riehuminen oli sitä laatua. Ja sitten sattui tietysti, kun keskenään nuhjasivat.  

Koneesssa ipanoiden olisi aivan ehdottomasti pitänyt nukkua, mutta eihän siitä mitään tullut. Menimme kentältä junalla Victorian asemalle ja tämä yhteys olikin tosi näppärä. Tarkoituksena oli jatkaa vielä metrolla pari pysäkinväliä hotellille, mutta säätäminen sai jatkoa. Emme kerta kaikkiaan löytäneet hissiä, jolla päästä metrotasolle ja liukuportaissa oli esteet rattaiden kuljettamista ajatellen. Yritimme ottaa taksia, mutta yhdelläkään ei ollut korttimaksumahdollisuutta emmekä löytäneet automaattia mistään. Pyörimme kiukkuisina ympäriinsä mukanamme junamatkalla vihdoin taintunut ja ihan pöllämystynyt vastaherännyt esikoinen sekä rattaissa autuaasti nukkuva kuopus. Lopulta, lopulta tuli yksi taksi kyljessään Visa-merkki ja me saimme sen. Matkalla kohti hotellia esikoinen totesi, että ei ikinä enää lähdetä kokeilemaan muuta kuin taksia ja olin taipuvainen olemaan samaa mieltä. 

Hotellimme, Crowne Plaza Kensington oli oikein mukava ja huoneemme tilava neljälle hengelle. Kaikesta muusta hotelli saa meiltä kiitosta, mutta vedenpaine suihkussa oli jotain aivan käsittämätöntä. Sitä painetta kun ei ollut käytännössä lainkaan ja tavallinen peseytyminen kesti kolminkertaisesti normaaliaikaan nähden. Erityisesti hotellin sijainti miellytti meitä ja tien toisella puolella sijaitsevat Waitrose sekä metroasema olivat plussaa. 

Saimme huoneen heti saavuttuamme puolenpäivän aikaan, vaikka sisäänkirjoittautuminen olisikin ollut vasta muutaman tunnin kuluttua. Kuopuskin heräsi ja oli ihmeissään. Vessasta kuului haltioitunut "Miten hieno! Ja peilikin!" Lapselle siis kelpasi. Esikoinen puolestaan teki ensimmäiset merkinnät lomamuistiinpanoja varten varattuun vihkoonsa. 

Lähdimme samantien kävelemään lähistölle ja etsimään sopivaa lounaspaikkaa. Nähtyämme ensimmäisen McDonald'sin oli valinta helppo, siellä ainakin molemmat pojat söisivät jotain. Kävelimme reilun kilometrin matkan Harrodsille, sillä pojille luvattu leluosaston katsastaminen poltteli niin pahasti pikkuihmisiä. Sieltä tehtiinkin ensimmäiset ostokset ja miehen tutkiessä poikien kanssa valikoimaa kävin minä itsekseni ostamassa pari joululahjaa salassa odottamaan. En myös voinut vastustaa vieressä sijainnutta Gapin liikettä, pakko oli käydä kurkkaamassa vähän valikoimaa.

Kun ensimmäiset ostokset oli tehty oli aika miettiä mitä sitten tehtäisiin. Taivaalta ripotteli hieman vettä ja se olikin ainoa kerta koko lomamme aikana. Suurimmalta osin kuljimme ilman takkeja, oli niin lämmintä ja kaunis syksyinen ilma. Auringonpaisteessa saattoi tulla suoranaisesti kuumakin. Mikäpä sen kivempi juttu kuin haudata pipot matkalaukkuihin odottamaan paluuta.

Yksi poikien toivomista käyntikohteista, Natural History Museum, sijaitsi paluumatkalla hotellimme nurkalla. Päätimme, että mehän voisimme mennä kurkkaamaan ne dinosaurukset samantien ja pääsimmekin ilman minkäänlaisia jonoja kävelemään suoraan sisälle näyttelyyn. Olisiko ajankohdalla ollut jotain tekemistä sen kanssa, torstai-iltapäivänä neljän aikaan ei tosiaan ollut lainkaan ruuhkaa. 

Siinä se ensimmäinen dino nyt seisoo!

Dinosaurusten jälkeen tutkittiin myös muita osastoja samalla kertaa. Kuopus halusi käydä lopuksi kurkkaamasssa hurjaa T-Rexiä vielä uudemman kerran, esikoiselle ja minulle riitti kertakatselu. 

Vielä oli tärkein edessä, kortin lähettäminen esikoulukavereille. Ei ole muuten vieläkään tullut perille...

Illalla kävimme syömässä ja matkalla ravintolaan en ehtinyt varoittaa esikoista lattialla olevasta ykälammikosta. Jep, ipana käveli suoraan oksennukseen. Hurmaavaa. Ravintolassa puolestaan lapsillemme iski pääruoan aikana neljä kertaa vessähätä ja mies istui vakkarina lasten vessakaverina. Eipä siinä muuta voinut kuin nauraa ja todeta, että seuraavaan päivään vähän vähemmällä säätämisellä ja paremmin mielin. Kävimme vielä vastapäisessä kaupassa ostamassa vettä ja vähän herkkuja huoneeseen. Itse Ilkimys -Haribot olivat kundien mielestä hienoimpia ikinä. 

Unta ei tarvinnut yhtenäkään iltana kaiken sen kävelyn ja koko päivän kestäneen puuhastelun jälkeen paljoa odotella. Ei ensimmäisenäkään iltana. 

Yöpöydällä nyt: Lasteni tarina

Essi Kummun Lasteni tarina (Tammi) on järisyttävää luettavaa. Se näyttää meille äidin kriisin ja trauman, joka jää elämään. Sitten kun tilanne on jo onnellisesti ohitse, asianosaiset selvinneet ja kaikki periaatteessa hyvin, on äidin sydän yhä kylmä. Millaista on elää pelossa ja ahdistuksessa kykenemättä kiintymään ja miten sellaisesta kauheudesta voi päästä pois.

Lasteni tarina kertoo nimensä mukaisesti kirjailijan lasten ensimmäisistä vuosista. Teos sai alkunsa Kummun tyttären viattomasta kysymyksestä omasta vauva-ajastaan ja siitä, millaista tuo aika oli. Pikkukeskosina syntyneet Aino ja Kalle tulivat maailmaan aivan liian aikaisin ja seuraukset ovat perheen elämässä yhä läsnä. Vaikka kirja periaatteessa kuvaa perhe-elämän alkua, on sen ydin ihan toisaalla. 

Lasten ennenaikainen syntymä laukaisi Kummussa trauman, jota hän vertaa sotatraumaan. Syyllisyys lasten kohtalosta ja jokapäiväisen pelon asettuminen taloksi peittivät lähes täysin alleen ne myyttiset äidintunteet, joista jokainen lasta odottava nainen lukee ja kuulee. Elämäntapahtuma, jonka piti olla onnellinen, olikin jotain ihan muuta. Tuli kriisi, meni ydinperhe, talo ja koti, tuli avioero. Silti tämä oli vasta alkua. 

Sodan traumatisoima ihminen siirtää usein traumaansa eteenpäin seuraaville polville. Myös Kummu pohtii kirjassa olevansa traumatisoitu jo useammassa sukupolvessa. Mistään merkittävästä ei ole saanut koskaan puhua, tunteiden ilmaiseminen on ollut väärin ja ainoa osattu tapa lohduttaa on olllut syöminen. Kummu kirjoittaakin kasvaneensa korvapuusti suussa, kun tunteet tukahdutettiin ja ruoka toimi lohdukkeena. 

Tämän kaiken kirjailija kertoo ymmärtäneensä lastensa syntymän, selviytymisen ja kasvamisen myötä. Lapset kasvavat, mutta kiintyminen on yhä haastavaa. Milloin tahansa voi onnettomuus tulla kohdalle eikä eteisestä poispäin kulkeva ehkä koskaan enää palaa. Sen vuoksi on perusteltua vältellä eteistiloja.

Perusluonnettaan voi olla hankala muuttaa, mutta suhtautumistaan asioihin voi. Kummu kirjoittaa ymmärtäneensä tämän tilanteessa, jossa seurasi ystävänsä ja tämän lapsen kohtaamista lapsen ollessa surullinen. Siinä missä Kummu koki tilanteen vaivaannuttavana ja vakiintuneen toimintamallinsa mukaan yritti saada lapsen lopettamaan itkemisensä, oli ystävän vastaus tähän toimintaan pysähdyttävä. Hän, seurattuaan Kummun epämukavuutta totesi ykskantaan, että "Lopeta. Anna hänen itkeä." Hätä oli Kummussa, ei tytöllä. Hän nimittäin rauhoittui isänsä kanssa. Kuten kirjailija tilannetta teoksessaan tilannetta kuvaa:

"Vihdoin, ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen Valtterin tytär Inkeri lakkasi itkemästä. "No, helpottiko", hänen isänsä kysyi. Inkeri nyökkäsi. Ja sen jälkeen hän laskeutui isänsä sylistä ja meni jatkamaan leikkejään. En usko hänen myöhemmin kovin kipeästi tarvitsevan pullonsuuta, lohtutupakkaa saati muita huumaavia aineita. Hän osaa jo nyt surra."

Tämä tilanne toimii romaanissa ratkaisevana sysäyksenä jatkolle, jossa Kummu terapian kautta oppi ymmärtämään ja tunnistamaan tunteitaan ja kohtaamaan lapsensa surun ilman vaiennusta. Näin myös paraneminen ja trauman taakse jättäminen voi lähteä käyntiin, askel askeleelta. Muutaman vuoden kuluttua kirja olisi valmis ja trauma poissa. 

Lapset kasvavat ja traumat katoavat. Lopulta tarvitaan vain uskallusta astua entisestä pois, tehdä tietoisesti toisin. Sen jälkeen voi hyvällä mielellä astua myös eteiseen.

Kuvat: tammi.fi

Ready-set-go!

Työt, eskari ja päiväkoti on nyt jätetty hetkeksi taka-alalle ja katseet suunnattu kohti huomenna aamulla alkavaa matkaa. Tänään kävin vielä nopeasti apteekissa, hain pojat päiväkodista ja tultiin suoraan kotiin pakkaamaan laukkuja. Viimeiset pyykit oli pesty jo eilen, joten ei tarvinnut kuin laitella tavaraa kasaan. Myös passit ja muut tärkeät jutut odottivat lipaston päällä valmiina pakattaviksi.

Päätin ottaa erikseen pienen käsilaukun ja lisäksi isomman käsimatkatavarakassin koneeseen. Pojat pakkasivat omat reppunsa ja sinne laitettiin unikavereiden, muutaman pikkuauton ja kirjojen lisäksi vähän tekemistä lentomatkalle.

Mies ja esikoinen ovat vielä futiksessa ja me lähdimme kuopuksen kanssa ostamaan eväitä ja lukemista lennolle. 

Nyt kaikki on valmista, mukana yksi iso laukku ja yksi trolley. Tilaa näyttää jäävän oikein mukavasti myös tuliaisia varten. Esikoinen haluaa sisustaa huonettaan ja etsiä jotain sisustusjuttuja matkalta. Huomiseksi on luvattu sadetta, mutta se ei kuulemma haittaa. Onhan lähellä sellainen ostosparatiisi kuin Harrods. Äidin pojat.

Aamusähläys on minimoitu, kun kuudelta lähdetään, ja herätys on aikaisin. Vaatteet vain päälle ja menoksi, aamupalaa ehtii syödä sitten kentällä.  

Ensi viikolla palataan!

Talviloma - check!

Heti viime maaliskuussa tehdyn Dubain matkan jälkeen oli selvää, että paikkaan palataan mahdollisimman pian. Hellittelimme saman tien ajatusta myös seuraavan talviloman viettämisestä kuuman auringon alla, mutta päätimme odotella rauhassa mahdollisia tulevia lento- ja hotellitarjouksia. Olin jo kesällä laittanut toivoni tulevan syksyn Hulluihin Päiviin, joilla aina silloin tällöin on Dubain lentoja ollut myynnissä.

Tällä kertaa ensimmäisenä tuli hotellitarjous, joka sähköpostiin kilahdettuaan ja sen miehelle luettuani oli vain pakko käyttää. Aloin siis toivoa lentotarjousta entistäkin tiukemmin.

Ja sieltä ne lennot keltaisen kuvaston viimeiseltä sivulta löytyivät, jee! Teimme miehen kanssa sotasuunnitelman myyntipäivän aamuun, jonka mukaisesti seisoin paria minuuttia vaille seitsemää Tapiolan Stockan ovilla a hetkeä myöhemmin, fanfaarin saattelemana pitelin käsissäni vuoronumeroita sekä palvelu- että nettivarauspisteisiin. Puolitoista tuntia myöhemmin olin saanut tehtyä muut ostokset ja vuoroni tuli, palvelupistejono kulki huomattavasti nopeammin kuin omatoimiset varaukset. Ei siis muuta kuin jo kotona tehty muistilista meille sopivine lentopäivineen esiin ja kolmas vaihtoehto sitten natsasi. Maaliskuun puolivälissä ensi vuonna lähdemme matkaan torstaina illalla ja lennämme yön ollen perjantaiaamuna aikaisin perillä. Perillä olemme viisi kokonaista päivää ja yhden puolikkaan, kun seuraavana keskiviikkona lähdemme iltapäivällä takaisin kohti kotia. Tähän saakka olemme aina lentäneet päivisin, joten nyt tulee yölentokin koettua. Saa nähdä sujuuko homma kivuttomasti torkkuen vai onko se täyttä horroria kahden virkun pikkutyypin viihdyttämiseksi muun koneen kuorsatessa. Vähän jännitystä elämään, pakko ajatella positiivisesti.

Olimme jo edellisen matkan jälkeen miettineet, että seuraavaksi olisi mukava yöpyä jossain päin Palmusaarta. Viimeksi majoituimme Dubai Marinassa ja hotellimme Le Meridien Mina Seyahi oli todella hyvä, periaatteessa voisimme siis mennä sinne uudemmankin kerran. Saamani hotellitarjous kuitenkin varmisti jo ajatellun ja ensi maaliskuussa yövymme vastapäätä edellistä hotelliamme, siellä Palmusaaren puolella. Meille suositeltiin lämpimästi myös toista viiden tähden hotellia, joka olisi erityisen hyvä lapsiperheille. Kurkattuamme hotellin nettisivuja totesimme saman, vaikuttaa todella hyvältä ja erityisesti juuri lasten kanssa matkustavalle nappivalinta. Oli silti nopeasti selvää etenkin viimekesäisen Mallorcan reissun jälkeen, että meidän paikkamme se ei olisi. Myöskään Palmusaaren suuri hotellikompleksi, Atlantis the Palm ei oikein meitä kiinnostanut. Se on jo liian suuri.

Hotelli, jonka varasimme, on nimeltään Fairmont the Palm ja se sijaitsee ihan Palmusaaren alussa. Viisi tähteä, mukavannäköiset tilat, neljä uima-allasta ja useita ravintoloita. Eikä tuo rantakaan huonolta näytä. Lapsiperheet ovat tervetulleita, mutta toiminta ei pyöri lasten ehdoilla tai ympärillä, vaikka lastenklubi löytyykin. Vaikuttaa paremmalta kuin hyvältä, kun vielä otetaan huomioon tarjouksessa saamamme lähes viidenkymmenen prosentin alennus normaaliin huonehintaan. 

Me otimme nimenomaan tällaisen twin-huoneen, jolloin nukkumatilaa löytyy kahden parisängyn myötä jokaiselle reilusti. Kylpyhuoneesta puolestaan löytyy kylpyammeen lisäksi erillinen suihku, tätä seikkaa jäin edellisestä hotellistamme kaipaamaan. 

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin, maaliskuuta odotellessa! Tosin käydään se Lontoo nyt ensin, sinne on hirmu kiva lähteä. Tänään töiden jälkeen ohjelmassa on vaatteiden pesua ja huomenna pakataan. Torstaina sitten matkaan.

Astmakokeita ja uusia pipoja

Viime viikolla oli aika viedä esikoinen astmatesteihin. Koepäivää oli siirretty jo kahdesti sitkeän yskän vuoksi, mutta vihdoin lapsi oli tarpeeksi terve juoksemaan kuusi minuuttia Hesperian puistossa. Koska samana aamuna minä jonotin hulliksilla halpoja lentolippuja, aloitti mies lapsen kanssa koepäivän ja minä ajoin vaihtariksi heti, kun ehdin. Esikoinen oli tapansa mukaan superreipas ja vaikka prick-testeissä harmitti ja itketti, on lapsi oppinut istumaan paikoillaan rimpuilematta. Niin nytkin, eikä käsivarsi liikkunut yhtään hoitajan pistellessä testattavia aineita ihoon. Huuto kyllä kuului, mutta mitäpä siitä. Sanon aina lapselle, että saa pelottaa, saa itkeä, saa olla pahoilla mielin, jos siltä tuntuu. Mutta tietyt toimenpiteet vaan täytyy tehdä ja rimpuilla ei saa rokotuksen tai verikokeenkaan edessä. Yhden kerran olen noukkinut tuolloin kolmevuotiaan lapsen hoitajan pöydän alta huoneen takanurkasta ja sen jälkeen on alettu vähän kerrata näitä toimintaohjeita.

Huojentava tulos tuli, lapsella ei vaikuttaisi olevan astmaa. Testi todennäköisesti uusitaan vielä talvipakkasilla, mutta nyt näyttäisi ipana selviävän pelkillä allergioilla. Onhan niiden olemassaolo ollut selvää jo monta vuotta, mutta nyt saatiin aikaiseksi testata eri aineet virallisesti prickeillä. Suurimmat paukamat aiheuttivat koivu ja leppä, seuraavaksi suurimman koira ja myös heinät aiheuttivat muutoksia. Näillä siis mennään.

Samaan syssyyn käytiin ostamassa esikoiselle pari uutta pipoa. Hänen mielestään kaikki muut paitsi Popin pipot ovat tiukkoja ja ahdistavia, joten päätin etten jaksa enää vääntää asiasta joka jumalan aamu. Nyt on yksi pehmeä trikoinen päähine ja toinen vähän paksumpi, jonka kohdalla kiristin lapselta lupauksen siitä, että pipoa myös pidetään. Ettei se mystisesti ala kutittaa tai jotain. Tämä pikkutyyppi kun kulkisi mieluiten vain collegehousuissa aina ja kaikkialla ja farkut ovat ihan pannassa, joten sikäli tämä pipodilemma ei tullut yllätyksenä. Onneksi niinikään Popilta saatavat joustavat farkuntyyliset pöksyt on kelpuutettu tyypin vaatekaappiin ja lapsi pääsee muuallekin kuin päiväkotiin. Minä nimittäin olen aika ehdoton siinä, että kaupungille laitetaan jotain muuta kuin ne colleget.

Viikonloppuun meillä kuului sopivassa suhteessa menoja sekä rentoilua. Lauantaina olimme asioilla muutaman tunnin ja iltapäivällä esikoinen vietiin eskarikaverinsa synttäreille. Tänään on ollut futispäivä, mutta ehdittiin myös lukea sängyssä kirjoja koko perhe. Tai no, totuuden nimessä on sanottava, että kuopus ulkoistettiin hyvin nopeasti isänsä kanssa olohuoneeseen taukoamattoman pölötyksen vuoksi.

Mukavaa alkanutta viikkoa toivottavat irokeesipojat!