Sairastimme koronan ja jouduimme sairaalaan, eli perheemme kauhea kevät

Paljon on tapahtunut sitten viimeisen kirjoituksen helmikuussa. Olin silloin täyttämässä neljäkymmentä, pohdin tulevia juhlia ja matkoja, ja elämä oli kaikin tavoin hienosti mallillaan. Maaliskuun seitsemäntenä päivänä juhlimme ystäviemme kanssa nelosta ja nollaa mahtavissa juhlissa Lilla Roberts -hotellissa. Seuraavana iltana koronasaaga alkoi.

Ensin tuli Wilma-viesti, jonka mies luki ääneen ja jota minä kuuntelin keittiössä seisoen, varmaan suu auki hämmästyksestä. Kuopuksen luokka yhdessä rinnakkaisluokan kanssa oli altistunut tartunnalle ja asetettu siitä hetkestä alkaen kotikaranteeniin seuraaviksi pariksi viikoksi. Ajattelin, että tämä on varmaan joku huono vitsi, olimmehan juuri edellisenä iltana naureskelleet lentoemäntäystävämme viimeisiä reissuja Aasiaan ja sitä, että mitäs jos se sieltä nyt tännekin tulee. Se joku, se korona. Se, josta julistin vakaasti, että lopettakaa nyt hysterisointi, onhan kyseessä aivan varmasti tavallinen flunssa ja sellaisena sairastettava. Että jatketaan nyt tätä ihan normaalia elämää eikä tehdä tästä numeroa. Olin väärässä.

Kuopus oli siis kotikaranteenissa, mutta me muut perheenjäsenet saimme tässä vaiheessa liikkua normaalisti infektiolääkärin ohjeiden mukaisesti. Päätimme heti, että minä jään hoitamaan lasta kotiin etätöitä tehden, mutta niin myös mies passitettiin etätöihin samantien. Esikoinen oli vielä koulussa. Kävin hakemassa töistä tietokoneen ja kirjapinon mukaan, muutoin vältimme liikkumista missään lähikauppaa kauempana. Fiilis on jännällä tavalla huvittunut, tässä sitä nyt ollaan karanteenissa, onpa erikoista. Suunnitelmat olivat suuret, nyt olisi aikaa myös edistää opiskeluja ja lukea tentteihin, jotka olin ajatellut tehdä toukokuussa. Tätä hyvää fiilistä jatkui kaksi vuorokautta, kunnes keskiviikko koitti ja ensimmäinen sairastui.

Keskiviikkoaamuna, karanteenin kolmantena päivänä kuopus heräsi lähes neljänkymmenen asteen kuumeessa ja aivan kanttuvei. Otin ohjeiden mukaisesti samantien yhteyttä koronapuhelimeen ja siitä se sekoilu sitten alkoi. Olimme saaneet ohjeet, että heti oireiden ilmestyessä testataan, mutta puhelimessa alkoi arpominen. Testataanko vai ei, pitää miettiä ja kysyä vielä lääkäriltä. Tiedustelin mitä teen esikoisen kanssa, enhän varmasti voi päästää häntä kouluun, jos meillä on koronapotilas kotona. Vastaus oli ylimielinen, kouluun vaan. Samoin kuopusta koskien, särkylääkettä ja viilennystä. Miksen ollut antanut lääkettä jo yöllä? Koin tämän puhelun todella kurjana ja sanoinkin, että hitsi vie. Olen ollut äiti 12 vuotta ja osaan kyllä hoitaa kuumeisen lapsen. Nyt hän oli kuitenkin selkeästi huonossa kunnossa, kun oireet iskivät kerralla päälle. Ja mitä yölliseen lääkkeenantoon tulee, lapsi nukkui yönsä. Myös minä nukuin. Tilanne valkeni aamulla lapsen herättyä. Onneksi tämä jäi ainoaksi kerraksi, kun kohtasimme vähättelevää ja kurjaa asennetta, kaikki tästä eteenpäin oli erittäin hyvää ja asiantuntevaa hoitoa, meistä pidettiin erinomaisen hyvää huolta kautta linjan. Niin myös siinä puhelussa, joka tuli kahden tunnin päästä ensimmäisestä.

Aamuyhdeksän aikaan meille tosiaan soitettiin takaisin ja kysyttiin huolestuneina, että enhän vain ollut päästänyt isoveljeä kouluun. Niinpä, sitähän minä yritin siinä aamuseitsemältä sanoa. Ja vastaus oli ei, en ollut päästänyt, tietenkään. Tästä kirjoitti myös  Helsingin Sanomat. Aamupäivällä olimme jo kuopuksen kanssa Uuden Lastensairaalan parkkipaikalla testissä ja pian tuli puhelu, kuopus oli testattu positiiviseksi koronaan. Hän sai kyseenalaisen kunnian olla Suomen ensimmäisiä lapsipotilaita koronan osalta.

Voitteko uskoa, olin vielä tässä kohtaa täysin epäuskoinen. Järkevä ihminen olisi varmasti käynyt apteekissa ja ruokakaupassa varmistaakseen, että kaikkea tarvittavaa oli eristyksen varalta. Mutta en minä, sillä olin ihan varma, että kyseessä on kausi-influenssa. Ja kun siinä lääkärin kanssa puhuin, ajattelin vain, että miten tyhmä voin olla. Sillä siitä hetkestä alkaen karanteenissa oli koko perheemme, ei mitään asiaa ulos. Käytännössä naapurusto onneksi osoittautui kullanarvoiseksi ja halukkaaksi auttamaan, samoin siskoni kävi meille kaupassa ja apteekissa. Täältä Mtv:n uutisesta voitte lukea lisää siitä millaista se alkuun oli. Monet lehdet kirjoittivat aiheesta, muun muassa Seura-lehti. Haastattelupyyntöjä tuli triplaten, mutta ihan kaikkeen en yksinkertaisesti jaksanut lähteä. Halusin kuitenkin kertoa kokemuksistamme, olihan tämä kaikille uutta ja ennenkokematonta.

Joka tapauksessa olimme siis kaikki karanteenissa ja pian kuume nousi myös esikoiselle. Molempien poikien tauti noudatteli samaa kaavaa, eli ensin kova kuume, jonka jälkeen lapsi tuntui parantuneen. Muutamien päivien päästä kuume nousi kuitenkin molemmilla uudelleen ennen kuin tauti oli lopullisesti voitettu. Esikoinen pääsi kaikkein helpoimmalla, hänellä kuumejakso kesti vain vuorokauden kerrallaan, kuopuksella meni useampia päiviä. Lisäksi oli koronalle tyypillisiä oireita, eli flunssaoireita ja erityisesti yskää. Myös me vanhemmat saimme flunssaoireita muutama päivä kuopuksen sairastumisen jälkeen, olo oli puolikuntoinen ja hutera. Tässä vaiheessa otettiin kaikista muista ensimmäisen kerran testit, jotka vielä näyttivät kuitenkin negatiivista.

Sitten meille aikuisille nousi kuume ja tauti alkoi näyttää voimaansa. Uusitut testit tulivat takaisin positiivisina ja olimme kaikki eristyksessä. Ja kun aikuisella kuume nousee yli 39 asteen, on todella kipeä. Tästä huolimatta tein ensimmäiset päivät vielä töitä sängystä käsin aina kuumelääkkeen laskiessä lämmön lähemmäs normaalia, sitten oli pakko luovuttaa. Tautimme myös menivät juuri sillä kaavalla kuin on raportoitu. Ensin flunssaoireet ja lämpöä ensimmäisen viikon ja toisella viikolla oireiden selkeä paheneminen. Voimaton olo vaihtui siihen etten jaksanut nousta sängystä. Yskä oli kammottava ja sisäänhengitys onnistui vain pinnallisesti, muuten tuli yskänkohtaus. Kuume sahasi ja päätä särki. Miehellä päänsärky oli niin raju, että ei ollut sellaista ennen kokenut. Haju- ja makuaisti katosivat, vatsa oli sekaisin. Maaliskuun loppupuolella tilanne meni niin pahaksi, että oli soitettava ambulanssi.

Olin jo kerran kieltäytynyt lähtemästä sairaalaan, tiedättehän, ei tehdä tästä nyt numeroa. Lopulta oli pakko taipua, kun tuntui ettei hengitys kulkenut sitäkään vähää kuin aiemmin ja puhuessa yli kahden sanan lauseita hengästyi. Näin jälkeenpäin on todettava, että onneksi mies piti päänsä. Ambulanssikyyti Haartmanin päivystykseen oli enemmän kuin tarpeen, sillä korona oli ehtinyt aiheuttaa keuhkokuumeen. Seuraavat kolme vuorokautta vietin sairaalan keuhko-osastolla antibioottitipassa. En pystynyt kävelemään edes vessaan ilman, että otin ensin avaavaa lääkettä, yritin hengittää hyvin pinnallisesti yskää välttääkseni ja pääsin pian takaisin makuulle. Erilaisia lääkkeitä kokeiltiin, särkylääkkeet laskivat kuumeen hikoiluttaen vaatteet ja sängyn läpimäräksi, mutta aina se nousi uudelleen. Olin aika huonossa kunnossa.

Kolmen päivän jälkeen halusin jo kotiin ja sain siihen luvan, kunhan pysyisin vuodelevossa. Myös kontrollilabrat tultiin ottamaan kotoa. Päiväannos oli kuusi tablettia antibiootteja. Halusin kotiin ennen muuta siksi, että olin huolissani lapsista ja miehestä, olihan hän pyörittänyt arkea ollen itsekin sairas. Ja niinhän siinä kävi, että pari päivää kotiutumiseni jälkeen mies lähti puolestaan sairaalaan, jotta infernaalinen päänsärky saataisiin katkaistua ja keuhkot kuvattua. Hän kotiutui jo vuorokauden jälkeen, onneksi. Mutta kyllä minä sinä iltana ajattelin, täysin puolikuntoisena käydessäni poikien väliin nukkumaan, että huumori on nyt loppu. 

Tuo aika sairaalassa ja aika sen jälkeen jätti jälkeensä perusturvallisuuden horjumisen. Me olemme aina sairastaneet paljon, niin minä kuin lapsetkin. Olen kuitenkin aina voinut luottaa siihen, että lääkärissä osataan hoitaa meidät kuntoon. Nyt tilanne oli toinen. Asia oli niin uusi kaikille, että kukaan ei osannut sanoa mitään. Kaikki oli kokeilua ja mahdollisesti toimivaa hoitoa. Yksi yö oli sitten se aallonpohja, kun nukuin pienissä pätkissä, koko kroppaa koski liikaa että olisin voinut maata paikoillani. Itkin hoitajalle, joka ei pystynyt sanomaan mitään. Ei myöskään lääkäri kysyessäni pitäisikö minun olla huolissani. Kukaan ei tiennyt. Ei myöskään parannunko vai kääntyykö vointini huonompaan suuntaan. Meillä ei myöskään ollut mitään eikä ketään, joka olisi voinut auttaa, emme voineet riskeerata taudin tarttumista. Olimme ihan yksin mitä tulee lapsiin ja heidän hoitamiseensa. Onneksi he ovat jo koululaisia, en todellakaan tiedä mitä esimerkiksi taaperon ja vauvan kanssa olisi kaikesta tullut. Ei varmaan mitään, mutta olisiko meillä ollut vaihtoehtoa? Mies oli kysynyt mitä tapahtuisi, jos joutuisimme yhtä aikaa sairaalaan molemmat vanhemmat. Silloin sosiaalipäivystys ottaisi lapset huostaansa. Ajatuskin on aivan kammottava. 

Aktiivisen sairastamisevaiheen jälkeen jatkettiin sairauslomalla ja keuhkokuumeesta toipumisella. Sairastuttuani maaliskuussa palasin töihin huhtikuun lopulla etänä ja toukokuussa ihan fyysisesti työpaikalle. Olin täysin loppu, hapoilla pienestäkin kävelystä ja kotona en jaksanut työpäivien jälkeen kuin nukkua. En kuitenkaan halunnut lisää sairauslomaa, sillä mieli oli virkeä ja töihin valmis, halusin muuta ajateltavaa kuin sairastamisen. En yhäkään jaksanut kävellä reippaasti, mutta ensin kauppareissu alkoi onnistua hengästymättä. Se oli hyvä merkki. Kesäkuun lopulla alkoi viimein tuntua siltä, että alan olla ennallani. Ei tässä yhäkään vuoria valloiteta tai lähdetä juoksulenkille, mutta arkinen elo ja olo onnistuu. Samoin mieheltä.

Fyysinen toipuminen on mallillaan, mutta henkisesti ollaan vasta alussa. Niin minä kuin lapsetkin, jotka joutuivat huolehtimaan itsestään, lämmittämään eineksiä mikrossa ja hoitamaan koulunsa hyvin itsenäisesti. Karanteeniaika otti heilläkin koville. Olemme nyt eläneet melko normaalisti, käyneet ravintolassa tai Linnanmäellä ja tavanneet vihdoin isovanhempia, mutta huomaan ajattelevani yhä enemmän syksyä. Pelkään sitä. Pelkään, että avautuvat rajat saavat ihmiset matkustamaan ja tuomaan meille uuden aallon tautiin. Pelkään, että jo ennestään toipilaina oleviin keuhkoihin iskevä uusi tartunta vie vielä hengen. En uskalla mennä vasta-ainetesteihin, sillä pelkään niiden näyttävän minimaalisia tai olemattomia vasta-aineita. Haluan uskoa, että meillä on rajun taudin myötä vahva immuniteetti, edes kesän loppuun saakka. Pelkään romahtavani, jos näin ei olisikaan. En ole paljon puhunut kenenkään kanssa, lähinnä maininnut ystävilleni näistä mietteistä. Ehkä pitäisi puhua.

Niin, mitä syksyllä? Pojat käyvät koulua, josta voivat uuden tartunnan tuoda. Minun työssäni ei ole mahdollista eristäytyä kotiin tekemään töitä etänä, päinvastoin. Tapaan joka päivä lukuisia ihmisiä, ja vaikka visiirit ja kumihanskat ovatkin parempi kuin ei mitään, eivät ne lopulta ole kovin varma suoja. Mihin asti on mahdollista eristäytyä, jos toinen aalto iskee kovaa? Ruoat toki kotiinkuljetuksena, samoin apteekki, mutta minä itse joudun joka päivä menemään ihmisten ilmoille ja olemaan asiakaspalvelussa.

Ei näihin ole vastauksia. Toivoisin, että tämä olisi tässä eikä toista aaltoa tulisi. Toivoisin, että rokote keksittäisiin pian. Toivoisin, että vasta-aineet auttaisivat ainakin sinne saakka. Sitä odotellessa yritän elää päivän kerrallaan. Paljon on vielä työstettävää, meillä kaikilla, mutta eteenpäin mennään. 

Tässä vielä pari linkkiä, ensin Kaksplus-lehden juttuun ja vielä Maikkarin uutisaamuun.